Mielenrauhaa... joulun aikaa

Viikko sitten lapset olivat periaatteessa Samilla, mutta minä lainasin heitä lauantaina, jotta pääsimme Helsinkiin Hannalle ja Mikolle. Lapset eivät ole nähneet heitä pitkään aikaan ja joulumuistamiset saatiin vaihdettua. Höpötystä, kikatusta ja höpsöjä juttuja. Hyvä päivä siis.

Sunnuntaina tarkoitukseni oli ottaa rennosti siivoillen, lukien ja parhaasta mahdollisesta seurasta (omastani) nautiskellen.Vaan toisin kävi. Oili haastoi minut heille syömään ja höpöttämään. Ensin kävimme vielä Satun ja Katjan kanssa neljän pekkaan Hollolassa Pioni ja Piironki-nimisessä lahja- ja sisustustavaramyymälässä. Aivan ihanaa, epäkäytännöllistä ja kaunista tavaraa täynnä tuo paikka. Ihailimme kilpaa erilaisia tavaroita, mutta aivan kritiikittömästi emme kyllä tavarapaljouteen suhtautuneet. Oman mausteensa isommalla porukalla liikkumiseen antaa sekin, että kaikilla on omanlaisensa maku: joku keskittyy pelkistettyyn värimaailmana musta, valkoinen ja harmaa, toinen on romantikko joka tykkää kaikesta pikkusälästä.

En tiedä onko minusta tullut vanha, inhorealistinen vai vain äärimmäisen käytännöllinen, mutta en enää nykyään ole niin ihastunut tavarantäyteiisiin sisustuksiin. Ovathan ne kauniita, ja katselen niitä mielelläni, mutta itselle en enää sellaista ottaisi. Ensimmäinen ajatukseni on, millä sellaisen tavarapaljouden pitää pölyttömänä. Koska en todellakaan ole mikään himosiivooja, en myöskään järjestä elämääni turhan hankalaksi ihan tarkoituksella täyttämällä kotiani kaikenmaailman ihanilla härpäkkeillä. Alla kuitenkin muutama kuva Pionin ja Piirongin ihanuuksista. ( lainattu paikan kotisivuilta ) Kannattaa käydä katsastamassa paikka... ainakin siellä voi käydä kahvilla ja herkuttella ihanilla leivonnaisilla, jos ei mitään ostaisikaan. Lisätietoja paikasta löytyy osoitteesta  http://www.kinnarintila.fi/pioni-ja-piironki/

Viimeinen työviikko oli mukava ja leppoisa. Paljon naurua ja höpsöjä juttuja työkavereiden ja oppilaiden kanssa. Yhdet kuutosluokkalaiset olivat viikolla kysyneet opettajaltaan kuka minä olen, ja kuultuaan nimeni, kysyneet olenko sukua Samille... ehkä hänen tyttärensä. Kylläpä minä nykyään näytänkin nuorelta... tai Sami kamalan vanhalta! :) Olen tosin nauranut itsellenikin moneen otteeseen. Minulla on jotenkin kamala tarve ärsyttää ihmisiä... tuulettaa kaavoihinsa kangistuneita. Ero on saanut minut löytämään taas sen saman tytön joka vuosituhannen vaihteessa vähät välitti muitten mielipiteistä ja uskalsi mitä vain. Sen jota suvaitsemattomuus ja toisten epäreilu kohtelu ärsyttivät suunnattomasti. Se hippitytön, jonka luulin jo kadottaneeni jonnekin aikuisten maailmaan. Ja voi että nautin siitä! Kyllä se tyttö oli kuoren alla olemassa koko ajana. Se pukeutui epäsovinnaisesti töissä ja sai vanhat tantat nikottelemaan. Mutta nyt se tyttö on taas herännyt henkiin oikein kunnolla. Nyt minua harmittaa että myin kirpparilla ihanat pinkit lappuhaalarini, ne joissa oli pikkumyyn kuva. 

Joka tapauksessa minua ottaa tällä hetkellä päähän se, miten ihmiset olettavat eronneen nuorehkon naisen käyttäytyvän. Tokihan minä metsästän kaikki miehiä. Tokihan minä olen surun murtama, Tokihan minun pitää käyttäytyä hiljaa ja rauhallisesti, tai olen jotenkin huono nainen. Huoh! Miltähän planeetalta nuo 50+ työkaverit oikein ovat. Mitä ihmeen sosiaalitanttoja ja moraalinvartijoita ne luulevat olevansa. Yritin kovasti saada juoruja aikaan kun vein synttäreiden kunniaksi leivoksia töihin. Olisin halunnut sanoa että toin niitä siksi että olen raskaana. Siinäpä olisi ollut tantoille juoruttavaa. Jos minusta kerran täytyy juoruta, niin juorutkoon sitten kunnolla. Jos jotain tekee, se täytyy tehdä kunnolla! Ettäs tiedätte! Tosin nyt aamukahviporukassamme liikkuu vitsi, jonka mukaan odotan poikaa joka saa nimeksi Aleksanteri ja jonka isä on pappi. Repikää siitä sitten huumoria... minua se ainakin jaksaa naurattaa!

Viikolla treenasin aksaa muutaman kerran, ihan onnistuneesti. Lähinnä puomia ja keppejä. Puomilla totesin jälleen kerran, että nami saa Nanon niin jumiin ettei se pysty ajattelemaan muuta. Sain sen juoksemaan putkia ympäri ja sinkoilemaan pitkin seiniä laittamalla kontaktille namin. Ei siis kovin usein nameja sinne. Kepit sujuivat nyt paremmin loppuun asti kuin viime aikoina muuten. Sen sijaan sisäänmenoissa on yhä työtä. Pikkukoira tarvitsee niin julmetun paljon tilaa hakeakseen sisään oikein. Sitä ei todellakan käydä hakemassa ekasta välistä vaan jäädään riittävän kauas ihan suosiolla. Vaikka treenit olivat kivoja ja sain muistuteltua juuri oikeista asioista ja sain hyviä toistoja, ne tuntuivat kuitenkin toisarvoisilta. Jouluvalmistelut olivat kuumimmillaan. Kuten jo joskus aiemmin kirjoitin... tai ainakin ajattelin, otan tänä vuonna takaisin viime vuoden onnettoman joulun... teen asiat omalla tavallani... käytän niihin rauhassa aikaa. Koska rahatilanteeni on mikä on, en voinut hankkia kalliita lahjoja kenellekään, vaan tyydyin tekemään joulumuistamisia itse. Sukulaisille matkasi monta itse tuunattua kalenteria, ystäville leivonnaisia ja tarhan ja koulun tädeille sekä lasten kummeille lasten koristelemaa posliinia. Itselleni tärkeimpiä ovat aina olleet lahjat joihin liittyy tunnetta ja merkitystä. Minulla on säilössä oppilaiden itse tuunaamia lahjoja jo kymmenen vuoden takaa. Toivottavasti myös meidän muistamisemme ilahduttaa ihmisiä yhtä paljon kuin minua niiden tekeminen ja antaminen. 

Eilen meillä ravasi ystäviä ja sukulaisia yhtenä virtana. Se oli mukavaa. Kynttilät paloivat joka puolella, joululaulut soivat ja kahvittelin kolmeen kertaan eri kokoonpanoilla. Joulu on jotenkin niin ihanaa aikaa. Kuinka sitä voikaan ihminen saada nautintoa ihan vaan siitä että paketoi lahjoja? Siitä miten kauniilta paketit näyttävät: omat tai toisten paketoimat. Ihan täydellinen päivä eilinenkään ei todella ollut. Ei oikein tiennyt itkeä vai nauraa kun auto ei käynnistynytkään iltalenkin jälkeen vaan tarvittiin lisää virtaa akkuun. Myös uusi ja odotettu perheenjäsenemme astianpesukone, on osoittautunut paljon hankalammaksi tyypiksi kuin etukäteen oletin. En millään jaksaisi taistella tuollaisten laitteiden kanssa turhan takia. Ja toisaalta auton akku ja pesukoneen poistoputki ovat aika vähäisiä asioita monen muun taakkaan verrattuna. Hyvin on minullakin asiat jos nuo ovat suurimpia murheitani. 

Olen jouluihminen henkeen ja vereen. Perinteisen joulun ystävä. Minun jouluni on aika kaavoihin kangistunut peruspalikoiltaan. Voin hyvin kokeilla joulupöydässä uusia ruokia, voin viettää jouluni missä vain. Tärkeintä minulle olisi viettää joulua rakkaiden kanssa yhdessä. Lapsena pääsin nauttimaan mummolan jouluista sekä äitini että isäni lapsuudenkodeissa ja siellä olivat paikalla serkut ja ohjelmaan kuului hautausmaalla ja aattohartaudessa käynti, pelailu ja puhdas yhdessäolemisen ilo. Tänä vuonna lastani Lottaa ahdistaa se, että jouluna "meille ei tule ketään". Olen siis saanut jo häneen tartutettua jouluperinteitäni. Ihanaa. 

Koskabudjettini on todellakin tänä vuonna erittäin minimaalinen, olen miettinyt rahan käyttöä ihan eri tavoin. Ja kauhistunut sitä tavaramäärää jota itsekin on aiemmin jouluksi hommannut (ja moni hommaa tänäkin vuonna). Ruuat meillä tehdään jouluna (kuten arjessakin) itse. Einekset eivät vaan ole minun juttuni. Joulukukkiin palaa pitkä penni, jos on millä mällätä. Pieninkin jouluasetelma maksaa 6-7€ ja isosta ja komeasta saa helposti maksaa 20-30 euroa. Ja mitä tekee minun kaltaiseni pihi ihminen? Ostaa tarjouksesta neljä hyasinttia ja tuunaa niistä nätteihin ruukkuihin vanhojen koristeiden avulla omat asetelmat. Komea monilatvainen joulutähti tuli lahjana, ja nyt kukkia riittää joka huoneeseen. Lahjat tein siis tänä vuonna pääosin itse. Leipoa ja askarella minä osaan ja tykkään, joten miksi en hyödyntäisi sitä. Sitä paitsi syötävät lahjat ovat niin käteviä. Joku päivittteli tekemisen vaivaa, mutta kun se on minusta suorastaan hauskaa ja rentouttavaa. Väkerrän koristeita pipareihin ihan ilokseni ja koen tyyneyttä ja rauhaa sitä tehdessäni. Vain lapsille on tavaralahjoja. Suurin osa sukulaisilta, minulta vähän ja niistäkin pääosa käytettyjä. Joku aamu töihin mennessä kuuntelin eadiosta hyvää keskustelua siitä, voiko lahja olla kierrätettyä tavaraa. Monelle se tuntui olevan ihan nou nou. Minä en ymmärrä miksi. Jos saan lapselle viisi lukemattoman näköistä kirjaa kahteen euroon kirpparilta, niin miksi maksaisin niistä 50 euroa kaupassa? Miksi lasten lahjojen pitäisi olla muovia, tehty Kiinassa ja maksaa törkeän paljon? Pysähtykääpä miettimään asiaa hyvät ihmiset!

Koska kuva korvaa tuhat sanaa, alla vielä kuvakavalkadi viimeisen viikon projekteistani... jouluvalmisteluistani.Näihin kuviin, näihin tunnelmiin: HYVÄÄ ja TUNNELMALLISTA JOULUA!

Älkää unohtako kertoa rakkaillenne miten paljon heitä rakastatte!

Kahta vain joululahjaa 
Kahta vain mä toivoisin
Vain pientä hetken hengähdystä
ja mielenrauhaa tietenkin
Mä toivon vain, vain joulun taikaa
et sydän ois 
ees hetken aikaa huoleton
ja joulu tois 
tuon hetken toivon
Jos myötä tuon yötuulen laulan
Joulu tois taas mielenrauhan rahtusen 
maailmaan sekavaan
Miksi toivoisin mä kultaa, lisää turhaa rihkamaa
Toisko nuo tuon levon hetken 
armahduksen kaltaisen
Mä toivon vain, vain joulun taikaa
et sydän ois 
ees hetken aikaa huoleton
Ja joulu tois tuon hetken toivon
Jos myötä tuon yötuulen laulan
Joulu tois taas mielenrauhan rahtusen
maailmaan sekavaan

Raskasta joulua!

Tästä blogista alkaa tulla minulle henkireikä. Blogin ollessa pitkällä tauollaan olen kirjoittanut asioita muistiin muuten, päiväkirjamaisesti. Nyt totesin että olen jo sen verran tasapainossa itseni kanssa, että voin kirjoittaa julkisestikin ajatuksiani. Jos tarkoitus oli alkujaan kirjoittaa ajatuksia ja muistiinpanoja treenaamisesta, on painotus muuttunut enemmän yleiseksi löpinäksi. Ihan muusta kuin koirista.

Maanantaina kävin erään sortin kauneimmissa joululauluissa. Olin nimittäin Sibeliustalossa kuuntelemassa Raskasta joulua- konserttia. Olen aina ollut joustava musiikkimakuni suhteen, ja painotus on varsinkin nuorempana ollut juuri tuohon raskaaseen suuntaan joten sehän sopi minulle kuin nenä päähän. En voinut estää hymyn leviämistä naamalle kun homma räjähti koko voimaansa biisin alettua ensin rauhallisesti. Ei ollut Ilja Jalkasen Tonttu sellainen rauhaisa harmaahapsi kuin olemme tottuneet. Se oli mahtava! :)

Ilta kuitenkin herätti ajatuksia: toisten mielestä kukaan täysijärkinen ei kuuntele tuollaista. Toisten mielestä se on joululaulujen raiskaamista. (hei, eihän perinteistä voi poiketa sointuakaan) Ahdasmielisimmät pitävät rienauksena sitä että pitkätukkaiset metallimiehet laulavat Jumalasta. Mutta hei, voiko se yläkerran heppu oikeasti olla niin kaavoihinsa kangistunut ettei ymmärrä eri tavoin esitettyä ylistystä. Eikö tiettyä muotoa tärkeämpää ole sanoma. Kukin julistakoon tavallaan. Aivan mahtava fiilis kun salillinen väkeä laulaa ilouutista tai Varpusta Jouluaamuna Marco Hietalan luotsaamana. (Vaikka inhoankin Ilouutista biisinä). Menen varmasti lasten kanssa myös perinteisiin kauneimpiin joululauluihin, mutta tämä oli sellaista sielun sinfoniaa, että olin yhtä hymyä koko illan ja vielä seuraavana päivänä töissäkin. Kai meillä suomalaisilla on jokin sisäänrakennettu mekanismi melankoliaan ja synkkyyteen. Ja kai se on ihan luonnollista, kun miettii mikä kylmä ja pimeä maa tämä on. Tässä samalla syntyi päätös lähteä kuuntelemaan Amorphista Savonlinnan oopperajuhlille ensi kesänä. Mikä miljöö, mikä musiikki.... sitä odotellessa.

Maanantaina ehdimme myös käydä Lotta-neidin kanssa metsässä kävelemässä ja tekemässä hallissa pikkutreenin. Lotta oli niin tärkeänä kun sai tehdä Jekun kanssa putkea ja keppejä. Jekku nyt on tuommoinen idioottivarma koira joka sopii tosi hyvin lapsen harjoituskaveriksi. Sen kanssa vaan ei oikein voi tehdä mitään isompia hyppyjä tai tiukkoja käännöksiä ettei sille satu mitään, mutta suoraa pätkää se tekee oikein mielellään. Lotan kanssa kävimme keskustelua siitä mitä ollaan tekemässä : " älä kulta juokse niin kovaa päin sitä putkea vaan sano sille koiralle käsky ja anna sen mennä edellä. Ethän sinä sinne putkeen ole menossa vaan se koira. " ja "Sinun pitää kertoa sille että mennään kepeille jo ennen kuin se tulee ulos tuolta putkesta". Hurjasti on Lottakin kehittynt siitä kun keväällä viimeksi kokeilimme yhdessä aksaa. Nano teki puomia ja keppejä. Lotta palkkasi.

Tiistaina kävin treenaamassa Katin ja Miinan kanssa. Saimme tällaisen radanpätkän rallatettavaksi.

Nano oli oma sähäkkä itsensä ja ensimmäisen kerran se karkasi käsistä putkeen nro seitsemän kun olisi pitänyt hypätä kutonen takaa. Minä taisin olla hypyn edessä ja huiskaisin sen kädellä putkeen. Muuten selvittiin lähinnä rytmitys/hienosäätö muutoksilla. Ennen keppejä kokeilin sekä heittää sen edestäni kepeille ja leikata sitten sen toiselle puolelle, että tehdä sokkarin hypyn 11 jälkeen. Ekalla kerralla en uskaltanut lähteä eteenpäin ja tehdä puolen vaihtoa sokkarissa, joten koira tuli jaloille, mutta kyllä se siitä kunhan otti ajatukset mukaan toimintaan. 

Toisessa pätkässä tein 1,2,3,4, 17 ja puomi, jotta sain puomin kontaktia treenattua. Tarkoitukseni oli kyllä tehdä vain1,4 ja 17, mutta kun huitaisin Nanon puolihuolimattomasti ekalle hypylle se "tiesi" kyllä itsekin mitä siltä odotettiin ja rallasi samantien renkaan ja putkenkin. Ekalla kerralla jäin suu auki nauramaan sille. On se niin mainio pieni otus. 

Loppulenkillä se nautti häntä kippuralla Särön kanssa häsäämisestä. Pikkukoira oli kuvainnollisesti suu auki, kun Särö heittäytyi sen edessä maahan ja se sai laittaa tassunsa Särön niskaan. Eihän kukaan oikeasti koskaan eikä milloinkaan alistu sille. Se on aina ollut se pahnanpohjimmainen jota muut ovat kurmuuttaneet. Tällä lenkillä ei tarvinnut olla kovin huolissaan 'Nanon katoamisesta, niin tohkeissaan se juoksi ja rähisi Särön (ja Miinan) kanssa. Jekku ei nähnyt mitään eikä ketään ja kakarat jättivätkin sen ihan rauhaan. Vanhat rouvat Hippu ja Sussu tulivat omaan tahtiinsa takajoukoissa. Tuhannet kiitokset Katille niin treeni- kuin lenkkiseurastakin. 

Keskiviikkona olin taas onnistunut triplabuukkaamaan itseni. Kuinka sitä voikin olla niin että joinain iltoina saa juosta tukka putkella paikasta toiseen ja toisina iltoina ohjelmaa ei saa järjestettyä vaikka kuinka yrittäisi. Keskiviikkona aloitin kello viisi täyttämällä kirpparipöytää, kello kuusi Sagan joulujuhla ja puoli seitsemältä meidän Lotan kanssa piti olla Upilassa Kennelkerhon pikkujouluissa. Sieltä kyllä myöhästyimme vartin. Kiitos kaikille seurasta noilla välietapeilla. 

Viikon kruunasi Jekun silmätulehdus (taas). Perjantaina työpäivän jälkeen kiirehdin hakemaan sille silmätipat ja Nano sai samalla rokotukset, jotka olivat menossa vanhaksi... yhm... kahden päivän päästä. Vaikka olen tähän asti vannonut elukka-aseman nimiin, alan minäkin nyt luistaa muualle. Juha saa edelleen olla koirieni hovilääkäri silmien suhteen, mutta nämä peruskuviot on niiin paljon vaivattomampaa ja halvempaa hoitaa kaupungin eläinlääkärillä, että sinne minun rahani jatkossa valuvat. Jekulta kuunneltiin sydäntäkin tosi tarkasti ihan vaan tsekkauksen vuoksi kun kerroin, että siltä löytyi pieni sivuääni jo toissakesänä sen lähetyessä yhdeksättä synttäriään. Kuulemma ei ole paha ääni. Kuuluu vaan tietyssä kohdassa eikä ole voimakas. Hyvä kuulla. Nano puolestaan oli oma maailman lunkein itsensä. Se ei piitannut rokotuksista mitään ja häsäsi kaikessa rauhassa ympäriinsä. 

maistiaisia maanantain lauleloista

Tulkoon joulu... ja joulu tuli!

Joulukuu on alkanut...ja samalla on virallisesti lupa nauttia joulukynttilöistä, koristeista ja laulaa joululauluja. Täytyy myöntää, että otin kyllä varaslähdön jo pari viikkoa sitten, mutta ei kerrota kenellekään! Nyt on joulukalenterit korkattu, huushollia siivottu koristeita varten ja tunnelma ihanan hämyinen kynttilöiden loisteessa. Myös tokotreenit siirtyivät joulutunnelmiin...

Olen siis treenannut Nanon kanssa tunnaripalikan ottoa suuhun. Sillä kun on tapana ottaa se löysästi jommasta kummasta päästä kiinni. Ja kun palikka roikkua lerputtaa suupielestä, on vaikea juosta takaisin ja pahimmassa tapauksessa se tippuukin, kuten viime kesän SM-kisoissa. Nyt on tavoitteena saada Nano ajattelemaan miten kapula kuuluu olla suussa. 

Treenivälineet toisessa käyttötarkoituksessaan.

Viime viikko oli järkyttävä... mutta kivalla tavalla. Oli useammatkin pikkujoulut ja illat venyivät pitkiksi, yöunet jäivät lyhyiksi. On ratkiriemukasta herätä klo 6 herätyskellon pirinään kun on nukkunut kolme ja puoli tuntia. Onneksi lapset olivat viikonloppuna Samilla ja sain nukkua lauantain aika lailla kokonaan. Heräsin vasta puolilta päivin (pääsin toki nukkumaankin vasta vähän ennen viittä) ja iltapäivällä reippailin tasan sen verran, että koirat tuli lenkitettyä ja kaupassa käytyä, ja sitten takaisin sänkyyn. Kyllä teki terää. Aikaa ilman minkäänlaista aikataulua. Sunnuntaina sitten ryhdistaydyin oikein kunnolla ja siivosin ja touhusin neljän pesukoneellisen verran, vein peitot ja tyynyt pihalle, purin sohvatyynyt ja imuroin sängyt, laittoista ja pölyjen pyyhkimisistä puhumattakaan. 

Olisi niin monta aihetta joista kirjoittaa. Voisin avautua rivitolkulla koulumaailman epäkohdista ja säästöistä. Mieleni tekisi kirjoittaa ajatuksia toisten huomioimisesta ja treenaamassakin olen käynyt..Josko tähän nyt vihdoin liittäisi pätkän agilityakin. Edelleen agility on minulle eräänlainen terapiakeino, hartauden harrastamista, jonka jälkeen sielu on taas tasapainossa. Videolla olevan treeninkin aloitin vihaisena ja kaikinpuolin kireänä. Treenin jälkeen naamalla oli hymy ja olemus rento. Eiväthän treenit aina ole täysin onnistuneet tai kaikki onnistu niinkuin on suunniteltu, mutta mitä sitten. Jostakin olen löytänyt sen oikean asenteen treenaamiseen... se on puhdasta nautintoa...useimmiten. 

Mistähän löytäisin sen oikean asenteen muillekin elämän osa-alueille? Välillä itseäkin hirvittää se, miten paljon vihaa olen onnistunut sisääni kasaamaan. Kyllä se sieltä vähitellen purkautuu, mutta tällä hetkellä se koettelee arvomaailmaani. Minä tiedän kuka olen ja mitä haluan. Olen ollut ylpeä pehmeistä arvoistani ja perinteiden kunnioittamisesta. Vaikka yhä haluan siirtää lapsilleni sen perheen ja kodin, perinteisten arvojen kunnioittamisen, sekä haluan keskustella heidän kanssaan maailman menosta ja toisten kanssa elämisen problematiikasta, en ehkä korosta enää niin paljon toisten huomioimista. Jotenkin päässäni kaikuu Erinin älä tule hyvä tyttö- laulu. "Kiltit tytöt pääsevät taivaaseen, tuhmat minne vaan" . Niinhän se vähän on. Minä olen kiltti ja kilttinä pysyn, mutta lapsilleni en suo samaa kohtaloa. He saavat olla kovempia, itsekkäämpiä. Heidän ylitseen ei kukaan kävele jos se minusta kiinni on. Tämä ajattelumaailman muutos ahdistaa minua melkoisesti. Sanokaa kukkahattutädiksi tai miksi vaan, mutta jos kaikki maailman ihmiset huomioisivat enemmän toisiaan, maailma olisi aika paljon parempi paikka. Sosialismi on loistava aate, harmi vaan että ihmiset eivät pysty ikinä toteuttamaan sitä. Ei, ihmiset onnistuvat sotkemaan kaiken hyvän. "Mutta kokonaan ei saa laittaa mustaa, ei ne mitkään hautajaiset ole!", totesi tokaluokkalaiseni itsenäisyyspäivän juhlallisuuksien pukeutumisesta. Minä lainaisin tähän hätään Trio Niskalaukausta:

Kun yhteinen maailma on

Pelkkää mielikuvitusta

Minä pukeudun surupukuun

Ja surupuku on musta

Jos oikeutta

Enemmän vain nähdä saan

Voin verhoutua

Vaikka lumenvalkeaan.

Mutta jos maailma jatkaa

Pimeän matkan taivallusta

Ylläni on surupuku

Ja Surupuku on musta.

Eiköhän siihen kiteydy aika hyvin tämän hetkinen maailmankatsomukseni. En ole kiinnostunut tutustumaan uusiin ihmisiin, en innostumaan mistään kovin paljoa. Koska sitä samaa paskaa se vaan on. Joskus olin innokas kutsumaan ihmisiä meille iltaa viettämään, joskus meillä oli kaikenlaisia kokouksia ja kissanristiäisiä. Nyt tapaan vain harvoja ja valittuja. Ei, elämäni ei ole lainkaan tylsää. Minä vaan valikoin tarkemmin kenen kanssa vietän kalliin aikani. Voin pitää hauskaa myös random-kavereiden kanssa. En minä tarvitse mitään sydänystäviä siihen. Esim. työkavereiden kanssa on eri lystiä lähteä baanalle, mutta suurin osa on silti minulle aika yhdentekevää väkeä.Joka leikin alkaa se leikin kestäköön. Minä aioin kestää jonkin aikaa tätä yksinäisyyttäni.... en kaipaa uusia ihmisiä sotkemaan asioita. :) 

Tällä viikolla haastetta elämään antoivat oman luokan joulujuhlat... siis töissä. Ja Murphyn lain mukaisesti tiimimme oli tietysti alkuviikon vajaalla miehityksellä. Niin vaan saimme järjestettyä julmetun hyvät juhlat kahteen pekkaan työparini kanssa, kun muissa koulumme alkuluokissa samaan hommaan tarvitaan tuplamäärä aikuisia. Meillä alkaakin olla jo rutiininomaista tokaista tilanteessa kuin tilanteessa: " ai, mutta resurssit eivät riittäneetkään"... sillä meidän ryhmämme kohdalla ne loppuivat jo ennen ryhmän muodostamista viime keväänä. Enhän minä itseni puolesta vingu ja valita ( edellisen kerran kävelin rehtorin kansliaan kertomaan että nyt alan olla sippi, tarvittaisiin apua, kevättalvella 2008, joten ihan tavanomaista tämä ei minulle ole), mutta ne lapset. Jos lapselle on tehty päätös tehostetun tuen antamisesta niin kyllähän se resurssi tehostettuun tukeen pitäisi löytyä jostakin. Mutta ylemmät vaan hokevat, että mukauttakaa toimintanne vastaamaan resursseja. Ja jos kuulemassa on isompi joukko väkeä, kiillotetaan kilpeä puhumalla lapsen edusta, joka on meidänkin ryhmässämme usein aika kaukana. Omakohtaisella kokemuksella en ihmettele tippaakaan sitä, että Suomi alkaa pudota Pisa-tutkimuksessa alaspäin. Koulutuksesta kun on niin helppoa säästää: se ei varsinaisesti tuota mitään näkyvää tuotosta. Säästöt sen sijaan ihan tutkitusti tuottavat hurjat määrät kustannuksia sosiaali- ja terveyspuolelle kymmenen vuoden päästä, kun nämä resurssipulan lapsukaiset syrjaytyneinä ja kaikin puolin kyydistä tippuneina pitäisi pitää edes jossain määrin kasassa ja osana yhteiskuntaa. Tervetuloa tutustumaan koulutyön arkeen! Ei se ihan sellaista juhlaa ole, kuin moni tuntuu kuvittelevan. (Mutta en minä silti ammattia vaihtaisi ihan äkkiä... torstainakin olin naama niin messingillä ihanan työpäivän jälkeen. )

Kolmen päivän vapaa on ollut ihanan leppoisa...vaikka nukkuminen ei jotenkin taas onnistu minulta, koska teen miljoonaa juttua yhtä aikaa ja ainoa mahdollisuus omiin hiljaisiin hetkiini on iltayöstä, muiden jo nukkuessa. Leppoisuus syntyy siitä, että kukaan ei tee minulle aikatauluja... paitsi minä itse. Olin asettanut tälle viikonlopulle tavoitteet: joulukortit, piparit, piparkakkutalo yms. Mutta se, milloin nuo hommat hoidetaan, oli vapaasti valittavissa ja se antoi tunteen kiireettömyydestä. Tänään tunnelma oli ihana kun joulukynttilät hohtivat, piparit tuoksuivat, lapset laskivat etupihalla mäkeä kavereiden kanssa ja minä hoidin arkisia pikkujuttuja. Jotenkin tuollainen puuhailu kuuluuu niin olennaisena osana joulun odotukseen. Lapset näkevät tonttuja joka paikassa, tuunaavat piparitaloa ja voi sitä riemua, kun äiti on yöllä heidän nukkuessaan koonnut osista valmiin talon. Ei kai sitä suurempaa iloa voi olla kuin tuntee katsoessaan sitä riemua. 

 Perjantaina ja lauantaina olen treenannut aksaakin, muuten aika on kulunut jouluvalmisteluissa. Todistusaineistoa ohessa: 

                             Itsenäisyyspäivän kunniaksi syötiin kunnon illallinen neitien prinsessojen kanssa ja      nostettiin maljat itsenäisyydelle!

     Yhteistyö on voimaa ja kortteja syntyi aika läjä...

 Tyttöjen ihan itse koristelema piparkakkutalo. Sagan lähtökohtana oli: vaaleanpunaista ei voi olla liikaa...

Ystävät ovat kuin suklaan murusia elämän pikkuleivässä....

Lapsena kirjoitettiin ystäväkirjoihin. Oli kunnia-asia, että omassa ystäväkirjassa oli ainakin kaikkien luokkakavereiden sivu, mutta mielellään mahdollisimman paljon muitakin kirjoituksia. Nykyään kerätään kavereita facebookissa. On hienoa kun on 500 kaveria. Se kertoo että olet suosittu, että olet onnistunut elämässä. Vai kertooko sittenkään? Kertooko se ehkä kuitenkin ihmisen epävarmuudesta ja tarpeesta esittää toisille jotakin. Vakuuttaa olevansa jotakin erityistä. Tai todistella itselleen omaa tärkeyttään.

Laittaessani koko elämäni muutenkin remonttiin, olen alkanut miettiä myös ystävyyttä. Sitä mitä minulle merkkaa ystävyys. Millaisia ihmisiä haluan ystävikseni. Mitä arvostan ystävissäni, mitä taas en voi ystäviltäni sietää. Ja toisaalta millainen ystävä olen itse.

Tuttu sanonta sanoo: sukulaisiaan ei voi valita, mutta ystävät voi. On kuitenkin kummallista, miten joistakin ihmisistä tulee sinulle niin tärkeitä, toisten kanssa taas ei synkkaa sitten mitenkään päin. Ja aina sitä ei tiedä ulkoisista seikoista, tai ajatuksistakaan, kuka on sinulle tarkoitettu ystävä. Ei voi kuin kiitollisuudella ottaa vastaan sen ystävyyden jonka saa osakseen. Ystävyyttä kun ei voi ansaita... se saadaan lahjana, ja sitä kannattaa vaalia kuin suurta aarretta.  On ystäviä joille en mitenkään voi korvata kaikkea sitä tukea ja apua jonka heiltä on saanut. Eikä se kai ole ollut tarkoituskaan. Eivät ystävät odota palkkiota teoistaan.

Pitääkö ystävien sitten aina olla samaa mieltä kaikesta? Ei minun mielestäni, ei suinkaan. Ei samanlaisia luonteeltaan, ei samaa sukupuolta, ei samaa ikäpolvea...mutta ystäviin pitää voida luottaa. Tiukan paikan tullen pitää tietää, että ystävä on sinun tukenasi, teit mitä tyhmää tahansa. Jotenkin se taas kulminoitui puhuessani siskojen kanssa: vaikka olisimme eri mieltä, tuemme toisiamme valinnoissa. Vaikka en itse valitsisi ikinä samoin kuin toinen, olen valmis tukemaan häntä. Ja samoin saan itse tukea vaikeissa valinnoissani. Vaikka muut ajattelisivat minun tekevän tyhmiä valintoja, ja ehkä sanovatkin epäilyksensä ääneen, he eivät tuomitse, eivät mestaroi minua. Ei, he kannustavat ja kertovat minun olevan tärkeä. Se on ystävyyttä se...he hyväksyvät minut juuri sellaisena kuin olen, valintoineni kaikkineen. Se vetää niin julmetun nöyräksi. Miten minä ansaitsenkaan sellaista rakkautta ja välittämistä. Ja toisaalta tiedän olevani valmis samaan heidän puolestaan. Voi kuinka minun käykään sääliksi ihmisiä, joilta puuttuvat tälläiset ihmissuhteet.

Ja koska tiedän tällaista olevan olemassa, en enää tyydy mihinkään vähempään. Kaverit joiden kanssa on kiva viettää aikaa silloin tällöin, tai tutut, joita nähdään satunnaisesti kisoissa tai törmätään kaupassa, kirpparilla tms. ovat asia erikseen. Minulle riittää muutama todellinen ystävä, joille voin puhua avoimesti, jotka sanovat oman mielipiteensä, oli se samanlainen tai erilainen kuin minun, mutta hyväksyvät minun valintani ja ovat minulle lojaaleja. Minä itse olen äärimmäisen lojaali omille ystävilleni ja odotan kyllä sitä samaa omalle kohdalleni.

Tällä hetkellä, elämäni heitettyä häränpyllyä, en koe mahtuvani samoihin ympyröihin tiettyjen ihmisten kanssa. Kuten sanoin, en pyydä ketään valitsemaan puoltaan. Mutta en myöskään itse koe haluavani samaan pieneen ystäväpiiriin minua huonsti kohtelevien ihmisten kanssa, joten voin ihan itse tehdä valintoja ja luopua niistä "ystävistä" joiden kanssa en enää koe pystyväni olemaan luonteva. Koin pitkään (ja tavallaan vieläkin) huonoa omaatuntoa siitä, että ylireagoin, että tuomitsen ihmisiä... että olen hankala. Mutta jälleen tosiystävät sanoivat: Kirsti, mieti välillä itseäsi. Jos sinun on vaikea olla jonkun ihmisen seurassa... hänen juttunsa netissä saavat sinut surulliseksi.... ei sinun tarvitse selitellä mitään. Sinulla on oikeus ajatella itseäsi ja luopua noista ihmisistä. Ei sinun tarvitse olla kiltti ja ymmärtäväinen... hyväksyä kaikkea. Sinä itse olet avain omaan onnellisuuteesi. Kiitos tästäkin perseelle potkimisesta. Niin alkoi luuta lakaista facebookissa ja loppui tykkäämiset turhien kavereiden jutuille. He eivät anna minulle niin paljon positiivista energiaa, että se korvaisi negatiivisia tunteita, joita heidän valintansa ja kaveruutensa aiheuttavat. Minulla on oikeus valita!

Se ystävyydestä. Oli vain pakko saada purkaa, koska olen kipuillut tätä ystävyysasiaa viimeisen kuukauden aika rankasti. Pitkälti itsekseni ja taistellut oman pääni kanssa, mutta kipuillut kuitenkin. Kukaan ei kuitenkaan olla täydellinen... en edes minä itse, joten sallittakoon minullekin se heikkous ette kestä kaikkea.

Viimeinen kuukausi on ollut muutenkin aikamoista matalalentoa. Syysloma nelisen viikkoa sitten oli mukava... paljon jutustelua viinilasin äärellä, paljon laiskoja päiviä ja metsälenkkejä koirien kanssa. Loman lopulla olimme lasten kanssa mummulassa, ja kisasin Lappeenrannassa muutaman kisankin...HYLlyjä pukkaa meikäläisen huusholliin. Mutta niinhän sitä sanottiin ennenvanhaan että tulevalle menestykselle ja palkinnoille pitää rakentaa kunnon hylly ensin.

Ja hulluinta on se, että periaatteessa en edes ollut pettynyt. Pikkukoira teki omia ratkaisuja kun äiti jäätyi, ja suoritti omia esteitä. Ja sehän ei ole paha se. Ehdottomasti sellainen koira kuin minä haluan...koira joka etenee, eikä jää pyörimään jalkoihin, kun ohjaus ei ole ajan tasalla. Pikkukoiran kanssa on muutenkin tällä hetkellä hurjan kiva tehdä töitä. Se ärisee, purisee ja on hurjana, ja kuitenkin yrittää tehdä oikein. Se on niin mahtava tapaus.Ilmeisesti pikkukoiran mahtavuus näkyy ulospäinkin, sillä lähes joka kisoissa on joku ihan vieras ihminen tullut kyselemään siitä ja kehumaan sitä. Minun pikku hiirulaiseni!

Alla vielä muutamia kuvia leppoisista lomatunnelmistamme.

Loman jälkeen tehtiin viikko Halloween-juhlia jotka lupasin joskus heikkona hetkenä elokuussa.Tämmöisissä asioissa lapsilla on norsun muisti, vaikka moni muu juttu tuppaisikin unohtumaan. Eipä tarvinnut iltaisin miettiä mitä tekee, kun väänsi lepakoita, hämähäkkejä ja suklaakoristeita juhlia varten. Silloin alkusyksystä ajattelin että ne olisivat lasten tuparit täällä uudessa kodissa. Jossain vaiheessa tulin järkiini ja mietin haluanko todella asuntooni kymmenkunta muksua temmeltämään. Ja kun Venetsiassa on talo puolityhjänä, teimmekin siitä kummitustalon. Olipa ihanaa itsekin leikkiiä piilosta taskulamppujen ja kynttelikköjen valossa muksujen kanssa.Olla hetki huoleton ja ilman mitään aikuisten maailman murheita.  Seuraava viikko puolestaan keskityttiin isänpäivään: kortteja ja lahjoja neljälle hengelle. Huoh! Sen jälkeen ilmoitinkin lapsille että pariin viikkoon ei askarrella mitään... sitten aloitetaan joulutohinat. Ja se olikin varmasti hyvä ratkaisu, koska nyt minulla on jo sellainen olo, että tekee oikeasti mieli väkertää joulukortteja ja joulumuistamisia... enää neljä viikkoa joululomaan.

Marraskuu on ollut aika matalaliitoa. Pari viikkoa sitten viikonloppu Turussa: agilitya, mukavaa jutustelua kavereiden kanssa shelteistä, niiden luonteista ja jalostuksesta, vauvoista,agilitysta ja monesta muusta. Nautin valtavasti reissusta ilman lapsia ja tuttujen näkemisestä.Kun siihen yhdisti mukavan illan ravintolassa, oli viikonloppu oikein onnistunut vaikka siihen mahtui toki myös vakavaa puhetta ja hippunen itkuakin mausteeksi.

Sunnuntaina kisasin Nanon kanssa agilitya ja se oli kyllä sellaista sähläämistä, että välillä turhautti jo melkoisesti. Siis pienessä koirassa ei ole vikaa, mutta ohjaaja hakkaa päätään seinään lakkaamatta. Positiivista viikonlopussa oli huomata, että Nanolla säilyy loistavasti vire, se on oma hurmaava itsensä vielä viimeisessäkin startissa. Se on nykyään helppo virittää tekemään: opetin sille joskus pari vuotta sitten Oilin neuvosta leluun tulon luvalla. Siis patoamiseen perustuvaa virittelyä. Aluksi käskin sen odottaa ja heiluttelin lelua sen edessä jolloin sillä nousee kierrokset (saalisvietti), ja kun se sai luvan "SAA", se tuli hyvällä innolla leluun. Nykyään sille ei tarvitse kuin vilauttaa lelua ja kysäistä kuka saa, ja sillä nousee kierrokset saman tien. Itseasiassa radalle mennessä laitan sen odottamaan ja kysäisen "kuka saa?", ja niin on pieni koira viritetty tekemiseen, ei siinä tarvita edes lelua. Nyt pitäisi vielä saada sama vire tokopuolelle. Sielläkin saan sen kyllä viritettyä kehään, mutta vire ei säily läpi pitkän suorituksen, joten ohjaajan täytyy katsoa peiliin ja miettiä miten kehua koiraa kehässä niin, että vire säilyy, tai parhaassa tapauksessa nousee.

Nano on yhä edelleeen äidin pikku kainaloinen, mutta se on myös saanut rutkasti itseluottamusta ja kuinka sen nyt sanoisi, itsenäisyyttä tänä syksynä. Mistä se sitten johtuu on hyvä kysymys, mutta sillä voi olla jotakin tekemistä sen kanssa, että Nano pääsi pois rajoittavan äidin (Eve) vaikutuspiiristä, ja sai siten nostettua itseään laumassa ylöspäin. Lisäksi se on alkanut huomata murinoillaan olevan vaikutusta toisiin koiriin. Sen uusi itsenäisyys näkyy mm. siinä, että se ei arkaile lähteä omille teilleen metsässä. Aika kultaa muistot, tiedetään, mutta tällä hetkellä Nano tuntuu jopa Hippua pahemmalta noine retkineen. Se saattaa hyvin kadota 10-15 minuutiksi lenkillä. Se ajaa jälkeä. Jos sen lähdön saa katkaistuksi ennen kuin se pääsee kunnolla vauhtiin, on vielä mahdollisuuksia, mutta kun se on lähtenyt, es on lähtenyt. Välillä olemme seuranneet sitä ison soramontun reunalla: se etenee niin määrätietoisesti parin sadan metrin päässä. Pieni musta koira mutkittelee jälkeä eteenpäin. Ja minä kun niin kuvittelin, että kaipuu metsälle olisi siinä vaimeampi kuin Hipussa ja Evessä. Kissanviikset!

Viikko sitten olimme siskoristeilyllä Tallinnassa. Siskot ovat minulle sellainen peruskallio, jota ilman maailma olisi aika autio. Paljon puhetta, naurua, tanssia, hulvattomia juttuja. Irtiotto arjesta...totaalisesti. Ja toisaalta mentiin taas niin laidasta laitaan: ensin hillitöntä naurua aivan pimeille jutuille, ja hetken päästä vakavaa väittelyä siitä kannattaako kuulua kirkkoon vai ei. Entä voiko suvun perinteistä kastemekkoa käyttää nimiäisissä jos lasta ei varsinaisesti kasteta? Ja lopulta niillä erilaisilla mielipiteillä ei ole mitään väliä...toinen on silti niin tärkeä! Kiitos taas kerran! ei kai sitä voi liian usein sanoa! :)

Mitähän sitä muuta sanoisi. Olen aina ollut enemmän tai vähemmän maanis-depressiivinen...en diagnoosiin asti, mutta kai keskimääräistä enemmän. Kesällä ja alkusyksystä minulla oli todella todella pitkä maaninen jakso, jolloin mikään ei tavallaan tuntunut miltään... kävin kuin kone. Lokakuussa tipahdin depression puolelle ja nyt minusta taas tuntuu että alan saada otetta elämästä. Alan ajatella asioita eteenpäin, alan asettaa tavoitteita itselleni ja Nanolle, alan suunnitella eteenpäin. Alan ymmärtää itseäni ja ajatuksiani paremmin. Josko tämä elämä tästä vähitellen tasoittuisi. Joka tapauksessa minulla on tällä hetkellä intoa hoitaa asioita, muuttaa niitä, jaksaa vastoinkäymisiä. Sanoa kyllä se siitä, ja uskoa siihen itsekin.

Käyn tällä hetkellä treenaamassa agilitya kolmisen kertaa viikossa. Se on minimi, välillä käyn enemmänkin, mutta tuon nyt ainakin. Se on hauskaa, mutta aiemman, vähemmän tavoitteellisen terapia-agilityn sijaan koen nyt tarvetta miettiä omia heikkouksiani ja puutteita Nanon osaamisessa, asettaa tavoitteita meille kummallekin. Esim. keppien ja puomin osaamista pitää Nanon kohdalla vahvistaa. Tarvitsisin treenikaverin, joka olisi edessä palkkaamassa keppien jälkeen tai puomin päässä. Tokossa tulen nyt talvella keskittymään tekniikkaan ja paljon pieniin yksityiskohtiin, ja se perustreeni tehdään kotona.


Enkeleitä on,
mutta joskus heillä ei vaan ole siipiä,
ja kutsumme heitä ystäviksi.





 

Hetken maailma on tässä

Päivät liukuvat ohi hurjalla vauhdilla. Välillä tuntuu, että niitä pitäisi jotenkin pystyä hidastamaan. En vain tiedä miten. Ei minulla varsinaisesti ole mikään hurja kiirekään. Ehdin hyvin lenkkeillä, hoitaa työni, nauttia minulle tärkeistä asioista... mutta jotenkin tuntuu, että olisi välillä ihanaa vain olla ja möllöttää. Sitä minä en osaa... en ole koskaan osannutkaan. Minulla on kunnon luterilainen työmoraali ja tunnen huonoa omaatuntoa tekemättömistä töistä...asioista joita voisi tehdä. Mutta elämänmuutosten myötä olen onneksi alkanut tiedostaa tämänkin ominaisuuteni, ja yritän tietoisesti höllätä välillä. Mitä sitten, vaikka lipaston päällys on sotkuinen. Mitä sitten vaikka pensaiden alla on rikkaruohoja. Mitä siitä että en käytä kaikkea aikaani hyödyllisesti... että välillä luen hyvää kirjaa ja unohdan ajantajun, että istun hiljaa olohuoneessani kynttilöiden valossa enkä tee mitään. 

Lapset ovat olleet paljon Samin luona. Viikollakin. Ja minusta se on ollut ihanaa. Ihan omaa aikaa. Aikaa elää vain itselleni välillä. Jotenkin roolit ovat vaihtuneet ja minä, joka en tavoitellut vapautta ja aikaa, sainkin sitä. En valita. Me Samin kanssa opimme tästä molemmat tärkeitä asioita. Arvostamme uusia asioita... opimme molemmat uutta itsestämme. Ja jaksamme varmasti molemmat paremmin omaa elämäämme. Tosin oma aika on minulle jotakin niin kallisarvoista, etten oikein aluksi tiennyt mitä tehdä sillä. Yritin tehdä kaiken. Aikatauluttaa aikani tiukasti, jotta saisin siitä mahdollisimman paljon irti. Vasta nyt olen vähitellyt oppinut hölläämään ja nauttimaan vain ajastani. Se onkin varmasti ollut yksi tärkeistä läksyistäni. 

Viime viikkoihin on mahtunut kaikenlaista. Pari viikkoa sitten olin pitkästä aikaa Sirkalla. Ja Maikun luoksekin ehdin viimein juhlistamaan 100-vuotiasta pariskuntaa. Minulla oli koirat mukana, ja ne nauttivat suunnatttomasti siitä herkkujen ja huomion määrästä jota saivat osakseen. Se lauantai olikin erikoinen päivä. Ensin minulta kysyttiin kaupassa paperit. Olin ymmärrettävää kyllä aluksi H-moilasena, mutta tajuttuani mitä kassa kysyi, näytin paperini ilolla ja olin loppuillan Naantalin aurinkona. Kun vielä erään tuttavan mies höpötteli minulle aikansa tunnistamatta minua, oli päivä kruunattu outoudellaan. Itse en koe olevani niin eri näköinen tai oloinen. Se sama ihminenhän minä olen kuin aiemminkin... samoine vahvuuksine ja heikkouksineni. Kasvot ovat ehkä kaventuneet, mutta sama naama peilistä silti katsoo. Siksi onkin niin outoa, kun jatkuvasti kuulee ihan tutuiltakin, etteivät he meinaa tunnistaa minua. 

Viikko sitten harrastettiin lasten kanssa kovasti koiraurheilua. Hiukan mietin mitä pikkuihmisiltäni voi vaatia... pitääkö heidän viettää viikonloppunsa koirakisoissa, jos he eivät halua... väsyttääkö se heitä liikaa? Onneksi aikataulut olivat kuitenkin sellaisia, että ehdimme tehdä paljon muutakin: pitää leffaillan lauantaina ja treffata Mikko-sedän kisojen ohessa Helsingissä sunnuntaina. Voi sitää juhlaa kun lapset pääsivät Mikon kimppuun. Lapsissa ja koirissa on paljon samaa ja voitte varmasti kuvitella mielessänne koiranpennun, joka mielistelee aikuista koiraa kierrellen sitä joka suunnasta... tökkien ja nyhjäten sen kimpussa. Vähän samanlaisia ovat lapseni nähdessään rakkaita tätejään tai setäänsä. 

 Lauantaina olin lupautunut mukaan Kennelkerhon joukkueeseen tokon pm-kisoihin. Tosin en ollut treenannut tokoa juurikaan sitten kesän...ja tiesin että paljon ei voi odottaa. Ihan sellaista katastrofia en kyllä osannut ennakoida, johon sitten päädyimme. Alla tuoreeltaan kirjoittamani kuvaus päivän saavutuksistamme: 

Seuraaminen: ohjaaja nautiskelee aurinkoisesta syyspäivästä lenkkeillen kehässä. Aina välillä pitää ihan ajatella, että sanoikos se liikkuri oikea vai vasen, ja mitä se sitten käytännössä tarkoittaa… pikku-diivaa vaivaa kentän epätasainen pohja, sekä siellä kasvavat rikkaruohot… siis hyi!

Istuminen: Ihan nätti seisominen. Tosin oli se alun seuraaminen samanlaista sunnuntaikävelyä kuin edellisessäkin harrastettiin.

Luoksetulo: Edelliseen kokeeseen verrattuna huimaa edistystä! Nano odotti kiltisti käskyä lähteä liikkeelle ja pysähtyi käskystä. Seisominen vähän valui ja maahan  mentiin mielenosoituksellisen hitaasti…siis yök, onks pakko…äiti hei, tää maa on siis niin likainen! Mutta sentään suoraan sivulle.

Ruutu: Kävi se seisomassa tomerasti maassa olevan kehänauhan ja kaukalon reunan välissä. Kun tuli uusi ruutu käsky se pälyili hämmentyneenä ympärilleen ja näytti loukkaantuneelta: siis hei, nyt en taas ymmärrä, kun tässä olen niin nätisti, eikä täällä kyllä näy mitään muuta ruutua…

Hyppynouto: Voi miten nätisti se lähti, nosti kapulan ja hyppäsi takaisin… ja meni metrin taakseni istumaan ja sylkäisi kapulan suustaan. Annoin uuden sivu- käskyn ja nyt se siirtyi istumaan  eteeni kapulan kanssa (olisi melkein voinut luulla meidän treenaavan pk-kokeisiin), siitä sitten vihdoin päästiin sivulle asti.

Metalli:  Reippaasti se lähti kapulalle, otti tyypilliseen tapaansa varovasti, mutta varmasti suuhunsa ja lähti ravilla tulemaan takaisin…kunnes totesi, että tuossa maassa on kyllä jotakin epäilyttävää…siihen on ehkä joku pissannut…tai kaatanut jotakin…tassut voi vaikka likaantua… ja kiersi hurjalla banaanilla varovasti vinoon sivulle. Sen ajatukset saattoi melkein kuulla: ”voi paska, tää ei kyllä mennyt nyt oikein, ja äiti on taas kamalan pettynyt… en mene sivulle…se hakkaa minua kuitenkin (niin kuin sillä on tapana…)”

Tunnari:  Pieni koira haisteli kapulat ja otti kuin ottikin oman suuhunsa… totesi maan olevan sen saman kuin metallissakin ja lähti samalle banaanille. Tuomari-setä vaan oli siirtynyt hiukan ja oli pikkukoiran reitillä eikä siitä tietenkään voinut tulla… tuollainen vieras mies… eihän sellaisia voi lähestyä. Ja joku oli laittanut hyppyesteenkin siihen eteen… tämän osaan, siitä yli vaan. Pieleen se meni kuitenkin, joten pikkukoira päätti taas pysyä kaukana kiukkuisesta äidistä (joka oli tukehtua nauruun tässä vaiheessa) ja pelata varman päälle tuhoten todistusaineiston: se kävi hypyn jälkeen maahan ja alkoi pureskella kapulaa tarmokkaasti.

Kaukot:  Saimme tuomarilta kehujakin (se ei liikkunut yhtään), vaikka ällö maa ei tällä kertaa vetänyt lainkaan puoleensa ja maahanmenot jäivät tekemättä. Kai Ossi jo ajatteli, että ohjaaja on niin epätoivonen, että tarttee jotakin positiivistakin palautetta…  

Että semmoinen koe. Minä ilmoitin jo hyppynoudon kohdalla tuomarille, että ei me oikeasti olla käyty ikinä aiemmin kokeessa, vaan ollaan nousto voittaja-luokkaan lahjakorteilla. Nano teki hurjasti juttuja, jotka ovat aika epätyypillisiä maailman tunnollisimmalle pikkukoiralle. Mutta ei siltä vaan voi vaatia jos ei kouluta kunnolla ja treenaa koetilanteita. Jotenkin en nyt vaan itse jaksa suhtautua tokoon (tai ylipäätänsä mihinkään harrastukseen) millään valtavalla vakavuudella ja paatoksella. Mitä sitten että nolaamme itsemme säheltämällä kisoissa tähän tyyliin. Mitä sitten ettemme ole huippuhyviä. Jätän itsensä ruoskimisen ja myötätunnon kerjäämisen suosiolla muille. Meillä oli kiva päivä: minä näin tuttuja, lapset pääsivät buffettiin ostoksille ja ulkoilivat pari tuntia, koirat saivat huomiota ja nameja tutuilta. Kun aurinkokin vielä paistoi, ei lauantaipäivältä kai voi paljon muuta vaatia. 

Sunnuntaina Purinalla aksattiin. Ekalla radalla jyräsin taas kepeille, eli vitonen sisäänmenosta. Ei se kyllä muutenkaan ollut mitään siistiä agilitya... tai ei ainakaan tuntunut siltä. Sellaista pyllistelyagilitya, jossa Nano meni omassa rytmissään ja minä omassani. Jotenkin selvisimme ilman muita virheitä maaliin. 

Toisella radalla saimme vihdoin ekan nollamme...se oli jo siistimpää. Vaikka ajoittain Nano meinasi karata käsistä siinäkin. Mamma lyllertää pienen koiran perässä eikä anna  käskyjä ajoissa. Siinä pitää pikkukoiran tehdä ihan omia ratkaisuja ja kimpoilla sinne tänne. Mutta kun on kesän hakenut koiran kanssa etupalkalla eteen irtoamista, ei voi kuin olla tyytyväinen... parempi koira joka lähtee eteen ja hakee esteitä, kuin koira joka jää pyörimän jalkoihin, tai alkaa räkyttää edessä ja menettää toimintakykynsä kun ohjaus ei ole selkeää ja ajoissa. Siinä sitten vaan pitää ohjaajan opetella ohjaamaan eteen menevää koiraansa. :)

Kolmas rata muistutti sitten taas terveestä itseluottamuksesta. Tiesin jo rataan tutustuessa meidän ongelmakohtamme, mutta päätin kuitenkin hakata päätä seinään ja ohjata ilmeisellä tavalla vaikka tiesin ettei se toimisi. Se ei toiminut ja tuloksena kielto ja koiran päälle juoksu ja sitä seurannut kielto. Loppurata oli ok. Kysymys radan jälkeen kuuluikin: miksi se piti tehdä noin eikä luottaa omaan osaamiseen ja ymmärrykseen. No, oppia ikä kaikki ja ehkä tämä taas toi sitä itseluottamusta: minä tunnen koirani ja osaan ainakin jossain määrin arvioida sille sopivia valintoja. 

Viikot ovat olleet hiukan rankempia, koska olen töissä tavannut oppilaiden vanhempia, mikä edellyttää paitsi ylimääräistä ajankäyttöä, myös pientä skarppaamista henkisesti, mikä väsyttää aika paljon. Lisäksi jokaisesta oppilaasta pitää tehdä oppimissuunnitelma sähköisessä muodossa, ja niitä olenkin sitten värkännyt iltaisin lasten nukahdettua. Tällaisen kiireisen viikon kruunasi tietysti se, että Nanolle kehittyi silmätulehdus. Itse en ehtinyt viemään sitä eläinlääkäriin päiväsaikaan, mutta Sami oli kiltti ja vei sen perjantaina lääkärille tippoja hakemaan. 

Jotta elämä ei liiaksi hymyilisi, sattui perjantai-iltana vähemmän mukava juttukin. Haettuani Nanon Samilta lähdin koirien kanssa lenkille Renkomäen harjulle. Lenkki oli mukava ja pois tullessa koirat intoutuivat oikein leikkimään. Ensin Nano ja Hippu juoksivat kuin heikkopäät pitkin rinteitä ja lopulta Jekkukin alkoi vaania Hippua ja hyökkiä sen kimppuun. Ehdin vain ajatella, että näinköhän Hipun jalka kestää Jekun astetta rajumpaa leikkiä, kun Jekku itse seisoi kolmijalkaisena rinteellä. Ajattelin ensin vanhan kinnervamman vaivaavan, ja jalan olevan taas kohta käyttökunnossa. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan koira roikotti jalkaansa hassusti mahan alla. Minä yritin tutkia sen, mutta se huusi kuin syötävä ja yritti nakata sormille. Ei muuta kuin koira maahan ja soitto Samille Venetsiaan. Pääsetkö tulemaan tänne soramontulle, Jekun jalka taitaa olla sijoiltaan. Siinä sitten yritin rauhoitella Jekkua pimenevässä illassa. Jos lihakset saisi rentoutumaan, reisiluun pää saattaisi muljahtaa takaisin lonkkamaljaan. Mutta ei, Jekku tärisi kuin haavanlehti ja vikisi välillä hiljaa. Ei se yrittänytkään ylös maasta ja harvoin Hippu ja Nanokaan ovat odottaneet niin hiljaa vieressä. Samin tultua yritimme yhteisvoimin rentouttaa koiraa ja vääntää varovasti jalkaa oikeaan asentoon. Ei auttanut. Mietimme jo molemmat tarvitaanko jalan paikoilleen saamiseksi jotakin lihaksia rentouttavaa. Ja samalla pelotti meneekö koira shokkiin kivusta ja kuolee siihen, Koska emme saaneet Jekkua riittävän rennoksi ulkona kylmässä ja pimeässä, Sami kantoi sen Venetsiaan. Sisällä jalka loksahti paikoilleen aika pian ja kun totesimme sen pysyvän paikoillaan, läksin hakemaan Maikulta sopivat kipulääkkeet. Niillä mennään nyt ja toivotaan että lonkkanivel pysyy paikoillaan eikä ala plopsahdella paikoiltaan jatkuvasti. Setä-parkaa käy sääliksi... se oli viikko sitten Purinalla niin tohkeissaan ja olisi halunnut radalle (se ei ole pitkään aikaan ollut nin kiinnostunut agilitykisoista). Se on muutenkin ollut hyvin pirteä ja aktiivinen viime aikoina, mutta nyt sen täytyy lenkkeillä jonkin aikaa vain hihnassa ja muutenkin ottaa rauhallisesti. 

Lauantaina vain olimme... eivät päässeet koirat mihinkään (sattuineista syistä)... itse retkeilin auringossa Hollolan suunnalla hyvässä seurassa. Kahvi nuotiolla ja samoilu hiljaisessa metsässä on jotenkin niin sitä mitä tarvitsen. Tällä hetkellä ruskakin alkaa olla parhaimmillaan. Jotenkin saan hurjasti energiaa siitä että kaikkialla ympärillä hohtaa keltaista valoa. Jopa iltahämärässä näyttää että maasta hohtaisi valoa niissä kohdissa jossa maa on keltaisten lehtien peitossa... en koe itseäni mitenkään syksy-ihmiseksi, mutta tällä hetkellä syksy tuntuu ihanalta. Ja välillä mietin pitäisikö minun tutkituttaa pääni... niin maailmaa syleilevä olo minulla on koko ajan... rajansa kaikella! 

Sunnuntaiksi olin järjestänyt itselleni ohjelmaa agilityn parissa: Kataiset olivat kouluttamassa P-Haulla ja me Nanon kanssa treenaamassa. Olihan se... aikamoista... Nano sinkoili sinne ja tänne... se on niiiiin ihana!  Sain sen mm. ohjattua ulos hallin ovesta ja erinäisenkin kerran vääriin putkiin. Eräässä kohdassa Sanna kysyi osaako koirani mennä etupalkalle...tai onko sitä palkattu niin... siinä vaiheessa nauroin partaani ja hallin ovella seisonut Satukin tajusi vitsin saman tien vaikken sitä sanonutkaan: etupalkkaushan meillä on ollut avainsanana kun olen yrittänyt korjata Samin tukijoukkoineen pikkukoiralle aiheuttamia "vaurioita". Nuorempana se oli kivasti irtoava ja etenevä koira...tässä välissä Samin ohjauksessa se oppi tekemään agilitya tiukassa kontrollissa ohjaajan lähellä. Koska minun näkemykseni agilitysta on erilainen, olen nyt äärimmäisen iloinen siitä että se alkaa taas humpata pitkin poikin. Nyt minun vain pitää osata ohjata sitä sen vauhdissa ja kauempaa.  

Treenissä oli muutama kohta johon Sanna halusi ohjaamista pyörittämällä, ja kaikenlainen pyöriminenhän on tunnetusti meikäläisen erikoisalaa. Ei ollut nättiä ei. Toiseen pyörimiseen tarjosin jostain selkärangasta koko ajan niisto-sokkaria... en edes tiennyt osaavani sellaista ohjausta... mutta hyvin se toimi. Taas tajusin, että sokkari toimii Nanolle loistavasti. Paremminkin kuin leikkaus... jossa minä helpommin sössin ajoituksen....

Katsotaan saanko treenistä videon julkaisukuntoon...se on vielä kamerassa.

Nyt alkuviikosta olen ihmetellyt hallissa kuinka pitkään koulutusohjaajat aikovat käyttää Sannan rataa. Nyt on keskiviikko, joten ainakin maanantaina ja tiistaina treenattiin sillä radalla. Eilen tein itsekin vaihtoehtoisia ohjauksia sunnuntain radalla, mutta tänään tein luukutussuoraa (ympyrää) etupalkalla sekä treenasin kovalla vauhdilla kepeille taipumista... tai lähinnä toiseenkin väliin osumista kovalla vauhdilla. 

Kävin myös ekan kerran juoksemassa sitten elokuun. Olin tosi pitkään karmeassa flunssassa, ja koska minulla tapaa jäädä aina päälle jonkinlainen tulehdus keuhkoihin/keuhkoputkiin, en uskaltanut ottaa riskiä aiemmin. Kylläpä juokseminen tuntuikin hyvältä. Juoksin aivan liian lujaa, mutta missään vaiheessa keuhkoissa ei tuntunut pahalta. Juokseminen on leipomisen lisäksi eräs keinoni terapoida itseäni. Hymyssä suin juoksin pimeässä sateessa metsäpolulla. Kai minäkin jossain määrin nautin itseni kiduttamisesta, vaikka mukavuudenhaluinen olenkin... on niin ihanaa juosta pienestä kivusta huolimatta...juostessa saan aina jotenkin niin seesteisen olon. Olen valmis vaikka mihin... sinut niin monien juttujen kanssa, kaukana kavala maailma. Toivottavasti löydän sopivan välin juoksemiselle mahdollisimman pian uudestaan. :)

Mä joka päivä töitä teen.... joka ainoa päivä hallille meen!

Arkiston helmiä... kirjoitetttu 18.-19.9.

Vastako siitä on viikko kun viimeksi kirjoitin. Tuntuu, että joka päivä tapahtuu niin paljon, että siitä tuntuu olevan paljon kauemmin. Olen luonut itselleni niin tarkat rutiinit, että niistä luopuminen aiheuttaa hämmennnystä ja vieroitusoireita. Minulla on tapana käydä työpäivän jälkeen lenkillä, hallilla treenaamassa ja hakea Saga sitten päiväkodista. Kun en eilen ehtinytkään kuin lenkittämään koirat, en tiennyt illalla miten päin olla. Eilen meinasi olla sama tilanne, koska olin sopinut tapaamisen asioiden järjestämiseen iltapäivällä ja oli käydä niin etten olisi ehtinytkään hallille. Voi sitä iloa, kun ehdimme kuitenkin rallaamaan vähän keppejä ja puomia... ja pikkuisen rataakin, kiitos Peten joka sen sinne oli kasannut. Sen ja tunnin loppuverran jälkeen olo oli taas sellainen kuin piti. Tänään päästiin vihdoin normaaliin rytmiin ja miten hyvältä se tuntuikaan.

Olen saanut agilitya ajatellen ahaa-elämyksiä. Ensimmäisen kisan jälkeen testailin keppejä, ja totesin, ettei koirani ymmärrä käskyä kepit, jota olin käyttänyt saadakseni sen etsimään keppejä ja lähtemään niitä kohti. Ei, se mielsi käskyn pian pian pian keppikäskyksi. Sitähän minä olen aina hokenut sen pujotellessa. Oppia ikä kaikki, ja tämän oivalluksen jälkeen ovat kepit sujuneet paljon paremmin.

Toinen oivallus keppejä koskien on se, että Nanoa pitää hiukan pidättää ennen keppejä... että se osaa hakea sisään. Satu sanoi lauantain toisesta kisaradastamme, että yritin teleportata koiran kepeille... ja sitä olen miettinyt pari päivää ja eilen hallilla sitten kokeilin muutamia juttuja. Kovalla vauhdilla, esteitä taustalla ja koiran pitäisi hakea kepit. Sain sen kimpoamaan hienosti kaukana edessä olevalle hypylle, jos en katkaissut sen menoa mitenkään. Kun keskityin ohjamiseen, kepit löytyivät joka kerta. Jee!

Vähän tämä minun yksinäinen agilityharrastukseni toimii yritys-erehdys- taktiikalla. Teen jotain, kokeilen miten se toimii, jos ei toimi, kokeilen jotain muuta. Kuuntelen, ajattelen ja kokeilen taas. Sain palautetta, että jos teen tällä tavalla kaiken, minusta tulee valtavan taitava. Mutta en kyllä näe mitään syytä, miksi minun pitäisi keksiä pyörä uudestaan joka asiassa, joten yritän välillä saada treeniseuraakin.

Mistä päästään siihen, että olen valtavan ylpeä meistä, vaikka kokonaiset radat tuottavat meille vielä ongelmia...tai ei meille vaan minulle. Täytyy kuitenkin ottaa huomioon, että treenaan täysin yksin. Keväällä kävin yhden kurssin Satun ryhmässä ja sain siitä valtavasti irti. Kesällä kävin kerran treenaamassa Satun kanssa, ja nyt syksyllä siellä Janitalla. Sami on muutaman kerran kommentoinut asioita osuessamme hallille yhtä aikaa, mutta päätyön olen tehnyt yksin. Ja se näkyy. Neljän vuoden tauon jälkeen olen aika hukassa. Kesken radan saatan tehdä jonkin ihmeellisen kämmin. Minulla on kuitenkin loistava pieni koira, joka tykkää agilityn tekemisestä. Olen saanut sen asenteen ja ajatuksen taas muuttumaan ja se on oma itsensä...ei sellainen vaisu varjo siitä koirasta joka minulla oli ensimmäisen vuoden ajan.

Viikonloppuna oli oman seuran kisat. Ai miten hauskaa taas nähdä kaikkia ja höpöttää. Ja kisata. Vaikka ratamme olivat kaikkea muuta kuin hallittuja, meillä oli kivaa... minuakin vain nauratti. Lauantaina sain rauhassa jutustella ja lenkittää koiria, kiitos vaan Katille verraseurasta pariinkin otteeseen ja erityisesti Marille lasten työllistämisestä. Arvostan valtavasti sitä, että keksit tekemistä Lotalle ja Camillalle. Itsellani olisi ehkä mennyt hermo välillä, mutta lapset nauttivat ja talkoilusta jäi überpositiivinen kuva heille. Näin saadaan kasvatettua lapset luontevasti talkoilemaan. Talkooperinne kun tuntuu olevan katoavaa kansanperinnettä. Siitähän on kirjoiteltu lehdissäkin: ihmiset maksavat mieluummin kalliimmat maksut harrastuksistaan, kuin tekevät talkootyötä. Kai se liittyy aikaan (aika on  liian kallista ) ja kai vähän siihen itsekkyyteenkin: ei ymmärretä yhteistä hyvää. Itse olen saanut ilon kasvaa aktiivisesti harrastavassa perheessä ja ikäänkuin kasvanut talkoiluun ja yhdistystoimintaan. Toivon kyllä sitä samaa tietoisuutta yhteisestä vastuusta ja toiminnasta lapsilleni. Sunnuntaina olin itse talkoohommissa ja lapset mummilassa... sekin oli mukava päivä. Paljon naurua ja aikuista seuraa (se kun tahtoo välillä jäädä vähiin kun päivät puuhaa lasten kanssa, ja illat vääntää lasten kuvioita kotona.)

Illatkin käytin tehokkaasti ja leivoin omenapiirakkaa ja - muffineita. Leipominen on minusta yksi rentouttavimmista jutuista mitä olla saattaa... ja Saga nauttii myös keittiössä puuhaamisesta. Lotta sen sijaan on enemmän organisoija, joka järkeistää kaiken ja ohjaa muiden toimintaa. Tässä yksi päivä hän jakoi tiskivuoroja... minulle, itselleen, Sagalle.... ja Samillekin. Yritin kertoa hänelle, että äiti kyllä selviää näistä tiskeistä, vaikkei ehkä tiskaamista rakastakaan.

Olen myös herännyt miettimään minäkuvaani. Siirryin nimittäin tämän viikon alussa syksyyn ja päätin tarvitsevani pitkät housut töihin, Niinpä kiskoin jalkaani farkut, jotka ostin kesällä kirpparilta. Ne istuvat hyvin, mutta katsoessani peiliin yllätin itseni ajattelemasta, että reiteni näyttävät kovin lihavilta, miten en ole aiemmin asiaa huomannut... ja siinä vaiheessa aikuinen fiksu minäni otti vallan ja totesi, ettei se ole totta, ja että silloin olen pulassa, jos todella rupean ajattelemaan noin. Syöminen on muutenkin ollut ongelmallista minulle, joten en todellakaan kaipaa teinimäisiä murheita omasta kehostani. Muuten minulla on kohta ihan oikeasti jonkinsortin syömishäiriö. Siispä tervettä itsetuntoa peliin ja sapuskaa nassuun. Jotenkin tuntui ihanalta huomata, että pystyn itsekin tiedostamaan hölmöyteni ja huitaisemaan sen pois olankohautuksella...noin niin kuin kuvainnollisesti.

Töissä meno on ajoittain kuin parhaimmastakin koulumaailmaan sijoittuvasta lastenkirjasta: sattuu ja tapahtuu. Suunnistaessa pojat törmäsivät siltarumpuun, jonka läpi näki kivasti. Toinen katsoi toisessa päässä kun toinen esitteli takapuoltaan toisessa päässä. Samaan aikaan eräs sankari yritti murtautua sähkökaappiin (näin jo silmissäni sarjakuvamaisen kohtauksen jossa oppilas tärisee vaakatasossa ja kuuluuu zzzzzzzzz-ääni sähkön virratessa hänen lävitseen...). Perheestä keskusteltaessa pari poikaa haaveili yhteisestä kodista jossa he asuisivat lemmikkiapinan kanssa: Eräs kaveri siihen: "Ei kyllä naurata, vaikka Korkeasaari tuntuukin välillä olevan noille juuri oikea paikka..." Jos ei muuta niin joku pissaa toisen lippikseen tai puhuu vain naukumalla. Minulla on tänä vuonna työmoodi, jossa puhun kolme kertaa hitaammin kuin normaalisti ja käytän korostetun yksinkertaisia ilmaisuja. Muuten nuppuseni eivät saa puheestani mitään irti. Ja rautalankaa on hyvä olla aina mukana iso pätkä, koska siitä vääntäminen tuntuu olevan jokapäiväistä hupia. Toisaalta on ihanaa, kun lapset haluavat istua sylissä tai vieressä kun luen satua tai leikkivät sulassa sovussa keskenään. Ekaluokan syksy on myös siitä palkitsevaa, että lapset oppivat lukemaan. Ekaluokan opena näkee hyvin konkreettisesti oppimisen tuloksia.

Lajinvaihdos

Kesä meni koirapuolella miten kuten. Tokoa treenattiin paljon ja ajatuksella ja kehityttiinkin. SM-kisat tuntuivat ensin suurelta pettymykseltä, mutta kun mietin kehiä tarkemmin, totesin, että jos en olisi tyytyväinen moniin asioihin niissä skaboissa, voisin samantien lähteä pipokauppaan isompaa pipoa etsimään. Kehissä oli paljon hyvää ja eksyn aika kauas olennaisesta, jos nillitän 9 pistettä tuottaneesta metallinoudosta, jossa koira liikkui mielestäni hitaasti ja tuli hiukan vinoon sivulle. Tokoa treenattiin vielä pari viikkoa SM-karkeloiden jälkeen ja taas kesälomareissulla Pohjanmaalla, mutta nyt se on ollut muutostani asti tauolla. Mitään selkeää syytä asiaan ei ole, treenaaminen ei vain tuntunut silloin mielekkäältä... ei minkään lajin.

Treenien suhteen olen ryhdistäytynyt koulujen alettua todella...mutta lähinnä agilitypuolella. Käyn hallilla keskimäärin 4-5 kertaa viikossa. Tokoa en ole tehnyt temppuja lukuunottamatta lainkaan. Nanosta alkaa aksassa löytyä vähitellen se koira, josta nähtiin lupauksia pentuaikana, se joka katosi matkan varrella, ohjaajan vaihtuessa. Nyt siinä on taas sitä tuttua rähinää ja eteenpäin pyrkimistä, josta pidin niin paljon sen ollessa pentu. Tokokin tulee varmasti taas kuvioihin pikkuhiljaa. Olen jo tuntenut houkutusta tehdä sitäkin. Olen maistellut ajatusta tokoilusta, pyöritellyt sitä kieleni päällä ja miettinyt millaiset treenit teen. Mutta vielä en ole rohjennut. Kohta... kohta... ja sitten se tuntuu ihanalta, olenhan odottanut ja säästellyt aloittamista huolellisesti.

Agilityssa tavoitteeni ovat erittäin motivoivia, mutta hiukan erilaisia kuin useimmilla muilla. Jätettäköön ne nyt tässä vielä salaisuudeksi, kerron ehkä sitten kun alan saavuttaa niitä. Kyllä minä olen ne ääneenkiin muutamille ihmisille sanonut, niin etten oikein voi niistä luistaa. (Ja sain palautteena mielipiteen, etteivät ne ole ihan terveitä!) Kyllä me ne Nanon kanssa saavutamme, kysymys vain on milloin. Tavoitteistamme johtuen, tai tavoitteiden puutteesta johtuen, en ole ollut turhantarkka Nanon osaamisesta. Olen kokeillut paljon asioita, tehnyt juttuja joihin koira ei ehkä ollut vielä mielestäni valmis... vaikka olihan se sitten oikeasti.

 Pari viikkoa sitten kävimme P-Haulaisten kanssa yhteisessä koulutuksessa Janitalla Turun puolessa. Erittäin silmiä avaavaa...Ryhmässämme oli paljon nuoria koiria ja aloittelevia ohjaajia, joten Janita väänsi rautalankaa. Minä lähdin koulutukseen tyypilliseen tapaani vähän niska kyyryssä: "ei me nyt vielä oikein osata...eikä me nyt niin hyviä olla..." Mutta Nano oli oikeasti hyvä. Janitakin totesi että koirani irtoaa niin hyvin, ettei sen kanssa tule ongelmia... jossain... en nyt muista missä. Ja minähän olisin tietysti yhtä hymyä, koska olemme pitkin kesää ja syksyä yrittäneet saada sitä etupalkalla taas itsenäisemmäksi. Välillähän se vain juoksi ihmisen vierellä, eikä yrittänytkään mitään itsenäisesti. Nyt se työ alkaa vihdoin näkyä ja pikkukoirani on ihana! Itse ymmärsin taas paljon uutta agilitysta. Kiitos Satulle kyydistä ja seurasta.

Kisaamisenkin aloitin puoli salaa viikko sitten. Vain kaksi ihmistä...siis koiraihmistä, tiesi ilmoittautumisestani. Jos kokeiluni olisi ollut täysi katastrofi, en kertoisi siitä nyt tässä, mutta ei se ollut. Emme me nollaa vielä saaneet tehtailtua, mutta pääasiassa äärimmäisen siistejä, eteneviä ratoja, toiselta Hylly, toiselta vitonen ja voitto. Erittäin hyvä tulos siihen nähden, ettemme ole ikinä aiemmin tehneet 20 esteen rataa yhdellä kertaa. Puomia olimme tehneet yhden ainoan kerran täydessä koossa. (Eikä puomin kontaktikaan ole ihan kunnossa vielä...mutta siitä toisella kertaa) Nano on kyllä maailman helpoin pikkukoira... ja nyt kun siitä alkaa vähitellen löytyä sellaista rähinään ja itseluottamusta, jota olen kaivannut, en oikein tiedä mitä siihen lisää toivoisi. Seuraavan kerran starttaamme oman seuran kisoissa ensi lauantaina. Minulla on niin itsevarma olo etten tietä miten sitä tiputtaisin. Kiva välillä näin päinkin.

Jyväskylänn reissulla kävin myös katsomassa Lyytiä ja Lyytin Iita pentua. Sitä joka tunnettiin pikkupentuna nimellä iso-Iita. Nyt se ei enää todellakaan ole iso. Se on sentin verran pienempi kuin Nano ja ihan samanlainen luikku kuin Nano oli nuorena. Avoin, utelias ja erittäin vauhdikas pikkuneiti. Tykkäsin!

Elä elämäsi hymyillen...

"Elämä on kummallinen juttu joka sattui minulle matkallani hautaan!"

En voi kuin hymyillä yläkerran hepun kummalliselle huumorintajulle. Ehkä me tulemme siksi niin hyvin toimeen: meillä molemmilla on äärimmäisen erikoinen huumorintaju! Ihmiset katsovat minua silmät pyöreinä kun kerron mitä kuuluu. He katsovat silmät pyöreinä nähdessään minun nauravan, säteilevän, olevan vapautuneempi kuin moneen vuoteen. Minunhan pitäisi olla surullinen, lyöty... mutta miksi olisin. Vanhasta irti päästäminen on toki omalla tavallaan vaikeaa, mutta tajusin jo keväällä miten vahva olen itse. Selviän kyllä tilanteesta kuin tilanteesta. Minulla on valta ja vastuu omasta elämästäni, voin tehdä valintoja, jotka johtavat sitä oikeaan suuntaan. Välillä teen ehkä tyhmiä valintoja, valintoja jotka tiedän heti kohta vääriksi. Mutta hei, eihän niitä valintoja kiveen ole hakattu, sitten muutetaan suuntaa. Tärkeintä valinnoissa on se, että pystyy itse elämään niiden kanssa. Että miettii mikä on hyväksi minulle, mutta huomioi samalla että tässä maailmassa on paljon muitakin ihmisiä, joita ei turhaan saisi satuttaa. Jos en ole tyytyväinen elämääni, kuka on vastuussa siitä... minä itse. Niinpä en voi kuin hymyillä... olen tehnyt elämästäni elämisen arvoista! :)

 

Siinäpä onkin vaa'alle töitä: kuinka teen itseäni eniten hyödyttävät valinnat, mutta huomioin samalla myös muut ihmiset. Puhdas itsekkyys tuntuu kasvavan lasten ja nuorten keskuudessa koko ajan. Minä, minä, minä! Minä mietin jo talvella, että osa ihmisistä nostaa itsensä jalustalle...tekee itsestään itselleen epäjumalan, jonka etu on kaiken muun edellä. Se voi ilmetä monella tavalla: oman kehon ja ulkonäön epäterveenä palvontana, toisten "yli kävelemisenä", oman edun häikäilemättömänä tavoitteluna. Idealismini on aina välillä töissäkin koetuksella, kun yritän selittää 12-13-vuotiaille, että on olemassa muitakin ihmisiä, muitakin ajatuksia, kuin MINÄ ja minun lähipiirini. Ja pelottavinta on se, että yhä enenevässä määrin myös nuoret aikuiset ovat ihan yhtä itsekkäitä kuin nuo lapset. Missä kohdassa yhteiskuntamme on muuttunut tällaiseksi; vahvat jyräävät heikot! Tai oikeastaan ne joiden omatunto ei turhaan soimaa, jyräävät ne jotka vielä tuntevat myötätuntoa ja häpeää ja osaavat asettua toisen asemaan. Miksi lasten ja nuorten moraalikäsitys jämähtää sinne lapsen tasolle, miksei kehitytä huomaamaan, että kasvun tuoma vapaus tehdä valintoja, tuo myös vastuuta...suurta vastuuta.

 

Oho, taas mentiin lempiaiheeni puolelle... päästäisiinkö tämän ajatuksen myötä eteenpäin!

 

"Olen eri mieltä kanssanne, mutta puolustan kuolemaan asti oikeuttanne sanoa niin."

 

Minä siis nautin työstäni, nautin harrastuksistani, elämä alkaa vähitellen asettua uomiinsa, eivätkä ne uomat ole ollenkaan hullummat. Minulla on yhä ihanat lapseni ja ystäväni, harrastukseni, ajatukseni ja arvoni,  työ josta pidän. Lapsilla alkaa olla kavereita tässä naapurustossa, molemmat juoksisivat ulkona koko ajan...tai sitten meillä on joku kaveri. Tavarat löytävät vähitellen paikkansa....toki kaikenlaista on vielä työn alla, mutta osaisiko sitä olla jos ei olisi. Vähitellen loputkin asiat kyllä selviävät, työt tulevat tehtyä. Välillä minäkin tarvitsen aikaa vain olla, kesäni oli kuitenkin aikalailla työn täyteinen.  Eläessäni elämääni tässä uudessa muodossaan, pohdin samalla tulevaisuutta...mitä haluan, mihin olen valmis... sain taannoin ohjeeksi miettiä "ehdot" tulevalle elämälleni. Ikään kuin raamit, joiden rajoissa haluan elämääni elää. Ja valintatilanteessa minun pitäisi kyetä miettimään tilannetta niiden raamien sisällä. Mikäli tarjolla oleva vaihtoehto ei mahdu raamien sisään, en saisi valita sitä. Olen jo joutunut huomaamaan, että käytännössä se ei ole ihan yksinkertaista. Minulla on jo ne raamit, tiedän mitä haluan, mutta on helppoa pettää itseään ja lipsahtaa raamien ulkopuolelle.

Töissä olen vuoden tauon jälkeen saanut taas minulle tyypillisen ryhmän: ihania, luovia ja erittäin ulospäinsuuntautuneita pikkuihmisiä, joiden kanssa aika ei todellakaan tule pitkäksi. "ope, minä olen kyllä aika varma siitä, että ne siellä hoitokodissa (oppilaan koulumatka varrella) kehittelevät joukkotuhoaseita!", "Ei kultaseni, sinun kaksi viikkoa sitten pilkkomasi viivotin ei taida enää olla siellä roskiksessa... kyllä täällä koulussa yritetään tyhjentää ne roskikset ihan joka päivä...vaikkei sitä aina uskoisikaan". Kuinkahan toisille opettajille aina vain valikoituu juuri tällaisia ihania pieniä nuppusia, toisissa ryhmissä ongelmana on päinvastoin saada lapset avautumaan ja rohkaistumaan... miksi minun ryhmissäni ei tapaa olla sellaisia ongelmia?

 

Kun vielä tiimini on osoittautunut ihanaksi ja menemme ongelmatilanteet hurtilla huumorilla, en oikein voisi muuta toivoa. Vaikka työni on välillä sellaista, että työpäivän jälkeen tunnin metsälenkki on todella tervetullutta pään nollausta (kukaan ei puhu mitään, ääntäkään ei kuulu, itse ei tarvitse reagoida mihinkään, eikä varsinkaan 8 juttuun yhtä aikaa...saa vain olla yksin ajatuksineen), nautin siitä todella. Tänään lauantaina oli koko henkilökunnan työpäivä ja vieläkin naurattaa moni juttu... itseasiassa lenkilläkin pyörivät mielessä muutamat poskettomat heitot. Kiitos ihanaiset työkaverit, missä olisinkaan ilman teitä? Siellä pyöreässä huoneessa lääkitys kohdillaan?

 

Kesällä tapasin tuttuja jatkuvasti... minulla kävi vieraita, puhuin puhelimessa, viestittelin netissä... nyt on tullut jokin erakkokausi. Sulkeudun hiljaisuuteen ja nautin omasta seurastani. Olen jälleen huomannut ystävien olleen oikeassa sanoessaan, etten saa kasata liikaa juttuja viikonloppuihini, väsymys tulee jossakin vaiheessa. No, Nyt se on tullut. Päiväni ovat ohjelmoituja aamusta iltaan, eikä muuta juuri voi odottaakaan, kun elämässä on kaksi pientä lasta ja kolme koiraa. Jollekulle sanoinkin, etten minä nyt niin kovin itsellinen nainen ole, tämän laumani kanssa. Nautin siis jokaisesta hiljaisesta hetkestä ja omasta ajasta kuin suurimmasta aarteesta. Saa tänne silti tulla kiskomaan minut ulos omasta yksityisestä maailmastani. En vieläkään ole kovin hyvä pyytämään ketään kylään, tai lähtemään mihinkään...mutta jos joku pyytää, tulen kyllä mielelläni! :)

 

Kesästä en paljoa kirjoitellut... kertokoon alla oleva albumi kesästäni olennaisen...

 

https://plus.google.com/photos/112187532081209039406/albums/5921163111806262433?authkey=CPGEo7jX0P_TigE

Koirapäivitystä luvassa huomenna... tai ylihuomenna... kunhan kerkiän.