22.1. 2014
Työparini mietti tänään saisiko työterveydestä minulle rauhoittavan lääkityksen. Eli maanisuus jatkuu. Puuhaamiseen oli kyllä lupakin, sillä Saga täyttää 5 tänään. Juhlimme ensin sukulaisten kanssa viime sunnuntaina ja tänään olivat kaverit Venetsiassa. Jaoimme Samin kanssa juhlien järjestelyvastuun niin, että minä hoidin sukulaiset, Sami kaverit. Viime viikko meni siis leipoessa ja siivotessa. Onneksi ulkona oli niin kova pakkanenkin, että sisällä oleminen tuntui ihan houkuttelevalta vaihtoehdolta... niin minusta kuin koiristakin. Lapset kyllä laskivat mäkeä ja leikkivät ulkona. Kun vielä tipuin tuolilta viikko sitten, ei mikään kovin tehokas liikunta koirien kanssa lenkkeilyä lukuunottamatta ole tullut kysymykseenkään. Älkääkä kysykö miksi tai miten tipuin, en minä tiedä. (olen jo vastannut aika monta kertaa kysymykseen kuinka niin kävi, ja tyytynyt hymyilemään kauniisti kun ihmiset ihmettelevät kuinka joku voi tippua tuolilta.... helposti) Saattaa olla, että ihan itse astuin tuolilta tyhjyyteen ajattelematta asiaa. Tai sitten liukastuin... joka tapauksessa se sattui ja kovasti. Mustelmat ovat pieni seuraus tapaturmasta, suurempi ongelma on tällä hetkellä oikea käteni, joka jumittaa selän nitkahdettua tippumisesta. Hierojallekaan ei tietenkään ole varaa mennä, joten minä kärsin tätä nyt aikani. Mutta eikös sitä sanota että kärsimys kasvattaa... minä olen matkalla suurnaiseksi.
Treenaamisesta ei siis ole tullut mitään, ei näillä pakkasilla kannata rikkoa koiraa. Ei mikään harrastus ole minulle niin tärkeä, että laittaisin treenaamisen koiran hyvinvoinnin edelle Lämpimään halliin menoon minulla taas ei ole varaa. Metsälenkkejä olemme kyllä tehneet. Koirat ovat tosin välillä olleet niilläkin sitä mieltä, että autolle sieltä ja äkkiä. Jos ne osaisivat puhua, ne todennäköisesti sanoisivat välillä: "hullu akka, tee itte lenkkisi..."
Ja minähän tekisin. En vaan voi olla hymyilemättä kulkiessani hiljaisessa, valkoisessa maailmassa, varsinkin kun päivät ovat valostuneet hetkessä aivan hurjasti. Jotenkin se on hälinän täyteisen työpäivän jälkeen aivan mahtavaa pään nollaamista, kun ei tarvitse puhua kenellekään, ei tarvitse kuunnella mitään. Saa vain ajatella omiaan ja nauttia kaikesta kauniista ympärillään. Olen ennenkin kirjoittanut vahvasta metsäsuhteestani, mutta nyt on taas sellainen olo, että voisin muuttaa jonnekin metsän keskelle ja olla möllöttää siellä. Ei vaiskaan... ihan oikeasti nautin elämästäni juuri tällaisena, mutta en tiedä mitä tekisin, jos en pääsisi säännöllisesti metsään.
Hiukan kyllä hirvittää nyt, kun Nano ei ole nähnytkään esteitä yli viikkoon ja sunnuntaina pitäisi korkata uramme kakkosluokassa. Mutta niinhän me aloitimme kisaamisen ylipäätänsäkään: ilman että olimme koskaan ikinä milloinkaan tehneet niin pitkiä ratoja putkeen. Nyt Nano on sentään joskus tehnyt jotain. Kyllähän se tekisi, jos minä pystyisin ohjaamaan. Nyt saa nähdä miten sekään onnistuu... nouseeko käsi kunnolla, sattuuko liikkuminen. Mutta todennäköisesti luvassa on joka tapauksessa kiva kisapäivä, meni miten meni. Eikä se menestyskään niin maailman tärkein juttu ole. Kunhan vaan itse voisi olla tyytyväinen siihen mitä Nanon kanssa teemme. Kunhan me molemmat nautimme tekemisestä. Niillä mennään mitä on, ja tällä kertaa se on tämä.
No niinhän se meni, miten oli odotuskin. Eli ei mitenkään loistavasti. Eka rata ei ollut edes kivaa yhdessätekemistä, mutta toisella radalla meillä oli hauskaa ja etenimme suht yhtä aikaa suunnilleen samaan suuntaan. Ja itse kisapäivähän oli hauska. Kiitos vaan Katille seurasta. Viikon päästä samalla kokoonpanolla uudestaan. Taso tuskin on kovin paljon parempi, ainakaan meillä, mutta toivottavasti samanlainen mukavan rento päivä on luvassa.
Käsi ei ole sen kummempi vieläkään. Se ei enää puudu koko ajan, mutta esim. tänään perunoita kuoriessa oli itku tulla. Kyllä se siitä sitten joskus...ehkä. Tällaisia me vanhat naiset olemme, aina joku paikka hajalla. Kai minulla on kohta osteoporoosikin.
No niinhän se meni, miten oli odotuskin. Eli ei mitenkään loistavasti. Eka rata ei ollut edes kivaa yhdessätekemistä, mutta toisella radalla meillä oli hauskaa ja etenimme suht yhtä aikaa suunnilleen samaan suuntaan. Ja itse kisapäivähän oli hauska. Kiitos vaan Katille seurasta. Viikon päästä samalla kokoonpanolla uudestaan. Taso tuskin on kovin paljon parempi, ainakaan meillä, mutta toivottavasti samanlainen mukavan rento päivä on luvassa.
Käsi ei ole sen kummempi vieläkään. Se ei enää puudu koko ajan, mutta esim. tänään perunoita kuoriessa oli itku tulla. Kyllä se siitä sitten joskus...ehkä. Tällaisia me vanhat naiset olemme, aina joku paikka hajalla. Kai minulla on kohta osteoporoosikin.
Koiratouhut etenevät tällä hetkellä omalla painollaan. Etsin meille pari viikkoa sitten reitin tutuille lenkkipoluille myös täältä uudesta kodista. Ennen lumien tuloa kävin lenkillä Venetsian suunnasta, nyt siellä on hiihtolatu, enkä halua kulkea latupohjaa. Niinpä lähdin selvittämään mistä pääsen yli Vartio-ojasta tuolla lähipellon takana. Nimestään huolimatta se ei ole mikään oja, vaan Porvoonjoen sivuhaara, joka varsinkin keväällä on aika leveä. Nytkin se on leveimmillään pari metrinen tuossa pellon takana. Onneksi sieltä löytyi myös silta ja lisäksi löysin toisesta kohdasta paikan josta pääsen yli. Niinpä olemme nauttineet metsälenkeistä omassa rauhassa viime viikot. Kukaan muu ei tästä asuntoalueelta näytä tuohon suuntaan lenkkeilevän... ihme juttu. Vai johtuukohan se siitä, että ensin pitää ylittää tuo mutainen pelto päästäkseen metsään.
Koirat nauttivat myös siitä, että saavat tehdä lenkit pääosin vapaana. Hiukan haasteellista on tosin yrittää pitää Nano jotakuinkin hallinnassa, kun se löytää sopivan jäljen. Tuolla Renkomäen harjulla se on vedellyt välillä puolikin tuntia pitkin poikin jonkin elukan, tai vain jäljen perässä. Ja viikko sitten se läksi ajoon tuolla omalla metsälenkillämmekin, tällä puolen moottoritietä. Olen muutaman kerran harkinnut mustia nahkarukkasia, kun olen sitä odotellut metsänreunassa.
Tällä viikolla Nano puolestaan kunnostautui kissana, tuoden äidille ihanan lahjan. Koska tuolla meidän lenkkialueellamme ei siis juuri muita ihmisiä liiku, on siellä kiitettävästi metsästettävää Hipulle ja Nanolle. Ne menevätkin jatkuvasti pitkin puskia, kuuntelevat pää kallellaan ja kaivautuvat sitten hankeen metsästämään. Jekku ei siitä touhusta ymmärrä mitään, vaan metsästää itselleen keppejä ja hautaa niitä sitten hankeen. Joka tapauksessa alkuviikosta Nano ilmestyi kutsusta luokseni suussaan julmetun kokoinen vesimyyrä (ainakin oletan sen olleen vesimyyrä). Pikkukoira on kuitenkin niin kiltti, että jätti puoliksi syödyn aarteensa sikseen kun mamma käski. Se oli niin viattoman näköinen ja tottelevainen.... uskottavuus vaan oli vähän heikko kun koko kaulus oli verinen!
Jekku puolestaan alkaa selvästi osoittaa vanhenemisen merkkejä: se ei näe hämärässä, kuten olen jo jonkin aikaa epäillyt. Se on pitkin talvea ollut kumman ärhäkkä aamu- ja iltalenkeillä. Murissut ohikulkijoille, koululaisillekin, vaikka se muutoin palvoo lapsia. Tässä eräänä päivänä se jäykisteli iltalenkillä tien varressa olevalle isolle kivelle karvat pystyssä. Ei reppana nähnyt mikä möykky siellä vastaan tulee. Eihän tuo sen elämään periaatteessa kovasti vaikuta, ei aiheuta kipua tms., mutta noin epävarmalle koiralle on kamalaa kun ei näe kunnolla. Sen on pakko olla koko ajan varuillaan ja stressata. Ja minun on oltava varuillani, ettei se epävarmuuksissaan pääse nakkaamaan ketään. Ja kun Hipulla on samaa vaivaa näkönsä kanssa, niin meikäläisen pimeän ajan lenkit ovat hassun hauskoja. Onneksi Hipulla on sen verran parempi pää, että sen kanssa ei tarvitse pelätä sen käyvän kenenkään kimppuun. Se vain sulostuttaa meitä ihmeellisillä haukahduksilla ja ulvahduksilla ja saa tietysti Jekun kahta pahemmin tolaltaan.
Treenaaminen on ollut kortilla viime viikkoina. Käyn vanhempien kanssa arviointikeskusteluja töissä, ja se vie kiitettävästi treeniaikaa. Tälläkin viikolla olin pari iltaa puoli seitsemään töissä. Lähiviikkoina olemme käyneet treenaamassa Satun kanssa pari kertaa Hollolassa. Onpa ollut ihanaa kuulla kommenttia koirasta ja toiminnasta. Omaa uskoani koettelee kyllä keppien kanssa tahkoaminen, sekä A:n kontakti. On kuitenkin ihanaa katsoa pikkukoiraa, joka niin tosissaan kimpoilee sinne tänne ja nauttii useimmiten rallaamisesta tosi kovasti.
Kaksi viikkoa sitten pääsin varakoirakkona P-Haun valmennusryhmän koulutukseen Iida Vakkurille. Iida ei varsinaisesti häikäistynyt hurjan hienoista agilitytaidoistamme, mutta tykkäsi kyllä kovasti Nanosta koirana. Niin rakenteeltaan kuin moottoriltaan. Ja kuulemma harvoin hän on nähnyt shelttiä jota lelu vetää noin kovasti puoleensa. Juttelimmekin hetken Nanon suvusta ja rakenteesta treenipätkämme lopuksi. Jos agilityohjaajajana olin hiukan surkea taidoistamme, niin kasvattajana koin ilon hetkiä. Onneksi on rooleja joista valita, aina jossain roolissa onnistaa! :)
Ihan oikeasti Iidan koulutus ei ollut ollenkaan niin katastrofaalinen kuin edellisestä olisi voinut päätellä. Ongelmia aiheuttivat kepit ja A. Jos ne jätetään laskuista, samoin kuin muutama väärälle esteelle kimpoaminen, pääsimme jo ihan samalle aaltopituudelle pikkukoiran kanssa. Ongelmahan on yleensä rytmitys. Minä en osaa ajoittaa mitään oikein, ja radallahan se kertautuu kivasti. Kun yhdessä kohtaa olet myöhässä, seuraavassa oletkin sitten vähän enemmän myöhässä jne. Nyt selvisimme lopuksi koko radan läpi yhtä pientä tyhmää virhettä lukuunottamatta. Se virhe tuli niin helpossa paikassa, ettei se oikeastaan edes harmita minua. Paljon hyvää asiaa siis... ja etenkin itseluottamusta minulle. Emme me niin surkeita ole, joskin äärimmäisen kokemattomia. Mutta mistä sitä kokemusta saisi, jos ei tekemällä.
Viime lauantaina kävimme Marin kanssa treenaamassa ja jos puomin kontakti oli suuri ilon aihe, niin kepeiltä ulos hyppinen kyllä pudotti taas maan pinnalle. Helvetin helvetti. Nano kyllä hakee loistavasti sisään kepeille, mutta hypppää ulos toiseksi viimeisestä välistä. Etupalkkaus ei toimi ollenkaan, se vaan vetää koiraa ulos entistä enemmän... alan olla jo aika epätoivoinen sen kanssa miten vahvistaisin viimeisiä välejä. Ehkä vaan palaan takaisin päin ja unohdan kaikenmaailman etupalkat. Se tietysti helpottaa, ettei ikinä ehdi treenaamaan: ei tarvitse niin kovasti miettiä mikä olisi paras tapa....
Ja sitten muuta kuin koiraelämää: Ystävät ovat huolissaan päästäni...itseäni huolettaa enemmän fyysinen puoli. Olen taas kerran enemmän vaikeuksissa syömisen kanssa. Syöminen on ollut minulle ongelma jo yli vuoden. Läheiset ihmiset olivat huolissaan minusta jo ennen kuin itse tajusin missä mennään. Ei minulla varsinaista syömishäiriötä ole. Tai niin ainakin itse tulkitsen.... mutta ongelma tämä syöminen taas on. Syöminen on niin alhaalla minun tehtävälistallani, että teen kaiken muun ennnen sitä. Minulla on koko ajan niin paljon kaikkea muuta työn alla, etten ehdi ajatella niin toisarvoisia asioita kuin syöminen. Niinpä saatan illalla herätä huomaamaan, että kello on seitsemän, enkä ole syönyt koko päivänä muuta kuin lautasellisen puuroa ja kiisseliä lounaaksi töissä. Olen tilanteessa jossa lapseni syö enemmän kuin äitinsä, jossa voin aivan vapaasti kävellä kaupan karkkihyllylle tai katsella leivoksia, eikä minun tee mieli mitään. Se on tavallaan äärimmäisen selkeää ja helppoa, mutta toisaalta ne illat kun on unohtanut syödä, ovat myös äärimmäisen tuskallisia, kun elimistö ei ota ruokaa sovulla vastaan. Jotakin tälle asialle on tehtävä. Olen keskustellut ravitsemuksesta paljon viime aikoina, ja nimenomaan ihmisten kanssa, joilla on jotakin pohjaa puhua aiheesta (terveysala, valmennus), ja kaipa minun täytyisi tehdä itselleni jonkinlainen ruokailusuunnitelma. Toiset vahtivat syömistään laihtuakseen ja juoksevat vaa'alla koska pelkäävät lihoneensa. Minä vahdin painoani, ettei se tipu liikaa ja tarvitsen suunnitelman syömisestä, jotta muistan syödä jotensakin järkevästi. Olen ennenkin kuullut olevani omituinen! :)
Toinen asia josta ystävät tuntuvat olevan huolissaan, ovat seurustelukuvioni. Rauhoittukaa rakkaat muruseni. Minä en halua seurustella juuri nyt...ja arvatkaapa mitä: vaikka tapailisinkin jotakuta, en todellakaan kuuluttaisi sitä julkisesti. Ei, minä nauttisin rauhassa tuon ihmisen seurasta ja pitäisi hänet vain itselläni niin pitkään kuin mahdollista. Mutta kuten sanottua, en halua tapailla juuri nyt ketään liian vakavissani. Jotenkin koen kaikki parisuhdehässäkät liian sitoviksi. En ole juuri nyt valmis niihin kompromisseihin, joita seurustelu vaatii. Ei, minä haluan vuosien joustamisen ja kompromissien jälkeen olla oman elämäni valtiatar. Ja taas, minä teen asioita omilla ehdoillani.... tiedän että tapani toimia, epämääräiset suhteeni ja vieraani herättävät tällä hetkellä keskustelua monessakin suunnassa, mutta arvatkaapa mitä, se ei kiinnosta minua tippaakaan. Päinvastoin, välillä minuun iskee pikkupiru ja teen ihan tahallani asioita joiden tiedän aiheuttavan paheksuntaa. Minulle on tärkeintä se, että pystyn itse elämään valintojeni kanssa, pystyn katsomaan peilikuvaani silmiin ja tiedän toimineeni oikein. Ei se vaadi muuta kuin viiltävää rehellisyyttä... itselleni ja muille. Kun ihminen on miettinyt arvojaan, valintojaan ja sitä mihin on valmis, mihin ei, yhtä paljon kuin minä viimeisen puolentoista vuoden aikana, on äärimmäisen helppoa olla sinut itsensä kanssa. Kaikki eivät sitä suoruuttani ja ehdottomuuttani omien valintojeni suhteen ymmärrä, mutta sehän tarkoittaa vain sitä, että heidän kanssaan me emme halua samoja asioita... että meidän on turha tuhlata aikaamme yhdessä.
Eikä se nyt niin sanottua olisi, että edes löytäisin vakavampaan suhteeseen ketään joka kelpaa minulle. Tilitin juuri eräälle ystävälle sitä, kuinka kieltäydyin kahvikutsusta, koska kutsujalle tuntui olevan liian tärkeää se, että "olet niin hurjan hyvännäköinen". Jos se on oleellisin asia, niin antaa olla. Ja samaan hengenvetoon totesin ystävälle, että tuskin olisin lähtenyt sittenkään, jos kutsuja olisi sanonut minua rumaksi. Lienen siis kovin vaikea miellyttää... ja ylpeä siitä! Mikä kiire minulla on rynnätä uuteen suhteeseen... ei minulla ole todellakaan mikään kiire päättää mitä teen ja kenen kanssa. Tiedän, että osalla eronneista ihmisistä on hurja kiire löytää heti joku. Ehkä useitakin ihmisiä joiden kanssa seurustella. Mutta se on vain terapiaa. Sen todistelua itselleen, että kelpaa vielä jollekulle. Eikä minun tarvitse todistella mitään itselleni. Minähän tiedän kelpaavani. Minä voin ihan rauhassa odottaa, että löydän tyypin joka saa minut taas tuntemaan jotain oikeaa. Sitä odotellessa.... :)
Olin ajatellut lisätä loppuun muutaman valokuvan.... mutta sehän nähtiin jo viimeksi mitä sellaisesta seuraa... joten antaa kuvien nyt olla.