lauantai 13. helmikuuta 2010

Jaahas, nyt on pitkästä aikaa rauha maassa, Saga nukkuu, Lotta piirtää ja mummokoirat torkkuvat. Nano ja Samin aktivistikoirat ovat treeneissä Keravalla.

Työviikko on ollut tehokas ja tuntuukin, että koirien kanssa puuhailu on jäänyt kovasti vähälle. Kuitenkin olen Nanon kanssa hiukan ehtinyt päivittäin tekemään. Pientä leikkiä vain. Narulelukin on taas maistunut, kun nuo alakulmurit ovat vaihtuneet. Toinen saatiin ihan talteen, kun Sami alkoi ihmettelemään mitä kummaa Keiju mukeltaa suussaan ja bongasi näin Nanon irronneen hampaan. :o

Christan luento tiistai-iltana oli oikein hyvä. Hyvin paljon oli tuttua asiaa, mikä helpottaa kuuntelua, kun ei tarvitse koko ajan kysymysmerkkinä skarpata ja yrittää ymmärtää kuulemaansa, vaan voi rauhassa kuunnella ja verrata puheita muitten kouluttajien vastaaviin ja peilata omiin koiriin (tehtyihin virheisiin...ja miksei myös onnistuneisiin koulutusvalintoihin). Eli tiivistetysti voisi sanoa, että alan jo vähitellen ymmärtää miten ja miksi koiraa tulisi kouluttaa, toteutus vain vaatii vielä useiden vuosien harjoittelua. ;)

Sami puolestaan totesi, että eihän hän ole koskaan päässyt mihinkään näihin toko-puolen luennoista, joten hänelle oli enemmän uutta. Kotonakin Sami on alkanut vaatia koirilta huomattavasti enemmän, mikä on loistojuttu. Josko tuota turhaa sähläystä saataisiin niiltä pois tiukentamalla sääntöjä ja pitämällä niistä yksimielisesti kiinni.

Keskiviikkona kävimme pikaisesti hallilla...pakkasta oli kuitenkin niin paljon, että ainoa joka teki edes muutaman hypyn oli Keiju. Jekku ja Eve vain leikkivät hallissa ja minä tokoilin Hipun kanssa ja Nanon kanssa tehtiin puhtaasti yhdessätoimimiseen tähtääviä harjoituksia. Hipun kanssa minä yritin pitää oman mieleni avoimena ja olla tyytyväinen siihen mitä se tekee. Ja ihan kohtuullisesti se tekikin. Hiukan sivulle siirtymisiä, lyhyttä seuraamista tavoitteena oikea paikka. Maahantippumista edessä ja vauhtinoutoa.

Aihe josta olemme Samin kanssa pari iltaa jutelleet, on kennelyskä. Sitähän on tänä talvena liikkeellä hurjasti ja kuulemani mukaan myös aika ärhäkkää sellaista. Me olemme toistaiseksi välttyneet tartunnalta, kiitos lähinnä valveutuneiden treenikavereiden ja ystävien jotka ovat pitäneet koiransa poissa yhteistreeneistä. Se, mikä meitä Samin kanssa on puhuttanut, on erilainen ohjeistus jota eri eläinlääkärit ja jopa Kennelliitto asiasta antaa. Moni on sanonut, että ihan eläinlääkärin mukaan koira ei tartuta ketään eikä mitään kun viikko oireiden loppumisesta on kulunut. Toisaalta osa eläinlääkäreistä sanoo, että koira voi erittää bakteeria/virusta (minkä tyypin aiheuttaja yskällä nyt sattuu olemaankaan) vielä pari viikkoa oireiden loputtua. Meitä pidetään taas vähän kajahtaneina, mutta taidamme molemmat olla lähikuukausina aika tarkkoja siitä etteivät koiramme nuuski oman lauman ulkopuolisia koiria. Niin, ja by the way, Kennelliitto määrää yksiselitteisesti että kennelyskään sairastunut koira tai saman perheen muut koirat eivät saa osallistua näyttelyihin, kokeisiin tai kilpailuihin kahteen viikkoon oireiden loputtua.

Ja syy miksi meitä pidetään kajahtaneina on se, että valtaosalla koirista kennelyskä menee ohi tosi lievänä. Sellainen pikkukiusa vain. Mutta eniten olen itse ällistynyt siitä, että useat aktiiviharrastajat jotka muutoin huoltavat koiriaan erinomaisesti ja ovat vimpan päälle tarkkoja esim. lihashuollosta, ovat tämän asian suhteen niin huolettomia. Itselle suurin pelko tuossa taudissa ovat ne inhottavat jälkitaudit. Ehkä se on perua omasta urheilutaustasta, mutta jotenkin minulle on taottu tuonne selkärankaan se, että sairaana ei urheilla. Ja kaipa sama pätee myös koiriin? Kyllähän niilläkin ilmenee kennelyskän jälkitauteina jos jonkinlaisia keuhkosairauksia. Eihän se riski toki kovin suuri ole, ja aktiiviharrastajien koirat ovat järjestään hyvässä peruskunnossa. Itse en silti haluaisi lähteä kokeilemaan kuuluuko minun koirani siihen häviävän pieneen määrään joka saa jonkin vakavan jälkitaudin. Kyllähän se vaan niin on, että täyspainoisessa agilitytreenissä/kisarykäisyssä koirakin saa tehdä töitä kunnolla ja se taas, etenkin jos treenataan tai kisataan ulkona pakkasessa, lisää noita keuhko-ongelmia. Sellainen kevyt tokotreeni ja normipulliaisen päivälenkitys taas ovat ihan eri juttu. Ja voihan sen treenin suunnitella niin, että se on kevyempää eikä liikuta lähelläkään maksimivauhtia tai -kestävyyttä. Tässä vaiheessa kautta, kun kisat ovat...kärjistetysti....tavallisia kyläkisoja, en näe mitään syytä riskeerata koiran terveyttä liialla kunnianhimolla ja omalla kiireellä. Eihän se koiran kunto/osaaminen siitä romahda jos se on pari viikkoa kevyemmällä treenillä. Tai jos romahtaa, niin silloin kannattaa ehkä miettiä monta juttua uudestaan.

Ehkä minusta tekee näin ahdasmielisen ja ymmärtämättömän se, että oma kunnianhimo ei ole niin suuren suuri. Lähinnä minä surisin kisoja peruessani rahan menetystä...ikävä myöntää...näin pihi olen. Samia puolestaan saa välillä toppuutella. Onneksi (tai onneksi ja onneksi, olisi saanut jäädä tapahtumatta) hänkin oppia viime keväänä Jekun kanssa, että kiirehtimällä ei saavuta mitään, vaan pahimmassa tapauksessa voi menettää jotakin. Samillahan oli turhan kova kiire treenaamaan kovaa ja kisaamaan Jekun kanssa sen pitkän sairaslomaputken jälkeen, mikä kostautui inhottavana revähdyksenä ja uutena pitkänä sairaslomana. Se tuoreessa muistissa Samikin on onnistunut hillitsemään kilpailunhaluaan, ja tekemään töitä koirien ehdoilla ja antaen niille kaiken sen ajan ja koulutuksen jota ne kaipaavat ja ansaitsevat.

Pohdiskeli itselleen nuorena urheilijana kurjan rasitusastman ja toistuvat keuhkoputkentulehdukset hankkinut Kirsti

sunnuntai 7. helmikuuta 2010

agilitya ja juoksuhautoja

No niin, nyt ollaan kotiuduttu Lappeenrannasta. Jos olin kuvitellut että täällä on paljon lunta, harhaluuloni ovat nyt hävinneet. Lappeenrannassa oli paljon lunta. Mummu oli ollut ajattelevainen ja kaivanut takapihalle ihania poteroita koirille. Juoksuhaudoiksi me niitä kutsuimme. Kun koirat pääsivät pihalle, ne katosivat samantien näkyvistä hankeen. Aina välillä joku vain vilkahti tunnelin päässä näkyviin ja katosi taas. Lunta oli niin paljon, että Jekkukin katosi juoksuhautaan ilman että sitä näkyi sivulta lainkaan.

Alkuun olimme iloisia lumesta, sillä uskoimme Nanon pysyvän pakon edessä pihassa eikä yrittävän aitojen läpi tutkimusmatkoille. Ensimmäisen illan tämä olettamus pitikin paikkansa, mutta lauantaiaamuna Nano keksi, että lumi kannattaa sen ainoana koirista. Sen jälkeen saikin olla tarkkana sen kanssa, etenkin kun lunta oli niin paljon, ettei aitoja näkynyt...ei siis tarvinnut edes kiemurrella aitojen läpi.

Lauantaina Nano pääsi haistelemaan ilmapiiriä agilitykisoihin. Se olikin kovin reipas. Kovin paljoa sitä ei rapsuteltu, mikä oli hyväkin, sillä minä haluan sen oppivan, että kisapaikoilla keskitytään vain minuun ei mihinkään muuhun. Alkuun se säntäili sinne tänne uteliaana tutustumaan kaikkeen ja kaikkiin. Aika nopeasti se kuitenkin oppi, että paras palkka tuli siitä, että otti katsekontaktia minuun ja seuraili liikkeitäni tarkkaan. Se kävi hallissa kolmeen otteeseen, kierteli kanssani edestakaisin odotusalueella luokkien välissä ja sen jälkeen se olikin aivan poikki ja nukkui iltapäivän raatona keittiön pöydän alla piittaamatta mistään.

Sami hehkuttakoon itse iloaan, mutta mainittakoon, että Eve voitti kaksi kolmesta startistaan saaden toisen agisertin. Kyllä siitä vielä tulee minulle ensimmäinen valiokasvatti. :)

Iltapäivällä kävin sitten muorien kanssa omalla lenkillä, ne kun eivät agiliitoa päässeet tekemään. Kävimme jäällä tarpomassa ja muutama kuva siltä reissulta löytyy täältä.

Tänään Nano pääsi harjoittelemaan kauniisti kulkemista minun ja Sagan kanssa kadulle, ja melko hyvin se menikin. Yksistään Nano alkaa toimia jo tosi hienosti, mutta muiden kanssa lenkkeily hihnassa ei vielä suju, joten lenkkeilemme toistaiseksi yksikseen.

Tuleva viikko on normaalia matalaliitoa, valopilkkuna vain Enqvistin Christan luento tiistaina...odotan sitä kovasti. :)

keskiviikko 3. helmikuuta 2010

henkinen herätys?

No nyt on alkanut meikäläisen roolileikki Samina koulumaailmassa. Pääsin opettamaan puutöitä ensimmäisen kerran sitten opiskeluajan...tai ehkäpä jouduin. Ihan virkistävää vaihtelua, mutta vapaa-aikaa tuntuu olevan vielä vähemmän kuin normaalisti.

Lauantaina postitustalkoissa Nanolla ja Trickillä oli kivaa. Muutama kuva täällä.

Sunnuntaina Nano pääsi mukaan agihallille. Teimme pientä treeniä kaikkien koirien kanssa.Sami kertokoon itse Even ja Jekun treenit...suht tyytyväiseltä tuo niihin vaikutti. :)

Jekun kanssa tein lisäksi tokoa; peruutuksia, muutaman askeleen seuraamispätkiä, paikallaolon ja tunnarin etsimistä auraamattomalta kentältä sankassa lumipyryssä. Kivasti meni. Jekun kanssa on aina niin mukava tehdä töitä. Hippu teki paikallaoloa, pysäytystä eteen putken kautta ja pari vauhtinoutoa. Itselle jäi taas Hipun kanssa tekemisestä jotenkin kiukkuinen olo, mutta Sami sanoi jälkeenpäin, että sehän teki hienot paikallaolot ja upeat vauhdikkaat noudot. En tiedä miksi itsestä tuntuu, että kaikki menee useimmiten päin honkia. Hipun kanssa on koko ajan sellainen olo, että ohjaat ruutitynnyriä jonka sytytyslanka palaa. Se ei ole ikinä kivaa, rentoa ja seesteistä. Jekun kanssa taas helppo tehdä töitä rauhallisesti ja itselle jää yleensä kiva olo. Ehkä toko ei kuitenkaan ole se Hipun omin juttu...tai minä en osaa vaan toimia sen kanssa oikein, mikä on varmasti 99-prosenttisesti se oikea vastaus.

Nano puolestaan leikki hallissa ja teki hiukan putkea. Pari tärkeää havaintoa tuli esiin. 1) minä haluan opettaa tämän koiran niin, että virhemahdollisuudet minimoidaan. Juttelimme Samin kanssa koulutusmetodeista tovin jos toisenkin. Yhtään en tahdo "kokeilla josko se menisi" vaan kaikki pitää tehdä niin, että tulee vain oikeita toistoja. Ja 2) Tämän koiran kanssa olen supertarkka oikeasta viretilasta myös treenatessa.

Tuo viretilajuttu tuli esiin ja puheeksi siitä, että Sami ehdotti putkileikin jälkeen kujakeppien kokeilua, mutta minä en halunnut koska Nano oli jo minusta aika väsynyt. Sami puolestaan sanoi, että hänestä sillä on vielä hyvä into; se leikki hyvin muristen ja kiinnipitäen. Minusta se ei kuitenkaan ollut enää parhaimmillaan, joten treeni jäi. Kotimatkalla juttelimme asiasta ja Sami kyllä antoi täyden tukensa ratkaisulleni, sillä omien sanojensa mukaan hän ei varsinaisesti "tunne" ja "tiedä" Nanoa, eihän hän sen kanssa ole tehnyt juuri mitään. Minä taas mietin, että koira joka normaalisti juoksee narulelun kanssa ympyrää pitkin hallia ja hyppii vyötärön tasalla, ei ole enää parhaassa vireessä tassutellessaan rauhallisesti vierellä narulelu hampaissaan, vaikka kuinka vetäisikin vielä narua. Eli jatkossakin pitää itse olla tarkkana tuon viretilan kanssa, Nanolla kun tuntuu olevan Hipun palavaa intoa tehdä töitä pitkään suht korkealla vireellä. Silloin helposti tulee treenattua hiukan liikaa kerralla.

Tänään olin P-HAU:n järjestämällä henkisen valmennuksen luennolla, jota piti Julia Kärnä Jyväskylästä. Paljon tuli hyvää asiaa, paljon tuttua, mutta myös uutta. Tämä ensimmäinen koulutuskerta käsitteli esim. jännitystä ja keinoja helpottaa sitä. Samalla tuli analysoitua itseä kilpailijana ja harrastajanakin ihan kunnolla. (Ennakkotehtävänä oli kirjoittaa pientä analyysia omista hyvistä ja huonoista puolista kisajännityksen suhteen) Julian luentoa kuunnellessa tuli tosi hyvä mieli; monta asiaa olen oivaltanut ja tehnyt ihan oikeinkin. Kylläpä tuntui hyvältä. Lisäksi tuli kyllä pohdittua moneen kertaan omia tavoitteita ja kisaamista. Julia esitti oikein hyvän kysymyksen; miksi kisaat? No en ainakaan kilpailuvietin riivaamana! Minullahan tunnetusti ei ole sellaista viettiä. Kaipa minulla on halu kokeilla kuinka hyvin pystyn koiraa kouluttamaan. Ja tällä hetkellä, Nanon kanssa, minulla ainakin on halu osoittaa ihmisille etten ole vain Samin kety joka hoitaa lapset ja kodin ja mahdollistaa Samin treenauksen, sekä puuhailee pikkuisen koirien kanssa, vaan ihan vakavasti otettava harrastaja itsekin. Olemmekin Samin kanssa moneen otteeseen nauraneet, ettei Nanon kanssa kisasta mitään moneen vuoteen, koska haluan sen olevan huippuhyvä ennen kisauran aloittamista. Ei mitään paineita, mutta pärjätä pitää. :)

Tavoitteitakaan en uskalla edes lausua ääneen, korkeintaan itsekseni hiljaa kuiskata kun kukaan ei ole kuulemassa. Kummassakaan seurassamme kun ei tuota tavoitteellista treenausta oikein ymmärretä, saati sitten kannusteta, pikemminkin leikinlaskun keinoin pilkataan. (minäkö herkkähipiäinen?) Toivottavasti omat taidot ja jaksaminen riittävät niiden tavoitteiden saavuttamiseen jonain päivänä, jotta voi taas hiljaa itsekseen kuiskia nurkassa tyytyväisyyttään.

Mutta palataanpa yleiselle tasolle; hiukan eri mieltä olin Julian kanssa siitä, että agilityn lajina pitäisi muuttua enemmän tosiurheiluksi ja kilpailuhenkisemmäksi. Minusta jokaisella urheilulajillakin on huippu-urheilun lisäksi se sosiaalinen tilauksensa. Jokaista tavoitteellisesti treenaavaa huippu-urheilijaa kohden on monta harrastelijaa, jotka tahtovat puuhata koiran kanssa, tavata samanhenkistä väkeä ja nauttia yhdessäolosta. Ja sitä leppoisaa harrastelua en missään nimessä haluaisi pois lajin piiristä.

Mielenkiinnolla odottelen mitä Julian koulutuksen toiseen osaan sisältyy.

Viikonloppuna olemme menossa Lappeenrantaan mummulaan. Sami kisaa lauantaina JEkun ja Even kanssa ja minä toivon pääseväni Nanon kanssa LAU:N hallille katselemaan touhua.