keskiviikko 3. helmikuuta 2010

henkinen herätys?

No nyt on alkanut meikäläisen roolileikki Samina koulumaailmassa. Pääsin opettamaan puutöitä ensimmäisen kerran sitten opiskeluajan...tai ehkäpä jouduin. Ihan virkistävää vaihtelua, mutta vapaa-aikaa tuntuu olevan vielä vähemmän kuin normaalisti.

Lauantaina postitustalkoissa Nanolla ja Trickillä oli kivaa. Muutama kuva täällä.

Sunnuntaina Nano pääsi mukaan agihallille. Teimme pientä treeniä kaikkien koirien kanssa.Sami kertokoon itse Even ja Jekun treenit...suht tyytyväiseltä tuo niihin vaikutti. :)

Jekun kanssa tein lisäksi tokoa; peruutuksia, muutaman askeleen seuraamispätkiä, paikallaolon ja tunnarin etsimistä auraamattomalta kentältä sankassa lumipyryssä. Kivasti meni. Jekun kanssa on aina niin mukava tehdä töitä. Hippu teki paikallaoloa, pysäytystä eteen putken kautta ja pari vauhtinoutoa. Itselle jäi taas Hipun kanssa tekemisestä jotenkin kiukkuinen olo, mutta Sami sanoi jälkeenpäin, että sehän teki hienot paikallaolot ja upeat vauhdikkaat noudot. En tiedä miksi itsestä tuntuu, että kaikki menee useimmiten päin honkia. Hipun kanssa on koko ajan sellainen olo, että ohjaat ruutitynnyriä jonka sytytyslanka palaa. Se ei ole ikinä kivaa, rentoa ja seesteistä. Jekun kanssa taas helppo tehdä töitä rauhallisesti ja itselle jää yleensä kiva olo. Ehkä toko ei kuitenkaan ole se Hipun omin juttu...tai minä en osaa vaan toimia sen kanssa oikein, mikä on varmasti 99-prosenttisesti se oikea vastaus.

Nano puolestaan leikki hallissa ja teki hiukan putkea. Pari tärkeää havaintoa tuli esiin. 1) minä haluan opettaa tämän koiran niin, että virhemahdollisuudet minimoidaan. Juttelimme Samin kanssa koulutusmetodeista tovin jos toisenkin. Yhtään en tahdo "kokeilla josko se menisi" vaan kaikki pitää tehdä niin, että tulee vain oikeita toistoja. Ja 2) Tämän koiran kanssa olen supertarkka oikeasta viretilasta myös treenatessa.

Tuo viretilajuttu tuli esiin ja puheeksi siitä, että Sami ehdotti putkileikin jälkeen kujakeppien kokeilua, mutta minä en halunnut koska Nano oli jo minusta aika väsynyt. Sami puolestaan sanoi, että hänestä sillä on vielä hyvä into; se leikki hyvin muristen ja kiinnipitäen. Minusta se ei kuitenkaan ollut enää parhaimmillaan, joten treeni jäi. Kotimatkalla juttelimme asiasta ja Sami kyllä antoi täyden tukensa ratkaisulleni, sillä omien sanojensa mukaan hän ei varsinaisesti "tunne" ja "tiedä" Nanoa, eihän hän sen kanssa ole tehnyt juuri mitään. Minä taas mietin, että koira joka normaalisti juoksee narulelun kanssa ympyrää pitkin hallia ja hyppii vyötärön tasalla, ei ole enää parhaassa vireessä tassutellessaan rauhallisesti vierellä narulelu hampaissaan, vaikka kuinka vetäisikin vielä narua. Eli jatkossakin pitää itse olla tarkkana tuon viretilan kanssa, Nanolla kun tuntuu olevan Hipun palavaa intoa tehdä töitä pitkään suht korkealla vireellä. Silloin helposti tulee treenattua hiukan liikaa kerralla.

Tänään olin P-HAU:n järjestämällä henkisen valmennuksen luennolla, jota piti Julia Kärnä Jyväskylästä. Paljon tuli hyvää asiaa, paljon tuttua, mutta myös uutta. Tämä ensimmäinen koulutuskerta käsitteli esim. jännitystä ja keinoja helpottaa sitä. Samalla tuli analysoitua itseä kilpailijana ja harrastajanakin ihan kunnolla. (Ennakkotehtävänä oli kirjoittaa pientä analyysia omista hyvistä ja huonoista puolista kisajännityksen suhteen) Julian luentoa kuunnellessa tuli tosi hyvä mieli; monta asiaa olen oivaltanut ja tehnyt ihan oikeinkin. Kylläpä tuntui hyvältä. Lisäksi tuli kyllä pohdittua moneen kertaan omia tavoitteita ja kisaamista. Julia esitti oikein hyvän kysymyksen; miksi kisaat? No en ainakaan kilpailuvietin riivaamana! Minullahan tunnetusti ei ole sellaista viettiä. Kaipa minulla on halu kokeilla kuinka hyvin pystyn koiraa kouluttamaan. Ja tällä hetkellä, Nanon kanssa, minulla ainakin on halu osoittaa ihmisille etten ole vain Samin kety joka hoitaa lapset ja kodin ja mahdollistaa Samin treenauksen, sekä puuhailee pikkuisen koirien kanssa, vaan ihan vakavasti otettava harrastaja itsekin. Olemmekin Samin kanssa moneen otteeseen nauraneet, ettei Nanon kanssa kisasta mitään moneen vuoteen, koska haluan sen olevan huippuhyvä ennen kisauran aloittamista. Ei mitään paineita, mutta pärjätä pitää. :)

Tavoitteitakaan en uskalla edes lausua ääneen, korkeintaan itsekseni hiljaa kuiskata kun kukaan ei ole kuulemassa. Kummassakaan seurassamme kun ei tuota tavoitteellista treenausta oikein ymmärretä, saati sitten kannusteta, pikemminkin leikinlaskun keinoin pilkataan. (minäkö herkkähipiäinen?) Toivottavasti omat taidot ja jaksaminen riittävät niiden tavoitteiden saavuttamiseen jonain päivänä, jotta voi taas hiljaa itsekseen kuiskia nurkassa tyytyväisyyttään.

Mutta palataanpa yleiselle tasolle; hiukan eri mieltä olin Julian kanssa siitä, että agilityn lajina pitäisi muuttua enemmän tosiurheiluksi ja kilpailuhenkisemmäksi. Minusta jokaisella urheilulajillakin on huippu-urheilun lisäksi se sosiaalinen tilauksensa. Jokaista tavoitteellisesti treenaavaa huippu-urheilijaa kohden on monta harrastelijaa, jotka tahtovat puuhata koiran kanssa, tavata samanhenkistä väkeä ja nauttia yhdessäolosta. Ja sitä leppoisaa harrastelua en missään nimessä haluaisi pois lajin piiristä.

Mielenkiinnolla odottelen mitä Julian koulutuksen toiseen osaan sisältyy.

Viikonloppuna olemme menossa Lappeenrantaan mummulaan. Sami kisaa lauantaina JEkun ja Even kanssa ja minä toivon pääseväni Nanon kanssa LAU:N hallille katselemaan touhua.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti