Kesäloman kunniaksi ajattelin päivittää jotakin. Kevät on ollut sellaista matalaliitoa, että itsekään ei ymmärrä kuinka tässä näin kävi. Elän kovin täyttä elämää. Monellakin tavalla. Minulla pitäisi olla aikaa...minulla ON aikaa enemmän kuin vuosiin. Aikaa itselleni. Ja silti tuntuu, että aikaa on vähemmän. Olen aloittanut uusia juttuja, teen asioita eri tavalla. Se syö aikaa joka minulla aiemmin oli. Koneella istuminen on tuntunut vähemmän tärkeältä.Vime viikolla kotikoneeni oli koko viikon irti virtapiuhasta. Enkä tuntenut mitään tarvetta avata sitä. Pitkään aikaan minulla ei ole ollut tällaista rauhan tunnetta. Rauhaa istua itsekseni kirjoittamassa. Olen ollut liian levoton tällaiseen. Liian levoton pysyäkseni paikoillani.Nyt kesäloman kunniaksi, olen löytänyt sen rauhan. Edes hetkeksi....tai silloin tällöin. Moni asia on tehty, ja vaikka aina löytyy uutta tehtävää, on nyt sellainen olo, että voisi välillä nauttia toimettomuudesta, olla vaan. Tai sitten en.
Jos viimeksi kirjoitin helminauhani olevan niin kaunis ja kirkas, siihen ehti taas välillä kertyä tummia sävyjä. Hehkuvan punaisia vihan raitoja. Välillä on vaikeaa olla vahva. Jaksaa tehdä oikein. Niin kuin tietää oikeaksi. Olen monta kertaa sanonut, että identiteettini tärkein asia on olla äiti. Ja äitinä olen valmis taistelemaan lasteni hyvinvoinnin puolesta vaikka minkälaisia tuulimyllyjä vastaan. Välillä se saa minut parkumaan voimattomana. Kaikkea en voi heille antaa, kaikelta suojella, mutta sen minkä voin, teen. Turhautuminen niissä asioissa, joihin en voi vaikuttaa, on välillä musertavaa, mutta onneksi minulla on loistava tukiverkosto. Ystävät ja sukulaiset ovat jotakin sellaista joka saa minut kerta toisensa jälkeen ihmettelemään miten olen ansainnut tämän kaiken. Kerta toisensa jälkeen se vetää niin nöyräksi. Sekin saa parkumaan,mutta erilaisia kyyneleitä....
Olen taas tehnyt linjanvetoja sen suhteen minne olen elämässäni matkalla. Kenen kanssa matkaa teen. Mitä haluan.... Ja nyt minun pitäisi taas pysyä vahvana ja pitää kiinni noista tavoitteista. Sekin on välillä julmetun vaikeaa. Helpot ratkaisut eivät aina ole niitä oikeita. Voisin heikkona hetkenä valita niitä helppoja teitä, mutta toivon pysyväni vahvana ja pystyväni elämään niin kuin on oikein. Minulle on tärkeää tehdä oikein: toisia ja itseäni kohtaan. Monta kertaa olen kirjoittanut, että halua katsoa peiliin ja arvostaa ihmistä joka katsoo takaisin. Ystävät sanovat minua sinisilmäiseksi ja liian kiltiksi, mutta onko se väärin. Myös meitä hyväuskoisia tarvitaan. En halua tulla kovaksi. Tabermannin sanoin: "Tulla lujaksi, pysyä pehmeänä. Siinä on haavetta kylliksi yhdelle elämälle!"
Kun lapset eivät ole minulla, olen kisannut, treenannut ja viettänyt aikaa ystävien kanssa. Ja kun lapset ovat olleet täällä kotona, olen keskittynyt heidän kanssaan oloon. Se on yksi niistä tärkeistä linjanvedoistani. Läsnäoloa ja aikaa lapsille. Todellista läsnäoloa, ei näennäistä yhdessäoloa niin, että teemme asioita rinnakkain. Ei se aina ole leikkiä, tai vain kivoja juttuja. Se voi olla myös terassin pesua yhdessä. Syömistä yhdessä, keskittyen toisiimme. Ihan tavallisia arkisia asioita. Joka tapauksessa se on yhdessäoloa, hetkiä lapsia varten. Välillä se tarkoittaa tolkuttomia raivareita, itkemistä yhdessä. Välillä se on äärimmäisen rankkaa. Välillä tekisi mieli heittää hanskat tiskiin ja sanoa etten minä riitä, ettei minusta ole tähän. Vielä toistaiseksi olen pysynyt kasassa, kiitos ihanien ystävien, vaikka se välillä on ollut täpärällä. Kiitos jälleen kerran kaikki!
Kesä on kovin rikkonainen. On vaikea suunnitella mitään, kun lapset tulevat ja menevät. Sukulaisia pitäisi käydä katsomassa. Vaikka sanavalinta on pitäisi, ei se ole minulle suurta pakkopullaa. Viikonlopun vietimme lasten ja koirien kanssa mökillä isomummon (82v) kanssa. (kuvia alla) Ja tytöt kysyivät miksi tulimme niin nopeasti pois, milloin menemme uudestaan. Kyllä me menemme...vielä tänä kesänä. Myöhemmin kesällä käydään myös Pohjanmaalla sukuloimassa. Sekin on jotakin josta kaikki nautimme, mutta se vie silti oman aikansa, aikansa siitä yhteisestä ajasta joka meillä on. Jotenkin on niin ristiriitainen olo: toisaalta arvostan kovasti niitä omia hetkiäni kun lapset ovat Samilla, toisaalta arvostan äärettömästi niitä lyhyitä jaksoja jotka lapset ovat luonani. Tai eivät ne nyt niin lyhyitä ole, mutta usein tuntuu, että juuri kun saamme arjen pyörimään, lapset taas menevät. He itse tuntuvat sopeutuneen tähän vaihteluun kodista toiseen kovin hyvin. se on heille ihan luontevaa. Minulle se on vaikeampaa... se tuntuu niin rikkonaiselta. Onneksi kesällä on pari pitempää jaksoa heidän kanssaan, niin että saamme rauhassa nauttia toistemme seurasta.
Koirien kanssa on ollut aika normaalia hulinaa. Lenkkejä, käytöskoulua, agilitya Nanon kanssa. Rakensin pihaan aidat ja nyt koirat ovat opetelleet ulkoilemaan asiallisesti takapihalla. Asiallisesti tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, ettei pihalla haukuta. Ajoittain tuntuu ettei niitä hetkauta mikään, ja taas toisena hetkenä pitää puhahdella kaikelle. Hipun ykkössuosikkeja ovat rullaluistelijat ja -lautailijat, niitä sen on ihan pakko kommentoida joka kerta...yhä vieläkin. Minulla on yleensä suihkepullo käden ulottuvilla, sillä se hillitsee aika hyvin Hipun ja Nanon. Hippu luikkii karkuun jo pullon nähdessään. Jekkukin kyllä hiljenee vesisuihkulla, mutta ei kyllä lähde karkuun, vaan yrittää napata vettä suuhunsa.
Ensi viikonloppuna on agilityn SM-kisat joihin pääsen pitkän tauon jälkeen mukaan minijoukkueessa. Yksilökisat tulivat meidän kannaltamme liian nopeasti, ja eiväthän ne vielä tänä vuonna edes kuuluneet tavoitteisiimme.... nälkä vaan kasvoi syödessä ja aloin jo hiukan haaveilla niistäkin. No, ensi vuonna sitten ja paremmilla taidoilla. Ensi vuotta ajatellen pitää tehdä päätöksiä nyt. Miettiä miten treenaa, mistä saa riittävästi tukea omalle kehittymiselle, kenen puoleen kääntyy. Nyt olen tumpeloinut lähinnä yksin, ja siihen nähden olemme edistyneet Nanon kanssa loistavasti. Tämä ei kuitenkaan riitä minulle. Jos haluan oikeasti kehittyä, tarvitsen koulutusta ja sitä en tällä hetkellä täällä Lahdessa saa. Ryhmätreenit ovat nyt keväällä olleet ihan jees, en minä niitä arvostele, mutta yksi kerta viikossa ei vaan riitä. On minulla ajatuksia ja niitä pitää nyt työstää. Toivottavasti löytyy minun kukkarolleni ja elämäntilanteeseeni sopiva ratkaisu.
Yksilö-SM:iäkin meinasin kyllä jäädä katselemaan... ja mökkeillä taas koirien kanssa. Nauttia itse hiljaisuudesta ja järvestä mökillä ja tuskin koiratkaan sitä valintaa pahakseen pistävät, ne nimittäin näyttävät nauttivan suunnattomasti mökillä vapaana hömppäämisestä. Jekku alkaa vinkua jo mökkitielle käännyttäessä (n. 3km ennen mökkiä) ja huutaa surkeasti kun auto starttaa pois mökiltä. Olen joskus miettinyt pitäisikö se haudata sinne, niin rakas paikka se sille tuntuu olevan.
Alla muutama valikoitu kuva toukokuun tähtihetkistä.... puhukoot ne omaa kieltään. Minä palaan ensi viikolla!