-20

Nyt tulee hehkutusviesti... ja ihan muusta kuin koiratouhuista. Tai oikeastaan ihmettelyä...hämmästystä... jotakin tunnetta. En oikein itsekään tiedä mitä.

Olen siis viime lokakuusta laihtunut aika tarkalleen 20 kiloa. Eikä laihtuminen tunnu pysähtyvän. Edelleen vaaka näyttää jatkuvasti pienempää lukemaa. Olen määritellyt painolleni alarajan, ja siinä vaiheessa kun se tulee vastaan, täytyy alkaa ihan todella miettimään syömistä, jotta saan pidettyä painoni kurissa.

Miksi en siis vain hehkuta...no kun...Tympii jo koko laihtuminen! :)

Kevät ajaa ihmiset ulos koloistaan ja satunnaisia tuttuja näkee paljon enemmän kuin talvella. Ja tällä hetkellä alan kyllästyä kysymykseen : "Vau, sähän olet laihtunut kamalasti. Sulla on varmaan tiukka ruokavalio? Karppaatko sä?" Vastaus kahteen jälkimmäiseen on, EI! Minä syön mitä haluan, silloin kun on nälkä...tai kun tuntuu siltä, että pitäisi muuten vaan syödä. Jonakin päivänä ruokavalioni voi koostua lähinnä suklaasta ja muusta lihottavasta, välillä se on normiruokaa, välillä kovinkin terveellistä. En minä jaksa miettiä syömisiäni...minulla on tärkeämpiäkin asioita mielessä. Tai itseasiassa olen välillä yrittänyt tarkkailla mitä syön, mutta lähinnä siitä näkökulmasta, että saisin todistettua läheisilleni että syön riittävästi. Enkä ole jaksanut niitäkään ruokapäiväkirjoja paria päivää pitempään. Mutta kyllä minä syön.

En minä itse valinnut laihtua tällä tavalla, mutta kiitollisena otan kyllä muutoksen vastaan. Se käynnistyi sattumalta, ja lopulta olin tilanteessa, jossa en tuntenut nälkää, vaan jouduin pakottamaan itseni syömään. Talven aikana olen kerran jos toisenkin maannut ruokailun jälkeen kippurassa vinkumassa, koska elimistöni on ollut niin sekaisin eikä ole oikein sietänyt ruokaa. Nyt se on alkanut helpottaa. En ole syömättä tahallani, en vain muista tai ehdi syödä, eikä elimistöni muistuta minua siitä tällä hetkellä. Prosessi on siis ollut tavallaan hyvin helppo. Ei tässä mitään kaksista itsekuria ole vaadittu. Sen sijaan henkisesti se on ollut äärimmäisen raskas, ja kun ihmiset pyytävät minua paljastamaan laihtumiseni salaisuuden, sanon vain, ettei kukaan halua laihtua tällä tavalla. Itse en olisi ikinä päässyt tällaisiin tuloksiin näin nopealla aikataululla, vaan tottakai taustalla on muita ihmisiä. Kiitos siis taustapirut tästäkin vähästä!

Toki olen onnellinen muuttuneesta ulkonäöstäni, siitä miten ihanaa on taas juosta mäkivetoja, hölkätä harjun rinteellä yms. Odotan kesälomaa kuin kuuta nousevaa, jotta pääsen rauhassa juoksemaan lenkkejä, eikä työ häiritse liikaa.  Kun katson taaksepäin prosessia jonka seurauksena näytän nyt tältä kuin näytän, olo on kuitenkin jotenkin tyhjä. En minä nyt tiedä mitä tässä pitäisi hehkuttaa. Elämä jatkuu kuten tähänkin asti, painoin minä mitä tahansa. En minä ole sen onnellisempi tällaisena kuin olin 20 kiloa painavampana. Miksi laihtuminen tai tietty paino on itsessään aina hehkuttamisen arvoinen asia? Miksi ihannoimme hoikkuutta niin kovasti?

... Ja kuitenkin välillä hymyilyttää: vitsit että minä näytän hyvältä! :)

Pitäsikö hävetä?

"Korkeasaari on nähty ja käyty, jaloissa tuntee että on käyty, ihme on jos ei unesta täyty pienet silmät ja pää!"

Ihan oikeasti jalat olivat seuraavana päivänä pitkästä aikaa hyvät, ilman lihassärkyä. Olinkin viime sunnuntaista lähtien miettinyt mikä on kun kaikkia lihaksia särkee ja kun yrittää liikkua, on olo kohta kuin hakatulla. Mietin tuleeko vastaan liian vähäinen ravinto suhteessa liikkumiseen, vai sainko Satun kahvikupista sittenkin lauantaina ruton, joka nyt ilmoittelee itsestään. Ilmeisesti ei kumpaakaan, sillä nyt olo on mitä mainioin.

Korkeasaaressa oli mukavaa, tuli pohdittua yhden pojan kanssa voisiko saarella eleleviä valkoposkihanhia kouluttaa lemmikiksi. Poika mietti jos sitä kuljettaisi hihnassa pitkin Hollolaa. Ja kun sille heittäisi pallon, se hakisi sen. Ja jos joku aukoisi hänelle päätään, hanhi hyökkäisi sen kimppuun ja nokkaisisi. Ajattelin ehdottaa naksutinkoulutusta, mutta jätin kuitenkin sanomatta!

Törmäsimme pois lähdön hetkellä myös erilaisiin isänmaantoivoihin, jotka heittelivät kyseisiä hanhia kivillä ja sylkivät niiden päälle. Tsiisus mitä urpoja. Kävin jututtamassa poikia, jotka kirkkain silmin väittivät, etteivät tehneet mitään vaikka meitä oli kaksikymmentä todistamassa tapahtumia. Samaan syssyyn paikalle tuli myös ope samasta koulusta kuin pojat. Eivät pojat siinä oikein voinut puolustautua, kun poikien ärsyttämä hanhi hyökki edelleen kaikkien pikkuoppilaiden kimppuun. Vaikken intohimoinen eläinten asian puolestapuhuja olekaan (vaahtoan enemmän ihmisten puolesta ;) ), nyt kyllä ärsytti niin, että minun puolestani kyseiset jannut olisi voinut lyödä häkkiin yleisön töllisteltäviksi ja kivitettäviksi. Ehkä oppisivat jotakin! Pakkoko tuollaiset on päästää irti neljän seinän ulkopuolella. Ja vielä raahata eläintarhaan eläimiä rääkkäämään. Ja saman tien herää mielessä kysymys millaisia ovat näiden sankareiden vanhemmat...miten on kasvatettu lapsi josta on hauskaa satuttaa eläintä...ärsyttää se tahalla hyökkimään kenen vain ohikulkijan kimppuun. Voi sitä tyhmyyden määrää! Taas voisi palata kysymykseen ihmisen valinnoista ja kyvystä ymmärtää niiden seurauksia. Pyrkimyksestä valita siten, että aiheuttaa mahdollisimman vähän pahaa kenellekään.

Kun illalla vielä oli tarhan kevätjuhla, ei treenaamisesta tarvinnut torstaina haaveillakaan. Siivosin kuitenkin illalla lattiat, keittiön ja pelasin lasten kanssa uunoa. Ei paha!

Perjantaina olin vielä aamulla siinä luulossa että lähden iltapäivällä heti yhdeltä kotiin lenkittämään koiria ja menemme sitten treenaamaan. Kissan viikset. Päivän aikana totesin, että kai tätä työtä voi välillä tehdä kunnollakin...edes sitten viimeisellä viikolla. Jäin töihin kirjaamaan numeroita todistuksiin ja kasaamaan keskeneräisiä hommia. Niinpä lenkki hoidettiin lasten kanssa Tiirismaalla samoillen. Pitkästä aikaa lenkki jolla lapset eivät valittaneet ollenkaan. :) Asiaa auttoivat eväät ja metsän tarkkailu: näimme kieloja, metsätähtiä, kasteisia hämähäkinseittejä, tikan, puolukan- ja mustikankukkia, kanervia ja yllättäen koiria! Lopetellessamme lasten kanssa eväshetkeä Pirunpesän yläpuolisella kalliolla, ilmestyi toiselle puolelle rotkoa yhtäkkiä ketunpunainen kaunis koira: mamman pikku muorihan se siellä pällisteli...niiiiiiiin kauniina kuin vain Hippu voi olla. Lähdimme kulkemaan rotkon vastakkaisilla puolilla kohti sen pohjukkaa, jossa Sami odotteli ja huuteli olenko nähnyt Hippua.

Kunnon lenkin jälkeen käytiin vielä Hollolan hallilla tekemässä treeniä. Eve teki kontakteja, Nano teki ensin pari hyppy- hyppy- hyppy ja putki kaarretta, jonka päässä Sami palkkasi narulla. Sen jälkeen tehtiin keinua, ensin pelkästään, sitten putken kautta ja lopuksi tuon alussa tehdyn kaarteen kautta. Kyllä Nano vaan on pätevä!

Kepit sujuvat koko ajan paremmin. Enää ei kättä tarvita, mutta ei Nano kestä vielä kovin suurta etäisyyttä minusta (tai myöskään etäisyyden vaihtelua) pujoitellessaan. Lopuksi lähetin sitä kepeille parin hypyn kautta ja  keppien sijaan treenin kohteeksi nousi käännös hypyltä kepeille. Kuinka ohjaan sen. Kun on ihan agilityvalmentaja kouluttamassa, niin kyllähän tämmöinen aloittelevampikin täti tajuaa! ;) Niinpä sain Samin ohjeilla aikaan "ihan täydellisen jaakotuksen", enkä edes tarvinnut siihen suurta määrää toistoja. Kuten olen joskus aiemminkin todennut...enhän minä mikään tyhmä ole, kyllä minä teen, kunhan vaan joku kertoo miksi tehdään niinkuin tehdään ja selittää ohjauksen idean. Sen jälkeen osaan ajatella itsekin...vaikka välillä se vaatiikin parin päivän ajatustyön. Kiitos siis Sami rautalangan vääntämisestä...taaskaan emme saaneet riitaa pystyyn! ;)

Kentällä tehtiin vielä ruutua...ja sehän osasi! Vau! Nyt ei voi muuta kuin olla tyytyväinen! :)

Hyppynoutoa tehtiin metallilla ja palautukset olivat kaikki hienoja. Vähän taakse se saattaa jäädä, mutta aina suoraan ja pitää kapulaa siististi! Lähinnä hypyn kanssa kikkailimme vinoilla linjoilla, josko joskus kävisi niin huono tuuri että kapula lentää tai kimpoilee ihan sivulle. Ainakaan tällä hetkellä Nano ei halua korjata vinoa linjaa hypylle, vaan tarjoaa mieluiten suoraa linjaa luokseni eli hypyn ohi. Niitä työstimme jonkin verran.

Lauantaina lähdimme lasten kanssa mukaan Ojankoon kisoihin. Koirista otettiin mukaan vain Eve ja Cari, joten minullakaan ei ollut mitään paineita hinkata mitään Nanon kanssa, vaan saatoin keskittyä lasten vilkuiluun, juoruiluun ja ratojen katsomiseen. Kylläpä oli kiva päivä! Ei meidän pitänyt ihan niin pitkään olla siellä, mutta lopulta katsoimme kaikki medit ja vielä ekan maksien radankin. Ja lapset viihtyivät myös.

Vähän oli koko porukka töttöröö, kun päästiin vihdoin kotiin. Pikaisen ruuan jälkeen jätin lapset puuhaamaan pihaan ja Samin tekemään koulujuttuja ja lähdin  Pennalaan kotijoukkojen kanssa. Teimme leppoisan lenkin ilta-auringossa. Voiko olla helpompaa lenkkiseuraa kuin kaksi eläkeläistä ja oma pikkupikkuni. Tosin pikkupikku sai lenkkeillä hihnassa suurimman osan lenkistä, sillä kun on viime aikoina ilmennyt taas pientä taipumusta pentuaikana ilmenneeseen humppaamiseen.

Lenkin jälkeen tein kentällä tokoa: luoksetulon stoppeja kierron kautta, stop ja uusi pieni vinkupiru lensi. Hyviä olivat! Tein myös suoraa pitkästä matkasta. Stoppi oli niin hyvä, että oli pakko palkata ja vein sen takaisin seisomaan, kutsuin ja tein myös maahanmenon. Hyvin sujui sekin. Pitäisi oikeasti alkaa tehdä enemmän liikkeitä kokonaisina. SM-karkeloihin on enää viisi viikkoa! Ja ensi viikonloppunahan olemme taas menossa kokeeseenkin, mutta sen otan enemmän harjoituksen kannalta.

Luoksetulon jälkeen tein noutoja Oilin raskaalla sorvatulla, joka poikkeuksetta palautui reippaasti, kauniiseen perusasentoon ja yhtään mälväämättä! Tein kolmannen suorana noutona sivulta, ja tuohan jopa palautti kauniilla laukalla. Täydellinen toteutus!

Ruutu sujui myös mallikkaasti. Ekan se meni sivusta sisään. Lähti nimittäin kentän toisesta päästä kohti ruudun kanssa samassa reunassa, mutta toisessa nurkassa ollutta noutokapulaa, mutta päätti puolivälissä kenttää suunnata kuitenkin ruutuun. Kaksi muuta olivat hyviä!

Kaukoja treenasin naksutellen, ja jalkojen paikalla pysymistä muistutellen. Kun on intoa, pikkupikku saattaa hypätä ylös, ja silloin tassut kyllä tuppaavat myös siirtymään. Eivät matkallisesti paljoakaan, mutta vaihto ei silloin ole teknisesti sellainen kuin haluan. Eli pientä viilausta! Ihan hyvinhän tuo sujui. Etäisyyttä pitää vielä treenata lisää, mutta periaatteessa Nanolla on oikein hyvät kaukot!

Tunnaripalikalla leikimme nostoleikkiä. Kerran se poikkeuksetta korjaa nostettuaan hiukan huonosti. Eteenpäin on tässäkin kuitenkin menty, sillä sivulle tullaan suoraan ja vauhdilla, eikä kapulaa juuri mälvätä siinä. Joten ei kai tässä vielä kannata ranteita viiltää auki. 

Lopuksi teimme hallissa vähän keppejä. Lähinnä taas testailua siitä, kuinka hyvin ja millä vauhdilla se hakee sisään kepeille. Lopuksi tein kaksi kertaa alle putki-A-hyppy-putki ja siitä kepit reilulla etäisyydellä putkesta. Pikku oli superpätevä!

Nyt pitää ihan oikeasti alkaa miettiä josko opettaisi sen puominkin, niin pääsisi kisaamaan. Tosin agility aiheuttaa minulle suurta ahdistusta tällä hetkellä. Nautin kyllä koirani kanssa tekemisestä, ja niistä oivalluksista, joita itse saan jatkuvasti ymmärtäessäni taas jotakin uutta. Mutta samalla luon itselleni hurjia paineita: minun pitäisi olla heti superhyvä. Tai ehkä enemmän niin päin, että minä tiedostan, etten ole superhyvä, ja se saa minut surkeaksi: kysyin jo Samiltakin, että häpeätkö sinä minua? Arvosteletko minua selkäni takana, tyyliin: "silläkin mammalla on kiva koira, muttei se itse ymmärrä agilitysta yhtään mitään."...Oikeasti olen tosi epäreilu, sillä Sami on päässyt jo vuosien saatossa suurimmasta ehdottomuudestaan, ja alkaa ymmärtää että erilaisuutta, erilaisia perhetilanteita, erilaisia arvovalintoja yms. on olemassa, eikä siis sorru kuvaamaani käytökseen. Se ilo on vanhenemisessa...ymmärrys lisääntyy. Ymmärtää, miten vähän oikeasti ymmärtää...ja alkaa vielä hyväksyä ymmärtämättömyytensä. Se vain hymyilyttää...ainakin ajoittain!

Eevan kanssa juttelimme asiasta joululomalla ja Eeva sanoi sen niin hyvin: "kaksikymppisen kropan ottaisin kyllä, mutta en sitä päätä (ajatuksia)". Olet muuten Eeva vaikuttanut ajatteluuni ennenkin: joskus muinoin kun olin jo epätoivoinen Hipun kanssa ja työntämässä sitä Samille ohjattavaksi, sanoit että mieti nyt vielä vähän; mieti että tämä on sinun koirasi, sinä teet sen kanssa sen mihin sinä pystyt, tärkeintä on se että teet itse parhaasi, ei se mihin lopulta päädytään. Vitsit nyt tuli ikävä teitä Eeva ja Roope! Kesäloma alkaa kohta, toivottavasti jokin lomareiteistä johtaa sinne Varsinais-Suomeenkin! :)

Sunnuntaina Sami oli taas kisaamassa, minä huilasin kotona, eli hoidin lapset, pyykkäsit, vein Lotan kaverille leikkimään, hain hänet, tein pihahommia  jne. Illalla Samin tultua kävin vielä Patarilla tekemässä pikatokot. Ruutua, stoppeja ja kapulan palautusta. Nano oli superhyvä, vaikka olin unohtanut namit kotiin ja palkaksi oli vaan leikkiä.

Tänään iltapäivällä aksatreeni Hollolassa: eteen irtoamista, Sami palkkasi edessä. Renkaan muistuttelua...ei se pirulainen osaa sitä! Keinua, superhyvin!

Illalla vedin ensin pentukurssin Jokimaalla, ja sitten teimme Pirjon kanssa tokoa. Kommentoin ensin Viimaa, ja teimme Nanon kanssa ruutusulkeisia ja kapulan nostoja. Nostot erinomaisia, ruutuun lähetykset ensin perseestä, mutta lopuksi ajateltiin.

Alla vielä kuvia (taattua kännylaatua) perjantaiselta Tiirismaan lenkiltämme...

Hetki on Kaunis!!!

Yksinhuoltajakokeiluni jatkui läpi viikon. Käytännössähän minä olen ollut lasten ensisijainen huoltaja jo pitkään, kun Sami on liihottanut maailmalla. Tänä talvena olemme puhuneet asiasta paljon, ja huolimatta treenikaverin kovasta kannustuksesta jatkaa entiseen malliin, Sami on itsekin tajunnut, että hänen on tehtävä muutoksia elämäänsä ja löydettävä aikaa olla lastenkin kanssa. On ollut ilo seurata kuinka hän on lähentynyt lasten kanssa, niin että Sagakin hyväksyy jo isin seurakseen ja avukseen ja välillä jopa pyytää isiä, eikä kelpuuta äitiä...vaikka olisikin ihanaa olla aina se ykkönen, näin sen kuuluu oikeasti mennä!

Lasten kanssa selviäisin kyllä arjesta yksin, mutta viisi koiraa on jo aikamoinen haaste arkipäivinä. Viittä ei kukaan järkevä käytä hihnalenkillä yhtä aikaa, joten edes jonkinlaisen tehokkuuden säilyttämiseksi kävin aamuisin metsässä juoksuttamassa laumaa vapaana. Luulen, että noista aamuhetkistä nauttivat niin koirat kuin minäkin. Päivisin käyn normaalistikin metsälenkillä ja illat ovat aina helpompia kun koirille riittää pikainen pissatus 20min kentän reunassa ja sen voi tehdä kun lapset ovat nukahtaneet.

Tiistaina olin virkavapaalla ja kävin Lotan kanssa tutustumassa kouluun. Joku kysyi jännittääkö äitiä, tai onko haikea olo, kun lapsi on jo noin vanha. Tiedättekö, ei yhtään! Enemmän tämä äiti on innoissaan...odotan jo niin kovin yhteisiä läksyjen tarkistushetkiä. Kun vielä Lotan osalta saimme jättipotin luokkajärjestelyissä, en voi muuta kuin hymyillä. Moni vanhemmista oli hiukan epäileväinen yhdysluokan suhteen, mutta itse sellaista opettavana näen myös sen hyödyt (päiväkodissa Lotan molemmat Katja-opettajat olivat myös tyytyväisiä Lotan sijoittumisesta yhdysluokkaan...meistä kaikista se on hänelle ihanneratkaisu!). Myöskään lasten koulunaloitus parakissa ei pelota yhtään. Mieluummin parakissa, kuin homeisessa koulussa. Parakissa on kivaa, nimim. kokemusta on! Ja kun kaikki mahdolliset kaveritoiveetkin toteutuivat, oli lapsikin onnellinen.

Lotan kanssa lenkkeilimme Renkomäen harjulla jotta koirat saivat humpata päivälläkin, ja juttelimme niitä näitä. On ihana seurata kuinka lapsen ajattelu kehittyy, ja kuinka hän tulee vähitellen tietoiseksi omasta kyvystään vaikuttaa omaan toimintaansa, ja toisaalta oppii huijaamaan sääntöjä ja systeemiä. Fiksu tyttö tuo meidän Lotta!

Hänellä on ollut vaikeutena hillitä toimintaansa ja itsekkyyttään kinkkisissä tilanteissa. Niinpä äiti on jutellut hänen kanssaan kerran jos toisenkin valinnoista. Kuinka pitää miettiä etukäteen omien valintojensa seurauksia ja pyrkiä siihen, että aiheuttaa omilla valinnoillaan mahdollisimman vähän pahaa kenellekään. Lotta fiksuna kysyi vastakysymyksen: mikseivät aikuiset tee vääriä valintoja? Ja millä siinä sitten selittää, että aikuisetkin tekevät vääriä valintoja koko ajan. On vain pystyttävä kantamaan vastuu myös niistä vääristä valinnoista ja pyrittävä korjaamaan niiden seuraukset jos vain mahdollista. Kukapa meistä nauttisi virheidensä myöntämisestä, saati anteeksipyytämisestä (En minä ainakaan!), mutta eiköhän se juuri erota kypsän aikuisen lapsesta...tietoisuus omien tekojen seurauksista ja kyky kantaa vastuu niistä seurauksista.

Oho, mitä pohdintaa...mutta Lotallakin on tarhassa sujunut tosi hienosti joitakin viikkoja, joten eiköhän äidin juttutuokioilla ole jotakin merkitystäkin! :)

Illaksi vein lapset mummille ja papalle Hollolaan ja lähdin hoitamaan talkoovelvotettani agilitykisoihin. Kakkoset saivat niin vähän nollia aikaiseksi, ettei kilpailukirjoja täyttäessä päässyt ranne kipeytymään. Sen sijaan oli ihanaa nähdä monia tuttuja pitkän talven jälkeen ja höpötellä niitä näitä. Kisat venähtivät yli kymmeneen ja kun sen jälkeen haki lapset, sai heidät sänkyyn ja koirat lenkitettyä oli kello yli puolen yön. Kuten jokunen viikko sitten täälläkin uhosin, osaan pitää itsestäni huolen, ja niinpä yösyännä oli vielä ruokailtava (4 kuppia kahvia ja päivällä syöty makaronilaatikko ja omena eivät taida riittää tämän kokoiselle ihmiselle koko päiväksi). Onneksi sain koneelle juttuseuraa, joten ruokailu sujui leppoisissa merkeissä. :)

Keskiviikkona, tervetulleen neljän tunnin unen jälkeen, jälleen yksi aamulenkki metsässä, tehokas työpäivä (musiikkia, askartelua, sählypelejä ja jäätelöä) ja taas lenkki päivällä. Lapset tarhasta kotiin, Samia hakemaan, Sami kisoihin töihin, Sagan kanssa kauppaan, erotuomaritoimintaa kotosalla ja kisoja katsomaan. Huoh! Välillä kaipaan sellaista Harry Potter-kelloa jolla voi siirrellä aikaa eteen ja taaksepäin tarpeen mukaan!

Kisoissa oli jälleen kivaa. Milloinhan olemme Päivin ja Marin kanssa viimeksi höpöttäneet ja nauraneet yhdessä...ihan tuli vanhat hyvät ajat mieleen. Kiitos muruset! Koska "kävele katastrofikin" pysyi hyvin aisoissa, sai äiti nauttia ihan rauhassa omasta ajastaan!

Torstaiaamu tuntuikin sitten ihan luksukselta, kun Sami käytti koirat ja minä sain keskittyä lapsiin ja itseeni. Jottei arki muuttuisi liian tylsäksi käytin päivällä lenkkillä Hipun, Jekun ja Nanon, joita ei huolittu mukaan Pennalaan. Pennalassa Sami kisasi ja meikäläisellä oli äärimmäisen tärkeä tehtävä...kokoonkutsuja. Sellaisella ei kuulkaa ole kolmosten kisoissa mitään virkaa, jos on olemassa edes jotenkuten pätevä kuuluttaja joka osaa lukea listasta koirien nimiä ja numeroita. Ja sellainenhan Pekka on! Joten meikäläinen sai rauhassa katsella kisoja. :)

Perjantai lenkitin koirat päivällä töitten jälkeen ja hain Samin töistä. Pikatreeni Hollolassa ei ollutkaan niin pikainen, vaan ehdin tehdä niin aksaa kuin tokoakin, kahdessa erässä. Nano teki kepit tosi hienosti takaakiertojen kautta. Meikäläinen oli ihan suu auki! Se oli niin hurjan pätevä.... Keinua tehtiin paljon paremmalla innolla kuin maanantaina...edelleen Sami otti kolahduksen pois. Even nostatukseksi tehtiin vielä Kaarre (rengas, hyppy, A, hyppy), jossa rengas tuotti ensin hiukan ongelmia.

Tokoa piti tehdä hallissa, koska kentällä oli muita. Ohjelmassa oli metallinoutoa, tunnarin pitämistä, ruutu, luoksetulon stoppeja, seuraamista. Hyvä treeni!

Väsymys!

Lauantaina aamulenkki, päiväunet, kirppari, alikiitoa... Nano oli hyvä!!! Ja mammakin selvisi tilanteesta. Ghanalaisia miehiä, Jumalan ääni, synttärikutsu, ei hiviä tai hepatiittia. 

Ylläolevan merkinnän tein heti sunnuntaiaamuna muistaakseni mitä on tapahtunut. Teen usein lyhyitä merkintöjä treeneistä saman tien, ja avaan niitä sitten ajan kanssa. Tämä jäin avaamatta ja nyt se näyttää hassulta. :)

Eli lauantaiaamuna annoin Samin nukkua pitkään ja käytin koirat aamusella metsässä tarpomassa. Saga kun päätti vapaapäivän kunniaksi ponkaista pystyyn klo 6.05! Aamupäivällä olinkin sitten niin väsynyt, että päiväuniaika tuli jo ennen puoltapäivää! Sami vei lapset uimahalliin ja minä kävin kirpparilla ja kaupassa. Illan suussa oli vuorossa kimppatreeniä Hollolassa, agilitysellaista. Koska päätin satsata maanantai-iltana tokoon ja jättää agitreenit väliin, käytin tilaisuutta hyväksi ja treenasin kun mahdollista. Katjan kanssa sovittiin etukäteen, että lapset pitävät seuraa toisilleen, ja mammat (sekä isi) saavat treenata rauhassa...tai ainakin jotakin sinnepäin.

Ratana oli maksi kolmosten rata keskiviikon kisoista, ja koska Nano ei vielä tee keppejä eikä muita kontakteja kuin A:n radalla, teimme rataa muutaman esteen pätkissä. Eihän kysymys muutenkaan ole siitä, että Nano ei osaisi, vaan siitä, että täti opettelee valitsemaan sopivia ohjauksia ja rytmittämään ne oikein. Ja huolimatta helvetillisestä päänsärystä se sujui ihan hienosti. Tottakai minä teen virheitä, enkä ole yhtä sujuva liikkeessäni tai ohjauksessani, kuin ihmiset, jotka satsaavat agilityyn päälajina, treenaavaat useita kertoja viikossa, eivätkä ole pitäneet vuosien taukoa. Mutta minä kehityn ohjaajana koko ajan, ja se riittää minulle!

Muutenkin oli mukava ilta. Tuli höpöteltyä niitä näitä (kuten tuosta muistiinpanostani voi päätellä), ja kun lapsetkin viihtyvät hyvin yhdessä, ei ole koko ajan huono omatunto siitä, että heidät on raahattu tunneiksi treenikentän laidalle. :)

Illalla väsyneet lapset sammuivat samantien ja jättivät yhtä väsyneet vanhemmat katsomaan kuinka pieni ponnistaa maasta ja pikkuinen Sveitsi näytti suurvallalle mistä kana pissii! Väsyneitä loikoiluiltoja tarvitaan...aamulla hymyilytti ja päässä soi Haloo Helsingin Hetki on kaunis... vaikkei saanutkaan nukkua mitenkään superpitkään!

Sunnuntaina Sami oli kisaamassa Kotkassa ja me tyttöjen kanssa siivottiin, pestiin pyykkiä ja hoidettiin muutenkin juoksevia asioita. Sokerina pohjalla tehtiin pyöräretki ABC:lle jätskille. Aika vähällä saa lapset tyytyväiseksi. Päivä ilman tokoa aiheuttaisi varmasti vieroitusoireita, joten lähikentällä tehtiin ruutu, hinkattiin luoksetuloa, kerrattiin kaukot, ja muistuteltiin noudon palautukset.

Ruutu sujui ok...jälleen pientä banaania, mutta näillä ylipitkillä matkoilla aletaan saada vähitellen pikkupikulle itseluottamusta juosta vaan eteenpäin tuntui matka kuinka pitkältä vain.

Luoksetuloa suoraan vahvalla vartaloavulla, Nano hyvä.

Kaukoissa saatiin aikaan pientä neuvottelua, kun Nano päätti hypätä maa-seiso-vaihdossa eteen. Ei muuta kuin hurja ihmettely ja koira takaisin taaksepäin. Sen jälkeen teki siistejä vaihtoja, mutta otti häiriötä takaa leikkarista kuuluvista huudoista. Sami siellä huuteli Sagaa joka oli kadonnut leikkarista, mutta istui äitin treenirepun vieressä kentällä. Periaatteessa olen tyytyväinen suoritukseen...mutta aina olisi parannettavaa, ja pitäisihän sen jo kestää noita häiriöitä paremmin. ;)

Noudon palautuksissa metalli ja sorvattu ovat tällä hetkellä ok...etenkin kun ne ovat omia (tai pitkään lainassa olleita). Tunnarissa muistuttelua tarvitaan enemmän. Mutta en epäile, etteikö sitkeällä työllä ja johdonmukaisella palkkauksella (vain suoraan sivulle siististi pitäen tuodut) päästäisi hyviin lopputuloksiin.

Maanantaina lenkki lähimetsässä. Voi saakeli mitä säätöä tähän lenkkiin mahtui: meikäläinen kiehui jo ensimmäisten 300m jälkeen. Even hihna tippui metsään ja vaikka palasin katselemaan sitä, en löytänyt...onneksi se oli Carin katkoma.... ja onneksi Sami kävi myöhemmin etsimässä sen. Hippu ja Eve ryömivät aidan ali vedenottamon puolelle...saatuani ne takaisin oikealle puolelle, Hippu päätti lähteä hippaamaan ylös rinnettä erittäin määrätietoisesti. Mielessä Samin parin illan takaiset kokemukset (Hippu kävi ensin tsekkaamassa komposteja pihoissa ja tuli sitten tyynesti kotiin kesken iltalenkin) karjuin sitä naama punaisena takaisin. Onneksi sillä vielä kuulo pelaa ja minulla uskottavuus riittää, joten se tuli viattoman näköisenä takaisin. Seuraavaksi totesin, ettei Nano ymmärrä lainkaan tule- käskyä. Huoh! Cari oli kyllä kiva ja totteli...ja Jekku!

Samin työpäivän päätyttyä menimme Hollolaan treenaamaan. Koska illalla oli luvassa vielä kokeenomaista tokoa, teimme Nanon kanssa vain vähän aksaa: keppirallatusta putken kautta...ja sehän teki tosi hienosti! Minulla on ihana koira! :) Lisäksi tehtiin keinua ja hiukan kapulan palautuksia.

Illalla oli vuorossa HOTin kokeenomainen treeni Mukkulassa. Huoh! paljon on vielä hommaa... mutta jotenkin ei edes harmittanut kamalasti. Paljon on tekemistä muillakin...ja ne sentään on tokon tosiharrastajia, tosin kuin meikämamma. ;) Paikkakin oli supervaikea, koska nurmi oli tooodella pitkä ja aurinko paistoi kehiin ikävän matalalta.  Paikkamakuut Nano teki EVL koirien kanssa...eikä ongelmia.

Ekassa kehässä teimme seuraamisen, joka oli ok. Ei hyvä, koska pikkupikku levisi vähän sinne tänne. Se on kuitenkin ymmärrettävää, koska ruoho oli todellakin sitä lähes kainaloon. Siinä on aika vaikea liikkua yhtä tasaisesti kuin tasaisella hiekalla. Toisena liikkeena luoksetulo, jossa annoin kunnon vartalonavun seisomiseen. Se olikin super! Loppu oli myös hyvä (hyvä maahanmeno ja suora sivulla), joten ei valittamista.

Istuminen oli ok, mutta minä huomaan tekeväni rytmiavustusta ihan tahtomattanikin. Siihen täytyy kiinnittää huomiota! Toki käskyn voi antaa samaan aikaan kuin vasen käsi heilahtaa luonnollisesti taakse kävelyliikkeessä, jolloin se toimii huomaamattomana apuna, mutta sellainen pieni askelkevennys saisi jäädä tekemättä.  Lopuksi teimme kaukot, joissa myös oli pari lisäkäskyä...Nano kuunteli kovasti taakse viereiseen kehään. Teknisesti vaihdot olivat hyviä, ongelmana siis "vain" häiriöt. Olin silti tosi tyytyväinen kaukoihin...nyt pääsin huomauttamaan Pientä keskittymisestä koetilanteessa.

Pitkän tauon jälkeen toisessa kehässä oli vuorossa hyppynouto, metalli, ruutu ja tunnari. Hyppynoutoon otimme Novan painavan, vieraan, sorvatun kapulan, jonka pitämistä kokeiltiin ennen kehään menoa. No, kuten EVL-koirakot olivat osoittaneet, kehä ei ollut helppo, vaan kapulat katosivat pitkään ruohoon. Nano lähti hyppyyn hyvin, mutta ei löytänyt kapulaa. Kehänauhan vieressä (sisäpuolella) oli rivissä ohjatun kapuloita, joita se kävi kurkkaamassa, mutta fiksuna tyttönä tajusi, ettei nyt haeta niitä, ja jatkoi matkaa. Lopulta liikkuri-Elinan piti näyttää sille kapula. Sen jälkeen loppu sujui hyvin.

Metallia aloitellessa Nano istui johonkin piikkiin tms., sillä se pomppasi äkkiä ilmaan sivulta eikä suostunut enää tulemaan siihen kohtaan...eikä oikein sivullekaan. Vieraan metallin otti hyvin suuhun, muttei tullut suoraan sivulle, vaan alkoi kiertää. Eli oli edelleen sitä mieltä, että sivulla tapahtui jotain kamalaa. Teimme uudestaan eri kohdassa...hyvin!

Ruutuun veimme yhdessä markkerin, ja pieni jatkoi hyvin ruutuun asti, muttei mennyt markkerille, vaan alkoi kiertää tötsiä. Huoh. Kyllä se siitä sitten, kun vain sain sen ruutuun asti... siellä se odotti kävelykaavion ja tuli reippaasti sivulle.

Tunnari oli ok.

Treenailin vielä lainametalleilla noutoja ja kävimme hiukan keskustelua vieraiden kapuloiden suuhun ottamisesta. Nano kun on sitä mieltä, ettei ällöjä vieraan hajuisia kapuloita ole ihan pakko nostaa jos ei tahdo.

Loppulenkki illan hiljentyessä, vuokkojen ja ketunleipien kukkiessa metsässä ja auringon suunnatessa kohti taivaanrantaa oli sopiva lopetus mukavalle illalle. Nano tosin oli hiukan sitä mieltä, että kaahailevat bc:t voisi siirtää toiseen ulottuvuuteen. Lopulta se kulki mielenosoituksellisesti polun sivulla metsässä.

Tiistaina hallissa kepit putkelta ja A:lta sekä takaakierron kautta, lopuksi takanaleikkaus kepeille. On minulla mahdottoman pätevä koira! Keinu tehtiin lopuksi ilman mitään kevennystä. Kovin montaa viikkoa ei tarvittaisi, että kepit ja keinu olisivat kisavalmiita. Kukahan opettaisi Nanolle puomin?

Kentällä tehtiin humppatokoa edellisen päivän palautteluna:  Luoksetuloleikkiä Samin ja minun välillä. Palkka Samilta takaa. Tunnari liikkeenä. Noutoleikkiä. Hyvä oli!

Viikonloppuna oli Nanon  Dippi-vali startannut toiset kisansa, ja on nyt yhtä nollaa vaille kakkosissa! Hienoa työtä Dippi ja Iina! :)

Minä olen taas sekaisin kuin seinäkello. Kun pää rakoilee, se rakoilee, halusi tai ei. Nyt kuitenkin yritän kaikkeni pysyäkseni täyspäisenä, toisin kuin talvella, jolloin sillä...tai millään muullakaan...ei tuntunut olevan väliä. Joten jos ette saa minulta heti vastausta viestiinne, jos en soita heti takaisin, tai jos näytän pystyynkuolleelta, älkää ottako sitä nokkiinne, olen ihan samanlainen kaikille muillekin. Välillä elämä vaan on vähemmän suoraa ja tasaista. Onneksi joukkoon mahtuu koko ajan enemmän noita kauniita hetkiäkin. Niiden voimalla jaksaa!

Onneksi minulla on ihana työ ja ihanat työkaverit!!! Nauru tunnetusti pidentää ikää ja ehkäisee dementiaa. Minä yritän pitää vatsalihakseni kunnossa säännöllisellä naurutreenillä! Kiitos Huvikummun naiset! Alla muutama lainalasteni väläytys viime päiviltä...nekin jaksavat nostaa hymyn huulille kerta toisensa jälkeen.

1) Pidin eilen puhetta siitä kuinka oppilaat ensi viikon jälkeen siirtyvät eteenpäin koulu-urallaan. Kakkoset lähtevät eteenpäin alkuluokasta, kolmoselle. Ykkösistäni tulee kakkosia, joilla on tärkeä rooli esimerkkinä uusille, koulun ulkopuolelta tuleville eskareille ja ykkösille. Kerroin heille heidän olevan ensi vuonna oikeita mallikoululaisia pienemmille. Hetken hiljaisuuden jälkeen eräs pikkunappula totesi kovaan ääneen "Ei kyllä aina uskois!"
Mitä siihen enää saattoi sanoa?

2) Tänään keskustelimme ruokalassa lautasen syömisestä tyhjäksi, ja jotenkin keskustelu johti siihen, että oppilaani kysyi onko hänellä pupu pöksyissä. Minä tietysti kurkistin ja kerroin, että takataskusta pilkottaa korvapari. Poika alkoi kieppua tuolissaan ja taputella housujaan " Höh, eihän siellä mitään ole, vaan ihan tyhjät taskut!"

3) Leikkasimme lehdestä kuvia yhdyssanoista. Eräs oppilas paiskasi lehden pöytään, huokaisi ja sanoi kovaan ääneen: "Ei tästä lehdestä mitään löydy, siinä on vaan alastomia naisia" Opella meinasi purskahtaa kahvit paidan rinnuksille kun tuli kiire katsomaan mikä lehti askartelukaappiin oli eksynyt. Kyseessä oli niinkin vaarallinen julkaisu, kuinYhteishyvä!

4) Toisen kerran etsimme lehdistä julkkiksia yms. erisnimiharjoitukseen. Erään tytön paperissa oli tunnin jälkeen kuvat kakusta ja marjakulhosta. Kysyessäni mitäs erisnimiä ne ovat, tyttö vastasi: "En minä siitä tiedä, mutta kun minulla on kamala nälkä".

Huomenna luokkaretkelle Korkeasaareen, ja sen jälkeen on varmasti taas nippu uusia kokemuksia ja väläytyksiä muisteltavana.

On se siellä, aina se kuitenkin on...

Maanantaina töissä venyi niin, etten ehtinyt lenkittää koiria töitten jälkeen ajoissa, vaan menimme Samin kanssa yhdessä Pennalaan pikkulenkille ja tekemään treenit Nanon ja Carin kanssa. Nano teki tokoa: ruudun, noutoja ja istumista, sekä stoppeja. Noudoissa kapula nousee nyt kivasti ja tuodaankin reippaalla ravilla, mutta luovutukset eivät ole ihan sellaisia kuin pitäisi! Niinpä hinkkaan nyt niitä. Istuminen oli ok. Stopit samoin ihan ok, mutta tein ne kiertojen kautta ja käytin lelua. Nano kuuntelee ihan eri tavalla tullessaan kierron kautta. Ruutu markkerilla ok.

 Agitreeneihin menin myöhässä ja pää omista asioista suhisten. Satu oli tuonut meille Muotkan Esan ykkösten hyppyradan, josta teimme Nanon kanssa kaiken lukuunottamatta kahta viimeistä estettä (kepit ja hyppy). Tutustuin rataan siinä sivussa ja tiesin heti meidän haasteemme. Teimme radan ensi yrittämällä puhtaasti kepeille asti...kuten meillä on tapana. Ensi yrityksemme eivät kuitenkaan yleensä ole niin vauhdikkaita, vaan sellaista yhdessä köpöttämistä, joten sitten työstettiin taas ohjaajan liikkeen rytmitystä ja ohjauksen ajoitusta.

Taas ohjaajalla oli turha kiire, odottelu on valttia agilityssa. ;)

Lisäksi totesimme, ettei hän osaa valssata liikkeessä, vaan haluaa pönöttää paikoillaan, ja ihan hassussa kohdassa. Ohjaaja kyllä tiesi mitä olisi pitänyt tehdä, mutta se ei tarkoittanut, että kaikki olisi mennyt kuin elokuvissa. Hyvin se kokonaisuudessa kuitenkin sujui, etenkin ottaen huomioon illan mielialani. Ja hyvä niin, koska olisin varmaan kyynelehtinyt jos ei olisi sujunut. Kohta saan laittaa Satulle yksityisen kiitosviestin joka treenien jälkeen paitsi loistavasta ohjaamisesta, myös juttuseurasta. Onnea on loistava koutsi!!!

Tiistaina kävimme Samin kanssa taas Pennalassa. Teimme ensin Carin kanssa hallissa ja sitten oli Nanon vuoro tokoilla kentällä. Ruutuun (markkeri ruudussa) se meni ekalla kerralla loistavasti kentän toisesta päästä. Tästähän voi päätellä, että runsaiden kehujen ja palkkauksen jälkeen Nano menisi samalla tavoin uudestaan. Mutta mutta...eihän se mennyt, vaan sai nenäänsä matkalla jonkin hajun, johon stoppasi ja alkoi haistella maata. Kävimme tekemässä vierestä pienet muistutukset ja uudestaan, mutta pikkukoira oli nyt epävarma ja jäi taas ruudun eteen haistelemaan. Voi tsiisus! Ei muuta kuin läheltä pari kertaa ja yksi pidempi. mikä siihen nyt taas iski.

Noutojen palautuksissa sain taas Samilta satikutia kumartelusta. Ensimmäisellä kerralla myönsin syntini, mutta toisella kertaa olin itse varma etten ollut kääntynyt koira puoleen. Niin sitä vain on hyötyä treenikaverista joka huomauttelee toistuvista maneereista. Itse kuvittelee tekevänsä ihan eri tavalla kuin oikeasti tekee.

Juuri muuhun meillä ei ollut aikaa. Kentältä pois mennessä tein muutamat istumiset. Kerran jäi seisomaan. Muuten ok.

Keskiviikkoiltana pääsin kuokkimaan HOTin kokeenomaiseen Patarille. Olipa hyödyllistä! Tämä oli ensimmäinen ruohotreenimme tänä keväänä ja lisäksi pitkästä aikaa treeni jossa on paljon muita koiria ja treeniä tehdään kahdessa kehässä yhtäaikaa.

Teimme ensimmäisessä kehässä metallin, hyppynoudon, luoksetulon ja seuraamisen. Metallilla Nano alkoi arpoa kapulaa ja oli taas kääntymässä pois siltä jolloin jouduin antamaan lisäkäskyn. Sitten se otti kapulan ja palautti sen reippaalla ravilla...vinoon sivulle. Hyppynoudossa heitin itse surkeasti ihan sivuun hypyltä. Nano haki hyvin kapulalle hypyn yli, mutta sen palautuslinja oli selvästi ohi hypystä. Niinpä annoin taas lisäkäskyn ja se tuli kuin tulikin hypyn yli sivulle...taas vinoon.

Luoksetulossa se rallatti jälleen iloisesti läpi stopin ja pysähtyi kolmannella (?) käskyllä lähellä toista merkkiä. Maahanmenon se seisoi. Että näin.

Seuraaminen oli ok, ei super, mutta ok. Tosin yllätin taas itseni katselemasta koiraa joka välissä. Hyvin Pikku jaksoi taas koko seuraamisen.

Pitkää odottelua. Toisessa kehässä ruutu, kaukot, istuminen ja tunnari.

Ruutu oli supervaikea (keltaiset merkit ja liina ja lähetys kohti aurinkoa, ja bonuksena ihan viereisen kehän kehänauhan vieressä) ja siinä oli jo yksi jos toinenkin EVL-koirakko ollut pulassa. Minä ajattelin olla kaukaa viisas ja käydä näyttämässä Nanolle ruudun etukäteen. Veimme markkerin sinne yhdessä ja tein vielä yhden lähetyksenkin muutaman metrin päästä. Olin varma, että nyt se toimii. Kissanviikset, Nano lähti kyllä iloisesti mutkittelemaan, juoksi ulos kehästä ja meni namilaatikolle seisomaan. Kävimme korjaamassa ja yritin uudestaan, taas sama. Hain koirani niskasta roikottaen pois laatikolta. Lopulta teimme ruudun puolelta matkalta. Loppuosassa ei ollut ongelmia; Nano meni hyvin maahan ja tuli sivulle reippaasti.

Jälkeenpäin ajatellen namilaatikko niin lähellä ruutua oli Nanolle liian vaikea: talvella haimme asennetta viemällä ihan samanlainen namilaatikko ruutuun. Nyt oli valittavana tylsä tyhjä ruutu ja viisi metriä sivulle namilaatikko. Eli ajattelua hyvä ohjaaja. Kisoissa ei voi namilaatikkoa jättää noin älyvapaasti kehän reunalle...tai ainakin sitä pitää harjoitella paaaaaljon enemmän.

Ruudun jälkeen oli kaukot, ja niissä Nano otti ilmeisesti alkuun häiriötä joko ruudun säätämisestä, tai todennäköisemmin viereisessä kehässä tekevästä Megistä. Ensimmäiseen istumaannousuun tarvittiin kaksi käskyä. Muuten vaidot sujuivat hyvin ja olivat siistejä. Hieno juttu. Istuminen ok, tunnarissa nenätyöskentely ok, mutta palikan pito ja palautus perseestä! Se jopa tiputti palikan viereeni. Käskin sen nostaa uudelleen ennen kuin otin pois.

Lopuksi teimme paikkamakuun Dollyn kanssa. Se lyheni kolmiminuuttiseksi, koska Dolly oli niin levoton: liikkui ja äänteli ja Nanokin kuulemma kyttäsi sitä koko ajan. Naiset ajattelivat, että on parempi tehdä lyhyempi kuin antaa kummankaan säheltää enempää. Hyvä niin! Nano osaa pyörittää päätään suunnasta toiseen ihan ilman häiriöitäkin. :)

Oli kyllä ihana ilta! Kun lähdimme lenkin jälkeen Oilin kanssa kotiin, näytti auton mittari yhä 15,5 astetta ja kello oli sentään melkein yhdeksän!

Torstai oli laiskottelupäivä. Niitäkin tarvitaan, vaikka itsellä on aina huono omatunto, jos en tee koko ajan jotakin. Kai se on luterilaista työmoraalia, sitä suomalaisille tyypillistä. Minun kohdallani ollaan ehkä kuitenkin siinä pisteessä, että on pakko nukkua, koska en pysy hereillä. Kaikki talven aikana valvotut yöt alkavat vihdoin painaa ja nyt minulla ei ole enää vaikeuksia nukkua. Niinpä nukun. Olen nukkunut lähes joka päivä pienet päiväunet tultuani töistä ja nyt lomapäivän kunniaksi takaraivossa jyskytti mukava pieni päänsärky, joten nappasin tutun punaisen pillericoctailin ja lähdin puoleksi tunniksi torkkumaan. Herätessäni pari tuntia myöhemmin olo oli jo täyspäisempi, joskin kaikki migreenistä kärsivät tietävät sen puuroisen tunteen joka päänsärystä jää.

Sami lähti illalla treenaamaan ja vetämään treenejä, mutta ehdimme sitä ennen tehdä pikkutreenin Patarilla. Nanon kanssa meillä oli selvät sävelet; ruutua ja kapuloiden palautuksia. Ruudussa markkeri ja kierron kautta  (sivusta kiertoon kuin merkille ja suoraan ruutuun pysäyttämättä). Kierron kautta Nanolla on niin hyvä alkuvauhti, ettei sillä ole mitään ongelmia ruutuun menossa, ongelmat alkavat vasta kun lähdetään suoraan sivulta. Joka tapauksessa saimme hyvän sarjan onnistuneita ruutuja, joukossa kuitenkin välissä yksi, jossa pikkukoira hidasti raville ennen ruutua.

Noudon palautusta otin metallilla. Ja voi kuinka pieni halusikaan jäädä vinoon, kauas tai taakse. Ei muuta kuin naksulla vahvistusta ja palkka vain suoraan oikein tehdyistä. Nano on kuitenkin fiksu pikkuotus, joka tarjoaa mielellään erilaisia vaihtoehtoja, jos palkka ei tule ensi yrityksellä.

Tunnaripalikan rullaus alkoi hermostuttaa keskiviikkona, joten nyt teimme kyykytystreeniä palikan pitämisestä. Kaukojen vaihtoja palikka suussa, kiertoja palikka suussa ja huomautus jokaikisestä rullauksesta tai mälväämisestä. Parin huomautuksen jälkeen pysyi hyvin suussa.

Perjantaina laitoin kellon herättämään, koska halusin paitsi treenata, ehtiä myös kirpparille yhdessä käly-Päivin kanssa. Vaikka nautin kirppareiden kiertelystä yksinkin, on vielä paljon hauskempaa, kun mukana on joku jonka kanssa hihittää kaikenlaista älyvapaata jota ihmiset ovat sinne tuoneet!

Tein lenkin harjulla koko lauman kanssa, ja ajoimme Pennalaan nuoriso-osaston (Cari, Nano, Eve) kanssa. Nano teki hyvän treenin ruutua, stoppeja, kapulanpitoa ja seuraamista.

Perjantai-iltapäivällä hyppäsimme mummun kyytiin ja lähdimme lasten kanssa tervehtimään isovanhempiani ja katsastamaan kuinka mökki on selvinnyt talvesta. Viimeksi kävin lasten kanssa heitä katsomassa syyslomalla lokakuun lopussa ja monestakin syystä johtuen tämä oli vähän sellainen ahdistus-reissu. Ensinnä isoisäni kunto heikkenee aika nopeasti ja toiseksi edelliseen reissuuni liittyy isoja murheita jotka nyt tulivat mieleen ja saivat apeaksi. Kuinka vaikea sitä onkaan pitää päätään kasassa vaikka haluaisi. Minulle on kuitenkin todella tärkeää tehdä näitä reissuja, ja nimenomaan lasten kanssa (toki Samikin saisi tulla halutessaan mukaan, mutta ainakin lapset raahaan joka paikkaan). Samille perhe ja suku eivät ole ollenkaan niin tärkeitä asioita, mutta lapsilleni haluaisin opettaa omat vanhakantaiset arvoni ja tietoisuuden siitä mistä he ovat tulleet. Millaisia ihmisiä ja kohtaloita löytyy heidän takaansa.

Lauantaina kävimme isomummun ja lasten kanssa hautmaalla tuttuja tapaamassa, kuten eräs läheisimmistä työtovereistani tapaa sanoa. Saga lähinnä tanssi yli hautojen seuraillessaan perhosia ja ihaillessaan haudoilla olevia istutuksia, mutta Lotta lukutaitoisena tavaili nimiä hautakivistä ja kyseli mitä sukua kukakin on ja miksi eräskin poika on kuollut vain vuoden ikäisenä. Sää oli mitä mainion ja mieli lepäsi. Kyseinen pieni hautausmaa ja kirkko Nokian sivukylillä ovat minulle kovin rakkaita, olenhan lapsena vieraillut siellä usein jouluna, pääsiäisenä ja muina juhlapyhinä, ja itseasiassa meidät on vihittykin siellä.

Iltapäivällä päästimme isomummun ja -vaarin huilaamaan energisistä lapsosista ja lähdimme mummun kanssa mökille. Lapset olivat pakanneet mukaansa uimapuvut ja olivat ehdottomasti menossa uimaan. Koska tiesin että vesi on about 10 asteista, lupasin heille auliisti, että saavat halutessaan uida. En hetkeäkään uskonut kummankaan uskaltautuvan kahlaamista pitemmälle. Mutta niin siinä vain kävi, että molemmat vetivät uikkarit päälle ja kävivät kastamassa!!! Hui hurjia, itseä ei kyllä houkutellut yhtään. Iltapäivä kului nopeasti sinivuokkoja keräillen, hiljaisuutta kuunnellen ja ulkoilmasta nauttien. Lapset kyselivät milloin taas mennään mökille. Äitienpäiväkahvien jälkeen meidän oli jo aika suunnata kohti rautatieasemaa ja kotia. Voi kumpa aikaa joskus olisi rajattomasti, jotta voisi vain olla rauhassa läheisten kanssa. Nyt on reissussa aina jotenkin sellainen kiireen maku. Kun on vähän aikaa, on koko ajan takaraivossa ajatus siitä mitä kaikkea pitää ehtiä tehdä, missä käydä, ketä nähdä, ja oikeasti ei osaa nauttia mistään.

Sunnuntaina nautin äitinä valmiista aamupalasta ja ihanista lahjoista joita lapset olivat tarhassa tehneet! Aamupäivällä lähdimme Pennalaan treenaamaan kera lasten. Muksut nauttivat kerrankin ulkoilusta sulassa sovussa ja saimme tehdä kivan treenin: ensin aksaa Cari, Nano ja Eve ja sitten vielä tokoa Cari ja Nano.

Alikiidosta ei sen enempää, kuin että olin pitkästä aikaan vastaanottavainen ja sain kuin sainkin ajateltavaa Samin kommenteista. Paljon on tädillä vielä töitä! Ja joo, poistuimme hallista puheväleissä! ;)

Tokona teimme ruudun, kapulan nostoja ja stoppeja. Stopit tein kierrosta ja jonkin suoraankin. Vähän yritti valuttaa, mutta huomauttamalla saatiin terävät stopit. Tosin sitten ei enää mennyt maahan, vaan tarjosi vain stoppia. Huoh!

Metallilla normipalautuksia...huomautusten jälkeen aika hyvinkin. Tunnarilla saimmekin sitten aikaan kunnon show:n. Kun palikan laittaa suuhun ja sanoo pidä, Nano pitää sitä ihan kohtuunätisti. Mutta kun se pitää nostaa maasta, niin paskat, se ottaa sen suuhun päästä ja heittelee mennessään parempaan asentoon. Yritin saada sen nostamaan palikkaa nätisti, ja kikkailemalla sain aikaan turhautuneen koiran ja turhautuneen emännän. Loistava yhtälö siis! No, jos jotakin hyvää tästä treenistä etsitään, niin ainakin tiedän mitä pitää treenata, kunhan vain keksin miten.

Ruudun kanssa jatkui sama turhautuminen. Nano kyllä meni ruutuun joka kerta...paitsi kerran jolloin se lähti 90 astetta väärään suuntaa. Eka kerta mentiin varoen ja sivulta, mutta mentiin. Sen jälkeen meno oli varmempaa. Se tiesi mihin oli menossa, mutta teki helvetinmoisen banaanin vasemmalle joka kerta. Ekaa kertaa lukuunottamatta se sentään meni edestä sisään.

Ei todellakaan mikään hyvän mielen treeni. Jälleen kerran oli itku silmässä...tosin ei pelkästään treenistä, vaan muistakin syistä. Onneksi lenkki sujui kommelluksitta...aurinko paistoi, lapset keräsivät valkovuokkoja eivätkö kitisseet yhtään ja pikku

halailu metsässä nosti mielialaani taas plussa puolelle...ainakin hetkeksi!

Tällä viikolla testailen miltä tuntuisi elämä yksinhuoltajana...voisiko se tie olla minua varten. (Sami on ma-ke luokkaretkellä, keskiviikko iltana P-HAU:n kisoissa töissä ja torstaina kisaamassa itse) Tänään tein koulun jälkeen koirien kanssa lenkin harjulla ja kävin matkalla päiväkotiin tekemässä pientä tokoa Patarilla kera Nanon ja Carin. Nano teki aluksi yhden askeleen seuraamismuistuttelua. Edelleen se hakee vähän eteen, mutta korjaa itse kun pysähdyn. Toisena teimme istumista, joka takkuili ihan hirveästi. Se ei kuunnellut yhtään. Naksuttelin ja vahvistin.

Myös tänään teimme...yllätys yllätys...kapuloiden palautusta. Aloitin tunnaripalikalla. Jostakin syystä (ruoho?) Nano otti tällä kerralla kapulat ihan oikein suuhun, jolloin turha korjailu ja rullailu jäi pois. Ihan toivoin sen tekevän virheen ja ottavan päästä kiinni, jolloin pääsisin jättämään sen palkatta. Se tapahtui vain kerran...mikä pettymys! Eli nyt vaan vahvistetaan oikeaa otetta palikan nostossa.

Tämän jälkeen olivat vuorossa stopit. Kierrätin pylvästä pitkältä matkalta ja stoppailin. Eka valui minusta liikaa, mutta sen jälkeen parani. Tein myös muutaman paikalta, ei kierrosta, sekä luonnollisesti suoria luoksetuloja.

Seuraamisessa Pikku huijasi minkä ehti, joten teimme ympyröitä ja käännöksiä käännösten perään, jotta se alkaisi kuunnella ja tehdä töitä tosissaan. Lopulta olin ihan tyytyväinen, vaikkei sitä kunnolla itse näekään.

Carin kanssa tein sivulletuloja ja askeleen seuraamista. Maahanmenoja ja kolme kiertoa. Aikalailla vain leikimme narulla. Sillä oli hauskaa! Ja minulla...koska se ei ole minun koirani, voin rauhassa leikkiä sen kanssa miettimättä tavoitteita sen enempää. Toki jos jotakin treeniä teen, teen sen huolella ja yhdessä sovitusti, mutta muuten voin lällyttää sitä ihan niin paljon kuin haluan, ja niin teenkin...se on pupujussini! :)

Ai, ja kepit on tuotu kesäksi kotiin Pennalasta ja nytpä teemmekin Nanon ja Carin kanssa runsaasti keppitreeniä. Nanolla on ihan selvä ajatus siitä, mitä kepeillä tehdään. Se alkoi nimittäin eilen pujotella kulkiessamme keppien ohi. Jes!

Jaksaakseen on opittava katsomaan,

kuuntelemaan tarkkaan,

josko jossain helähtäisi

jokin pieni sävel

lämmin sana

hymyn häivä

ruskojuova pilven raossa.

Ja on, on se siellä.

Aina se kuitenkin on.

       ~Maaria Leinonen~

Studio julma huvi esittää...

Tässä vielä Samin ystävällisesti ja ihan oma-aloitteisesti minulle kasaama video vapun tokosähellyksestämme. Videoiden katsominen itsestä on aina kauheaa, mutta yllättävän hyvin sen tällä kertaa kesti. Ja olihan siellä asioita, jotka käyvät hyvin ilmi videolta, mutta joita ei itse muuten näe/tiedosta. Esim. Tämän ohjaajan jatkuva koiran puoleen kurkkiminen seuraamisessa. Voiko olla rasittavampaa! Tiedän ainakin yhden jutun mitä treenaamme toukokuun aikana. Seuraava koepaikkakin on jo varattu, joten syytä olisi!

                                                                  

Eilen olimme lasten kanssa Samin mukana Purinalla kisoissa. Lapset keräilivät leskenlehtiä, nauttivat eväistään, katsoivat isin ratoja, bongasivat muutaman tutunkin ja leikkivät läheisessä "Hannan ja Mikon leikkarissa". Kiitos Mikolle, joka vei lapset edeltä leikkariin, minä sain treenattua Nanon kanssa ihan kaikessa rauhassa setin tokoakin.

Treenasimme kapuloiden palautusta sekä puulla (ohjatun) että metallilla. Alkuun jäi kauas ja pari kertaa yritti tarjota myös liian taakse. Niinpä tein ison määrän toistoja kapulaleikillä ja palkka vain, jos tuli suoraan hyvin sivulle. Ja sehän tuli. Lopuksi tein vielä pari superpitkää (40-50m) noutoa niin, että Nano jäi odottamaan ja laitoin kapulan pari kolme metriä sen eteen. Taas nähtiin tuttu juttu: kyllä sitä vauhtia saadaan helposti lisää, kun pidennetään matkoja. Talvella vaan on ollut pakko tehdä halleissa, joissa superpitkien matkojen tekeminen on aika vaikeaa. Onneksi kesä tulee, ja voimme tehdä niin noutoja kuin ruutuakin ylipitkiltä matkoilta.

Luoksetuloa tein sekä suoraan että kierron kautta. Kun matka pysyi kohtuullisena (15-20m) pysähtyi melko hyvin. Kun tein pitkältä matkalta, rallatti iloisesti seisomisen läpi. Eli tiedän mitä teemme lähiviikkoina!

Kaukot 15m matkalta. Kaikki muut vaihdot siistejä, mutta N huijaa maasta ylösnousussa. Se liikkuu siinä selvästi eteen. Välillä jopa ottaa askeleen eteenpäin noustessaan.  Eli tekniikkatreeniä, tekniikkatreeniä ja vielä kerran tekniikkatreeniä.

Nanolla oli tälläkin kertaa ihan huippuasenne. Jos minä jossain vaiheessa talvella olin aivan kypsä koko pikkukoiraan, olen nyt ihastanut siihen uudestaan. Pikku Varjoni on kuin onkin vakavasti otettava treenikaveri. Niin tosissaan ja niin iloinen!

Samille ja Evelle kisoista kaksi kakkostilaa, hylly ja kymppi. Kisoissa sattui semmoinenkin kumma juttu, että yhtäkkiä parkkikselle kaartoi auto, josta hypähti eteemme iloisesti tervehtivä perhe. Se oli Lunan kotiväki, joka oli kauppareissulla päättänyt käydä katsastamassa kisoja, harmi kyllä ilman Lunaa. Oli silti tosi mukava nähdä heitä, ja kuulla Lunan kuulumisiakin. Ja kun nyt kasvateista aloin puhumaan, niin mainittakoon, että Nanon velipoika Dippi sai myös tänä viikonloppuna ensimmäisen nollansa. Onnea Dipin kotijoukoille hienosta kisauran starttauksesta!

Kisojen jälkeen siirryimme Hannalle ja Mikolle herkuttelemaan salaatilla ja pitsalla. Hiukan oli väsynyt meininki, niin lapsilla kuin meillä aikuisillakin, mutta oli kyllä kiva nähdä. Kun on riittävän läheinen, ei väsymys haittaa, vaan yhdessäolo on silti niin luontevaa ja mukavaa! Kiitos ihanaiset!

Tänään on ollut vähän tällainen toipumispäivä. Aamulla heräilin omia aikojani ja kysyin Samilta paljonko kello on. Olin saada sätkyn kuultuani sen olevan jo puoli yhdeksän. Saga ei koskaan ikinä milloinkaan ole nukkunut niin pitkään. Nyt pyörähti 12 tunnin yöunilla lähemmäs yhdeksää. Olipa ihana olotila kun sai kaikessa rauhassa heräillä sunnuntaiaamuun, eikä tarvinnut nousta kukonlaulun aikaan viihdyttämään Sagaa. Päivä oli omalla tavallaan tehokas:leivoin kummipojan synttäreille piirakkaa, pyykkäsin, laitoin ruokaa ja höpötin kälyni kanssa yli tunnin kun hän toi lasten serkkupojan meille leikkimään. Jotenkin paljon jäi kuitenkin tekemättäkin, ja se potuttaa. Kai minulla olisi aina enemmän tekemistä kuin pystyn tekemään. Iltapäivällä lähdimme kummipojan synttäreille Hyvinkäälle ja olikin tosi kiva nähdä pitkästä aikaa Lotan kummeja ja opiskeluaikaista kämppistäni. Lapsetkin nauttivat kun talo oli täynnä pikkuväkeä. Vitsi kun ehtisi nähdä useammin!!!

Nyt on alkamassa kolmen päivän työviikko ja luvassa on työpäivien vastapainoksi kaikenlaista mukavaa. Jotenkin sitä alkaa jo olla ihan kesälomatunnelmissa, ja vaikka töissä on mukavaa ja viihdyn niin lainalasteni kuin lähimpien työkavereideni seurassa, on välillä vaikeaa koota itsensä töihin. Enää neljä viikkoa kesäloman alkuun!

...niin mä voin luvata, et aina lopulta, sä selviit mistä vaan!!!

Totesin pari päivää sitten, että kun nyt vaan ehtisin päivittää blogia, tulee tekstistä varsinainen romaani. Ensimmäiset jutut olen kirjoittanut jo reilu viikko sitten ja tallentanut odottamaan päivitystä. Nyt tulee sitten täydennystä!

Lauantain 20.4. vietin tiiviisti shelttierkkarissa. Olipa taas mukava päivä. Vaikken missään nimessä ole näyttelyihminen, nautin tuttujen tapaamisesta, naurusta etenkin Tuulan ja Maikun kanssa. En muistanutkaan, kuinka minunlaiseni huumori Tuulalla on. Nano sai pystyistä korvistaan ja bikini-turkistaan huolimatta ERIn (onhan se kaunis rakenteeltaan), esitin ihanaisen Keiju-mummon ja sain keskittyä ihan vain itseeni koko päivän. Sheltit ovat niin kauniita, näyttelyt niin kummallisia ja yhdessä olo ystävien kanssa niin mukavaa. Edelleen olen sitä mieltä, että sheltit riittävät minulle. Ne ovat niin kauniita ja simppelin kokoisia, mutta myös tehokkaita pakkauksia. Isoja koiria pienessä paketissa. Ne jotka väheksyvät shelttejä, pitävät niitä vain pieninä arkoina räksyttäjinä, eivät ymmärrä rotua ollenkaan. Shelttejä rekisteröidään vuosittain hurja määrä, joten joukkoon toki mahtuu kaikenlaista tallaajaa. Pääosa shettiäisistä on kuitenkin ihan kivasti toimivia pieniä paimenia. Niiden pääkoppa riittää peruselämään ja harrastuksiin ja niiden terveys on kohtuullisen hyvää. kaikille sheltti ei varmasti sovi, mutta mainettaan parempia koiria ne ovat. Ja niin kauniita!!!

Sunnuntaina Sami koulutti ensin aamupäivän Kotkassa ja minä lenkkeilin lasten ja kolmen kotona olevan shettiäisen kanssa soramontun reunamilla. Lotalla on eskaritehtävänä seurata kevään merkkejä, ja bongasimme leppäkertun, kahden lajin perhosia, muurahaisia ja leskenlehtiä. Aurinko paistoi ja olin hetken aikaa onnellinen. Illalla Samilla, Katjalla, Satulla ja Petellä oli yhteinen treeniaika Korkeavireellä ja pääsimme Nanon kanssa kuokkimaan treeneihin. Aikamoista rävellystä se taas oli, mutta ymmärsin taas jotakin...mikä on äärimmäisen tyydyttävää. Aina jotakin uutta!

Tiistai 23.4. lenkki Tiirismaalla, koirat hömppäsivät vapaina. Mikä nautinto kulkea umpimetsässä haistellen keväisen metsän tuoksua. Metsä on ennen ollut meille suomalaisille tuki ja turva. Sinne on paettu vainon aikana ja sodissa suomalaiset korpisoturit ovat pärjänneet taidoillaan liikkua ja elää metsässä. Ennen vanhaan puita palvottiin ja metsä oli tärkeä osa kaikkien elämää. Nykyään tuntuu tuo yhteys kadonneen. Tai ehkä tässäkin on tullut luokkaeroja...on niitä, jotka yhä osaavat nauttia metsästä, ja niitä joille luonto tarkoittaa lähipuiston palanutta nurmikkoa ja kadunvarren istutuksia. Koulussa olen törmännyt ekaluokkalaisiin jotka pelkäävät metsää; siellä on ötököitä (pistävätkö/purevatko ne...voiko siihen kuolla? ) Mitä jos uppoaa suohon? Entä jos karhu/susi/hirvi syö? Herran jestas, eivätkö ihmiset käy enää koskaan metsässä? Juttelin lapseni Lotan kanssa asiasta kiipeilessämme kivillä Renkomäen harjulla sunnuntaina; hän on kulkenut metsässä pienestä vauvasta lähtien, eikä tajunnut ollenkaan miten joku voi pelätä metsässä. Edes jossain olemme lastemme kanssa onnistuneet! :)

Luin vähän aikaa sitten teologi Pauliina Kainulaisen kirjaa Metsän Teologia esittelevän artikkelin. Kaikenlaista tietoa palvovana kirja-addiktina otin sitten hiukan selvää Kainulaisesta, hänen ajatuksistaan ja teoksistaan. Paljon asiaa! Ainakin minun sieluni lepää metsässä. Kai minä jonkin sortin kristitty olen. En vain pidä siitä meteliä. Oppilaille pyrin antamaan täysin neutraalin kuvan omista ajatuksistani. Ei ole minun tehtäväni vaikuttaa suoranaisesti heidän maailmakatsomukseensa, vaan tarjota heille rakennuspalikoita oman ajattelumallin rakentamiseen. Se että olen kristitty, ei tarkoita että ajattelisin kirkon instituutiona olevan aina oikeassa...ei suinkaan. Etenkin sosiaalisissa kysymyksissä kirkko on liian mitäänsanomaton. Maailmanparantajan sieluni haluaa konkreettisia tekoja. Liian usein historian siipien havistessa kirkko on jäänyt puolueettomaksi sivustaseuraajaksi kun sen olisi lähimmäisenrakkauden nimissä pitänyt ottaa kantaa. Tai suorastaan tukenut julmuuksia parantaakseen omaa vaikutusvaltaansa.

Mutta se uskonnosta ja kristillisestä kirkosta. Palataanpa takaisin kartalle ja päivä taaksepäin. Maanantaina 22.4. kävimme Samin kanssa treenaamassa iltapäivällä. Nano teki superhyvän ruudun. Se tiesi tasan tarkkaan minne oli menossa ja meni hyvällä draivilla. Teimme ensimmäisen markkerilla, sitten pari ilman markkeria ja yhden kokonaisuuden. Lopuksi humppasimme vielä pari kertaa putken kautta ruutuun. Nanosta se on superkivaa, ja jos tuolla palkkauksella saadaan vielä vahvistettua mielikuvaa ruudusta superkivana juttuna, en valita ollenkaan.

Hyppynoutoa teimme nopealla tempolla sekä lähetyksenä kapulalle, jonka Nano poikkeuksetta menee nyt hypyn yli, ja palautuksina niin, että laitan kapulan suuhun hypyn takana ja kutsun sen sivulle...ja etenkin vinoilta linjoilta, jotta vahvistaisin ajatusta siitä, että takaisin tullaan aina hypyn yli, oli se edessä tai ei.

Lisäksi teimme istumista ja keppitreeniä.

Illalla meillä oli Nanon kanssa treenit, teemana päällejuoksut. Nano on hidas...kovin hidas, mikä helpottaa kovasti minun rävellystäni. Sanoinkin taas Sadulle treenien jälkeen että jotakin vikaa tässä harjoituksessa oli, koska se meni niin hyvin. Oikeasti olen tosi iloinen siitä miten hyvin meillä meni. Minähän tässä treenaan itseäni, joten jos joka treenistä saan itselleni yhden uuden asian, olen äärimmäisen tyytyväinen. Tällä kertaa ymmärsin jotakin päällejuoksusta!

Treenien jälkeen kävin lenkillä Katin ja Särön kanssa ja juttelimme pitkään parkkiksella. Oli mukava jutella ja kuulla Katin ajatuksia. Kovin samanlaisia pohdintoja Kati on tehnyt kuin minäkin. Oli mukavaa! Kiitos seurasta Kati!

Keskiviikkona Sagalla oli kaveri leikkimässä, minä siivosin ja laitoin ruokaa. Pakko yrittää välillä tehdä kotitöitäkin, vaikka ne pahasti haittaavat muuta elämää.

Torstaina lähdin lasten kanssa sukuloimaan Pohjanmaalle. Sain lähimmiltä miehiltäni palautetta ajonopeudestani. Väittivät minun hurjastelleen. Mutta miettikääpä nyt omalle kohdalle: edessä 356km, kyydissä viisi koiraa ja kaksi lasta jotka aloittavat Hollolan kohdalla kyselyn, "koska ollaan perillä". Kyllä siinä kaasujalkaan tulisi painoa itsekullekin. Ja puolustuksekseni voi yhä edelleen sanoa: MINÄ en ole koskaan saanut sakkoja ylinopeudesta...paino sanalla minä. Ettäs tiedätte.

Kyllähän tuo reissu sai taas miettimään noita välimatkoja. Olisihan se mukavaa ja monesti helpompaakin jos nuo vanhenevat läheiset olisivat lähempänä. Minä ikuisena murehtijana tunnen huonoa omaatuntoa siitä etten käy heidän luonaan useammin. Ihan sama juttu Nokialla asuvan isoisäni kohdalla. Huoh! Olisiko kuitenkin helpompaa jos kaikki jäisivät iäkseen elämään lähellä synnyinpaikkaansa, kuten ennenvanhaan. Silloin oli jo muutto naapuripitäjään iso juttu.

Viikonloppu sujui mukavasti ja kului nopeasti. Kummitätini (ikä 60+) asuu maalla...todellisella maaseudulla, jonne ei kulje julkista liikennettä. Hänellä ei ole autoa, ei ajokorttia, vaan sitkeänä sissinä hän polkee pyörällä, tai talvella ilmeisesti potkutteleekin kauppaan kirkolle 12km. Ei voi kuin kunnioittaa. Me täällä kaupungissa ja lähiöissä tarvitsemme auton murto-osan matkoille. Sanoinkin tädilleni, että arvostan todella sitä, että lapseni saavat mahdollisuuden nähdä myös erilaista elämää kuin tämä perus lähiöhuttu. Ehkä se auttaa heitä ymmärtämään, että on olemassa erilaisia ihmisiä, erilaisia arvoja, erilaisia ympäristöjä. Ehkä se saa heidät kestämään erilaisuutta paremmin. Minusta on niin surullista kun lapset, saati sitten aikuiset ihmiset ovat ennakkoluuloisia ja pelkäävät erilaisuutta. Mitä se on keneltäkään pois, jos joku tekee asioita eri tavoin kuin sinä itse.

Koirien kannalta maaseutu tarjoaa omat etunsa. Tein kolmen päivän aikana yhden hihnalenkin...niin ja sunnuntaiaamuna kävelimme tädin kanssa pikitien varteen aamulehteä hakemaan (koko kylän lehdet jaetaan sunnuntaisin yhteen laatikkoon ison tien varteen) koirien kanssa ja ne joutuivat kulkemaan hihnassa. Muuten lenkkeilimme ilman hihnoja peltotiellä ja metsässä. Ja silkkaa nautintoa se on itsellekin kun aamulla auringon noustessa hitaasti metsän takaa ja muuttaessa maailman oranssiksi, saa katsella pellolla liikkuvia kurkia tai isossa ojassa uiskentelevia joutsenia. Maailma on aivan hiljainen ja oma mieli tyyni ja rauhallinen...edes hetken.

Toki treenailinkin Nanon ja Carin kanssa kummitädin pihamaalla. Molemmat ovat innokkaita puuhaamaan ja Nanon kanssa keskityimme ruutuun, noutoihin ja pikkuasioiden hiomiseen. Teimme myös muutaman luoksetulon. Noudot sujuivat yllättävän hyvin. Lähinnähän meillä on työn alla kapulan palautus sivulle. N jää helposti hiukan kauas. Teimme noutoleikkiä, jossa iloisella asenteella saadaan paljon toistoja. Naksuttelin oikeista suorituksista ja hyvin meni. Naksuttelin myös maahanmenoja sivulla sekä pieniä seuraamispätkiä.

Kuvia lapsista ja koirista maalaismaisemissa löytyy täältä.

Maanantaina koitti jälleen arki suruineen ja iloineen. Sami vei lapset sirkukseen ja minä nukuin päivätorkut, sekä tein vähän omia hommia. Illalla pääsin Nanon kanssa agitreeneihin, jotka myös toimivat nykyään loistavana päännollauksena suruista ja murheista. Kotoa lähti kiukkuinen nainen, mutta takaisin tuli, jos nyt ei aivan seesteinen, niin ainakin huomattavasti rauhallisempi ja yhteistyökykyisempi ihminen. Teimme pientä radanpätkää putkella ja hypyillä. Ei mitään erityistä sinällään, mutta pääsin pohtimaan liikeen rytmitystä jälleen kerran. Minulla on selkärangassa ajatus kiireestä ja ryntäilen helposti sinne tänne. Satu pakottaa minua miettimään miten saan koiraan vauhtia ja ohjaukseen sujuvuutta rytmittämällä liikettäni ja osaa selittää asiat niin julmetun selkeästi, että tällainen hiukan yksinkertaisempikin ihminen tajuaa...tai oikeastihan minä olen hyvinkin älykäs, mutta ajattelen liikaa... Kiitos Satulle kärsivällisestä koutsauksesta jälleen kerran.

Keskiviikkona, eli vappuna, oli minun vuoroni pitkästä aikaa nukkua aamulla pitkään. Tai kävin minä Carin käyttämässä pihalla pissalla kuudelta, mutta kun lapset heräsivät, heidän kanssaan nousi Sami ja minä nukuin yli puoli yhdeksään jolloin heräsin viestin tuloon. Ja hyvä että heräsin, sillä olin hetkellisessä mielenhäiriössä ilmoittautunut tokokokeeseen ja yhdeltätoista piti jo olla skarppina kehässä. Sami halusi tulla mukaan kuvaamaan suurta debyyttiämme voittaja-luokassa, ja niinpä pakkasimme lapset, eväät, vaihtovaatetta, Carin ja tottakai Nanon autoon ja suuntasimme Orimattilaan. Jotenkin olin itse ihan kamalan rento koko ajan. Tiesin meillä olevan muutama keskeneräinen liike (ruutu, seuraaminen) ja Nanon olevan altis häiriöille. Emme myöskään olleet tehneet ryhmäliikkeitä ollenkaan maaliskuun alun jälkeen jolloin olimme AVO-kokeessa. Silti minulla oli vahva luottamus koiraani. Siihen, että hyvänä päivänä voimme ihan hyvin onnistua suurimmassa osassa liikkeistä, ettei meidän tarvitse yhtään hävetä suoritustamme.

Nano ei ole koskaan aiemmin käynyt  tuossa maneesissa...en itseasiassa ole varma onko se käynyt ikinä missään maneesissa. Hiukan siis jännitti ottaako se häiriöitä hevosenjätöksistä, yläpuolella lentelevistä linnuista  tai muusta vastaavasta. Ei ottanut ollenkaan, vaan oli oma häseltävä itsensä.

Paikkamakuu 9
Nano oli vinossa. Laisi oli sitä mieltä, että se meni maahan vinoon, koska se oli sivulla vinossa, mutta itseasiassa se harkitsi hetken mennäkö maahan vai ei, ja meni sitten hassusti vinoon suoraan lonkalle. Oli se kuulemma katsellut sinne tänne kovin tomerana kertoi katsomossa istunut Reija, mutta muuten ollut ihan rauhallinen.

Tunnari 9,5
Siisti työskentely kapuloilla. Piti kapulaa huonosti ja korjasi kerran matkalla. Palautus ravilla. Jäi sivulla vinoon ja kauas.

Istuminen 9
Muuten jees, minä annoin rytminmuutoksella lisäapuja istumiselle, koska Nano on viime aikoina keksinyt arpoa yhtä vahvimmista liikkeistämme. Ei valittamista, hyvin teki ja näytti pätevältä.

Ruutu 0
Murheenkryynimme. Nano lähti ihan hassuun suuntaan suoraan sivulle, ei eteen. Pysäytin sen, ja lähetin uudestaan ruutuun, jonne se hakikin tosi kivasti. Ja sitten teki emäntä mokan. Yritin stopata sen ruutuun, mutta se meni hiukan yli nauhasta. Siinä kohdassa olisi pitänyt ottaa harjoituksen kannalta ja käskeä maahan, jolloin Nano olisi itse kuvitellut tehneensä hienoa työtä. Nyt yritin vielä korjata, mutta se ei kestänyt sitä, vaan lähti juoksemaan hulluna isoja kaaria kohti minua. Iloista rallatusta kyllä! Eli näin luodaan koiralle epävarmuutta osaamisesta!

Seuraaminen 8
Olisi siitä kuulemma voinut saada enemmänkin. Tuntui ja videolta näyttikin yllättävän hyvältä. Ohjaaja nyt oli ihan koomassa ja sompaili käännökset sinne tänne, mutta koira pysyi hyvässä vireessä ja paketti kohtuu hyvin kasassa kaikki temponvaihdokset yms. Minä olen ihan tyytyväinen tähänkin, koska koira todella teki töitä koko ajan.

Hyppynouto 0
Nano lähti noutoon iloisesti, pääsi kapulalle ja totesi, ettei tällaista vierasta sorvattua kapulaa todellakaan ota suuhunsa. Se tökki kapulaa hetken ja päätti lähteä humppaamaan kauemmas. Annoin uuden käskyn. Kävi taas tökkimässä kapulaa ja lähti pois päin. Kolmannella käskyllä lähti takaisin luokseni. Se ryökäle tiesi tasan tarkkaan tehneensä väärin ja pysähtyi hypyn eteen hypäten paikoiltaan ja tullen vähän luimien luokseni. Sami ripitti minua kokeen jälkeen siitä, että treenaan lähinnä ohjatun kapuloilla, enkä taas pitkään aikaan ole tehnyt sorvatulla. Kun siihen vielä lisätään vieraat hajut,  ei lopputulos mikään suunnaton yllätys ollut.

Luoksetulo 6 
Se perkele tuli suoraan läpi seisomisesta. Ei ajatustakaan pysähtyä. Laitoin sen sitten vauhdista maahan toisella merkillä, hyvin meni, ja tuli iloisesti sivulle. Tätä en odottanut, vaikka se viikonloppuna tuli kerran läpi. En tiedä vaikuttiko alla olevan hyppynoudon virhe sen keskittymiseen, vai oliko se vaan niin humppatuulella. Tuollaisen virheen jälkeen meiltä olisi kyllä saanut ottaa kaikki pisteet.

Kaukot 9,5
Pikkukoira oli superhyvä! Seiso-istu-vaihdossa liikutti hiukan takatassuja eteenpäin, mutta istu-maa vaihdossa toisaalta liikkui hiukan taaksepäin. Kaikki muut vaihdot teknisesti oikein. Palatessani koiran viereen, nousi istumaan ennen käskyä.

Metallinouto 9
Oli ihan varma ettei Nano tuo metalliakaan, kun ei tuonut puistakaan. Kuitenkin se lähti kapulalle iloisesti, otti sen melko hyvin suuhun ja toi ravilla vinoon ja irti sivulle. Herran jestas, jo on aikoihin eletty, jos pikkupikku ottaa mieluummin suuhunsa vieraan metallin kuin vieraan puukapulan. Luonnollisesti olin tyytyväinen siihen.

Kokonaisvaikutus 8,5
Minulla on kuulemma joko-tai- koira. (Ihan hyvä niin kun emäntäkin on vähän joko-tai- tyyppiä ja kamalan mustavalkoinen...) Se joko tekee erinomaisesti tai ei tee ollenkaan. Siitä näkee että se tykkää tokon tekemisestä, mutta se on vielä vähän vallaton. Hiukan omilla teillään tänään.

Kolmostuloksesta huolimatta olin itse yhtä hymyä. Minulla oli hurjan hauskaa. Pystyin ajattelemaan koko ajan selkeästi enkä hajonnut itse missään vaiheessa pahasti. Pikkukoirallakin tuntui olevan hauskaa, sen vire kesti mainiosti koko pitkän ohjelman. Kun helmi-maaliskuun vaihteessa vielä painittiin vireongelmien kanssa ja minulla oli pikkusievää virkamiestokoa tekevä hidastelija, nyt minulla on kaverina iloinen humppaaja, joka nauttii yhdessä puuhaamisesta täysin rinnoin. Ihanaa!!!

Vappuni oli loppuosaltaankin ihana...aurinko paistoi, grillasimme kanaa ja kasviksia ja juhlan kunniaksi ostin itselleni yhden lonkeron...mahdollisimman ison tölkin vielä! Illalla Oili  ja Pete kävivät kahvittelemassa ja kommentoimassa videota päivän kokeesta. Lapset asuivat päivän pihalla ja minun oloni oli hyvä! Hyvän mielen voimalla aloitin taas ruokapäiväkirjan pitämisenkin. Alan vähitellen kyllästyä kuulemaan ihmisiltä, että minun pitää varoa syömishäiriötä... hei haloo! Voin olla hassu ja välillä hieman hullukin, mutta en minä nyt tyhmä ole!!! Osaan pitää itseni kunnossa. Äiti älä pelkää, kyllä pidän itsestä huolen!

Tänään kävimme Hollolassa tekemässä keppejä sekä nollaamassa eilistä koetta. Kepit menivät vaihtelevasti. Tällä hetkellä on niiiiin lähellä se, että Nano hakee ja tekee kepit täysin itsenäisesti. Sitten se tekeekin yhtäkkiä sarjan virheitä ja teemme taas käsiavulla töitä. Kyllä se siitä.

Tokopuolelta teimme stoppeja putken kautta. Hyvin pysähtyi joka kerta, toisin kuin eilen. Ruutuun lähetin suoraan ja putken kautta. aluksi Nanolla oli vähän hassu suunta: se meni joka kerta viisi metriä ruudusta sivuun, kapean hallin viereiseen reunaan. En tiedä miksi se oli päättänyt ruudun olevan siinä reunassa. Korjatessa se haki hyvin ruudun ja markkerin. Toisella kerralla sama juttu, vaikka olimme käyneet lähellä vahvistamassa markkeria. Se lähti kohti ruutua, päätti hallin puolivälissä että suunta on väärä, mutkitteli toiseen nurkkaan ja kääntyi komentasti hypähtäen neljälle tassulle jääden seisomaan ikään kuin ruutuun.  Korjausten kautta saatiin toimimaan hyvin. Asenne pysyi koko ajan loistavana, ääntäkin pääsi, mutta Nanon kanssa en jaksa liiemmälti huomautella siitä, sillä kokeessa se tuskin on ikinä niin korkeassa vireessä, että ääni karkaisi.

Eilisestä viisastuneena tein myös noutoa sorvatulla, melko painavalla kapulalla. Lienee itseasiassa Oililta lainassa juuri siksi, että pikku tottuisi vieraisiin kapuloihin. Omamme on nimittäin kevyempi. Eikä mitään ongelmaa. Tein ensin pari suoraa noutoa ja pari hypyn kautta. Ainoa ongelma jonka saimme esiin, oli se, ettei Nano odottanut sivulla, vaan karkasi heitosta perään. Ei empimistä kapulalla. Yritin kuitenkin kovasti saada virhettä esiin... (no en ihan oikeasti)...ja tein vielä lopuksi metallilla. Ei mitään ongelmaa siinäkään. Ja asenne koko ajan loistava. Nano on kyllä viime aikoina ollut niin superhyvällä draivilla mukana joka treenissä. Agility tekee sen päälle niin hyvää tokoakin ajatellen. Nyt meillä taas on yhteinen harrastus, jossa voi vähän irrotella ja antaa mennä. Tokossa Nanolta on vaadittu vähän liikaakin kontrollia ja tehty siitä jossain vaiheessa ehkä vähän tylsää. Nano kun haluaisi tehdä aina oikein ja ollessaan epävarma se ei tee töitä täysillä. Se hidastelee ja jahkailee. Huomatessaan tehneensä virheen, se saattoi nuorempana mennä vähän lukkoon. Nyt se on kestänyt kaiken tosi hienosti. Tai sitten allekirjoittanut on vain niin julmetun pätevä kouluttaja, ettei se huomaa yhtään virhettä! Kumpihan on todennäköisempää?

Summasummarum. Olisi vielä niin paljon muutakin josta voisin kirjoitella. Kuten jokusen kerran olen maininnut...ajattelen liikaa. kaikenlaista. Tänä talvena olen oppinut niin paljon itsestäni ja tiedän pystyväni mihin vaan. On niin vapauttavaa huomata, että selviää yksin ihan mistä vaan. Että ei tarvitse välttämättä ketään. On sitten eri asia, että yksin on tylsää olla ja mieluusti minä jaan elämäni rakkaitten ja ystävien kanssa, mutta se on oma valintani siksi että haluan, ei siksi että minun olisi pakko. Tuo varmuus ja tieto saa minut hymyilemään. Elämä voi olla ihanaa, jos vain niin haluaa!

Alla vielä yksi ilon aiheeni...teetin eka- ja tokaluokkalaisilla taidetta isolla T:llä. Niistä tuli sikamageita...noin niinkuin pienten kielellä.