Agitreeneihin menin myöhässä ja pää omista asioista suhisten. Satu oli tuonut meille Muotkan Esan ykkösten hyppyradan, josta teimme Nanon kanssa kaiken lukuunottamatta kahta viimeistä estettä (kepit ja hyppy). Tutustuin rataan siinä sivussa ja tiesin heti meidän haasteemme. Teimme radan ensi yrittämällä puhtaasti kepeille asti...kuten meillä on tapana. Ensi yrityksemme eivät kuitenkaan yleensä ole niin vauhdikkaita, vaan sellaista yhdessä köpöttämistä, joten sitten työstettiin taas ohjaajan liikkeen rytmitystä ja ohjauksen ajoitusta.
Taas ohjaajalla oli turha kiire, odottelu on valttia agilityssa. ;)
Lisäksi totesimme, ettei hän osaa valssata liikkeessä, vaan haluaa pönöttää paikoillaan, ja ihan hassussa kohdassa. Ohjaaja kyllä tiesi mitä olisi pitänyt tehdä, mutta se ei tarkoittanut, että kaikki olisi mennyt kuin elokuvissa. Hyvin se kokonaisuudessa kuitenkin sujui, etenkin ottaen huomioon illan mielialani. Ja hyvä niin, koska olisin varmaan kyynelehtinyt jos ei olisi sujunut. Kohta saan laittaa Satulle yksityisen kiitosviestin joka treenien jälkeen paitsi loistavasta ohjaamisesta, myös juttuseurasta. Onnea on loistava koutsi!!!
Tiistaina kävimme Samin kanssa taas Pennalassa. Teimme ensin Carin kanssa hallissa ja sitten oli Nanon vuoro tokoilla kentällä. Ruutuun (markkeri ruudussa) se meni ekalla kerralla loistavasti kentän toisesta päästä. Tästähän voi päätellä, että runsaiden kehujen ja palkkauksen jälkeen Nano menisi samalla tavoin uudestaan. Mutta mutta...eihän se mennyt, vaan sai nenäänsä matkalla jonkin hajun, johon stoppasi ja alkoi haistella maata. Kävimme tekemässä vierestä pienet muistutukset ja uudestaan, mutta pikkukoira oli nyt epävarma ja jäi taas ruudun eteen haistelemaan. Voi tsiisus! Ei muuta kuin läheltä pari kertaa ja yksi pidempi. mikä siihen nyt taas iski.
Noutojen palautuksissa sain taas Samilta satikutia kumartelusta. Ensimmäisellä kerralla myönsin syntini, mutta toisella kertaa olin itse varma etten ollut kääntynyt koira puoleen. Niin sitä vain on hyötyä treenikaverista joka huomauttelee toistuvista maneereista. Itse kuvittelee tekevänsä ihan eri tavalla kuin oikeasti tekee.
Juuri muuhun meillä ei ollut aikaa. Kentältä pois mennessä tein muutamat istumiset. Kerran jäi seisomaan. Muuten ok.
Keskiviikkoiltana pääsin kuokkimaan HOTin kokeenomaiseen Patarille. Olipa hyödyllistä! Tämä oli ensimmäinen ruohotreenimme tänä keväänä ja lisäksi pitkästä aikaa treeni jossa on paljon muita koiria ja treeniä tehdään kahdessa kehässä yhtäaikaa.
Teimme ensimmäisessä kehässä metallin, hyppynoudon, luoksetulon ja seuraamisen. Metallilla Nano alkoi arpoa kapulaa ja oli taas kääntymässä pois siltä jolloin jouduin antamaan lisäkäskyn. Sitten se otti kapulan ja palautti sen reippaalla ravilla...vinoon sivulle. Hyppynoudossa heitin itse surkeasti ihan sivuun hypyltä. Nano haki hyvin kapulalle hypyn yli, mutta sen palautuslinja oli selvästi ohi hypystä. Niinpä annoin taas lisäkäskyn ja se tuli kuin tulikin hypyn yli sivulle...taas vinoon.
Luoksetulossa se rallatti jälleen iloisesti läpi stopin ja pysähtyi kolmannella (?) käskyllä lähellä toista merkkiä. Maahanmenon se seisoi. Että näin.
Seuraaminen oli ok, ei super, mutta ok. Tosin yllätin taas itseni katselemasta koiraa joka välissä. Hyvin Pikku jaksoi taas koko seuraamisen.
Pitkää odottelua. Toisessa kehässä ruutu, kaukot, istuminen ja tunnari.
Ruutu oli supervaikea (keltaiset merkit ja liina ja lähetys kohti aurinkoa, ja bonuksena ihan viereisen kehän kehänauhan vieressä) ja siinä oli jo yksi jos toinenkin EVL-koirakko ollut pulassa. Minä ajattelin olla kaukaa viisas ja käydä näyttämässä Nanolle ruudun etukäteen. Veimme markkerin sinne yhdessä ja tein vielä yhden lähetyksenkin muutaman metrin päästä. Olin varma, että nyt se toimii. Kissanviikset, Nano lähti kyllä iloisesti mutkittelemaan, juoksi ulos kehästä ja meni namilaatikolle seisomaan. Kävimme korjaamassa ja yritin uudestaan, taas sama. Hain koirani niskasta roikottaen pois laatikolta. Lopulta teimme ruudun puolelta matkalta. Loppuosassa ei ollut ongelmia; Nano meni hyvin maahan ja tuli sivulle reippaasti.
Jälkeenpäin ajatellen namilaatikko niin lähellä ruutua oli Nanolle liian vaikea: talvella haimme asennetta viemällä ihan samanlainen namilaatikko ruutuun. Nyt oli valittavana tylsä tyhjä ruutu ja viisi metriä sivulle namilaatikko. Eli ajattelua hyvä ohjaaja. Kisoissa ei voi namilaatikkoa jättää noin älyvapaasti kehän reunalle...tai ainakin sitä pitää harjoitella paaaaaljon enemmän.
Ruudun jälkeen oli kaukot, ja niissä Nano otti ilmeisesti alkuun häiriötä joko ruudun säätämisestä, tai todennäköisemmin viereisessä kehässä tekevästä Megistä. Ensimmäiseen istumaannousuun tarvittiin kaksi käskyä. Muuten vaidot sujuivat hyvin ja olivat siistejä. Hieno juttu. Istuminen ok, tunnarissa nenätyöskentely ok, mutta palikan pito ja palautus perseestä! Se jopa tiputti palikan viereeni. Käskin sen nostaa uudelleen ennen kuin otin pois.
Lopuksi teimme paikkamakuun Dollyn kanssa. Se lyheni kolmiminuuttiseksi, koska Dolly oli niin levoton: liikkui ja äänteli ja Nanokin kuulemma kyttäsi sitä koko ajan. Naiset ajattelivat, että on parempi tehdä lyhyempi kuin antaa kummankaan säheltää enempää. Hyvä niin! Nano osaa pyörittää päätään suunnasta toiseen ihan ilman häiriöitäkin. :)
Oli kyllä ihana ilta! Kun lähdimme lenkin jälkeen Oilin kanssa kotiin, näytti auton mittari yhä 15,5 astetta ja kello oli sentään melkein yhdeksän!
Torstai oli laiskottelupäivä. Niitäkin tarvitaan, vaikka itsellä on aina huono omatunto, jos en tee koko ajan jotakin. Kai se on luterilaista työmoraalia, sitä suomalaisille tyypillistä. Minun kohdallani ollaan ehkä kuitenkin siinä pisteessä, että on pakko nukkua, koska en pysy hereillä. Kaikki talven aikana valvotut yöt alkavat vihdoin painaa ja nyt minulla ei ole enää vaikeuksia nukkua. Niinpä nukun. Olen nukkunut lähes joka päivä pienet päiväunet tultuani töistä ja nyt lomapäivän kunniaksi takaraivossa jyskytti mukava pieni päänsärky, joten nappasin tutun punaisen pillericoctailin ja lähdin puoleksi tunniksi torkkumaan. Herätessäni pari tuntia myöhemmin olo oli jo täyspäisempi, joskin kaikki migreenistä kärsivät tietävät sen puuroisen tunteen joka päänsärystä jää.
Sami lähti illalla treenaamaan ja vetämään treenejä, mutta ehdimme sitä ennen tehdä pikkutreenin Patarilla. Nanon kanssa meillä oli selvät sävelet; ruutua ja kapuloiden palautuksia. Ruudussa markkeri ja kierron kautta (sivusta kiertoon kuin merkille ja suoraan ruutuun pysäyttämättä). Kierron kautta Nanolla on niin hyvä alkuvauhti, ettei sillä ole mitään ongelmia ruutuun menossa, ongelmat alkavat vasta kun lähdetään suoraan sivulta. Joka tapauksessa saimme hyvän sarjan onnistuneita ruutuja, joukossa kuitenkin välissä yksi, jossa pikkukoira hidasti raville ennen ruutua.
Noudon palautusta otin metallilla. Ja voi kuinka pieni halusikaan jäädä vinoon, kauas tai taakse. Ei muuta kuin naksulla vahvistusta ja palkka vain suoraan oikein tehdyistä. Nano on kuitenkin fiksu pikkuotus, joka tarjoaa mielellään erilaisia vaihtoehtoja, jos palkka ei tule ensi yrityksellä.
Tunnaripalikan rullaus alkoi hermostuttaa keskiviikkona, joten nyt teimme kyykytystreeniä palikan pitämisestä. Kaukojen vaihtoja palikka suussa, kiertoja palikka suussa ja huomautus jokaikisestä rullauksesta tai mälväämisestä. Parin huomautuksen jälkeen pysyi hyvin suussa.
Perjantaina laitoin kellon herättämään, koska halusin paitsi treenata, ehtiä myös kirpparille yhdessä käly-Päivin kanssa. Vaikka nautin kirppareiden kiertelystä yksinkin, on vielä paljon hauskempaa, kun mukana on joku jonka kanssa hihittää kaikenlaista älyvapaata jota ihmiset ovat sinne tuoneet!
Tein lenkin harjulla koko lauman kanssa, ja ajoimme Pennalaan nuoriso-osaston (Cari, Nano, Eve) kanssa. Nano teki hyvän treenin ruutua, stoppeja, kapulanpitoa ja seuraamista.
Perjantai-iltapäivällä hyppäsimme mummun kyytiin ja lähdimme lasten kanssa tervehtimään isovanhempiani ja katsastamaan kuinka mökki on selvinnyt talvesta. Viimeksi kävin lasten kanssa heitä katsomassa syyslomalla lokakuun lopussa ja monestakin syystä johtuen tämä oli vähän sellainen ahdistus-reissu. Ensinnä isoisäni kunto heikkenee aika nopeasti ja toiseksi edelliseen reissuuni liittyy isoja murheita jotka nyt tulivat mieleen ja saivat apeaksi. Kuinka vaikea sitä onkaan pitää päätään kasassa vaikka haluaisi. Minulle on kuitenkin todella tärkeää tehdä näitä reissuja, ja nimenomaan lasten kanssa (toki Samikin saisi tulla halutessaan mukaan, mutta ainakin lapset raahaan joka paikkaan). Samille perhe ja suku eivät ole ollenkaan niin tärkeitä asioita, mutta lapsilleni haluaisin opettaa omat vanhakantaiset arvoni ja tietoisuuden siitä mistä he ovat tulleet. Millaisia ihmisiä ja kohtaloita löytyy heidän takaansa.
Lauantaina kävimme isomummun ja lasten kanssa hautmaalla tuttuja tapaamassa, kuten eräs läheisimmistä työtovereistani tapaa sanoa. Saga lähinnä tanssi yli hautojen seuraillessaan perhosia ja ihaillessaan haudoilla olevia istutuksia, mutta Lotta lukutaitoisena tavaili nimiä hautakivistä ja kyseli mitä sukua kukakin on ja miksi eräskin poika on kuollut vain vuoden ikäisenä. Sää oli mitä mainion ja mieli lepäsi. Kyseinen pieni hautausmaa ja kirkko Nokian sivukylillä ovat minulle kovin rakkaita, olenhan lapsena vieraillut siellä usein jouluna, pääsiäisenä ja muina juhlapyhinä, ja itseasiassa meidät on vihittykin siellä.
Sunnuntaina nautin äitinä valmiista aamupalasta ja ihanista lahjoista joita lapset olivat tarhassa tehneet! Aamupäivällä lähdimme Pennalaan treenaamaan kera lasten. Muksut nauttivat kerrankin ulkoilusta sulassa sovussa ja saimme tehdä kivan treenin: ensin aksaa Cari, Nano ja Eve ja sitten vielä tokoa Cari ja Nano.
Alikiidosta ei sen enempää, kuin että olin pitkästä aikaan vastaanottavainen ja sain kuin sainkin ajateltavaa Samin kommenteista. Paljon on tädillä vielä töitä! Ja joo, poistuimme hallista puheväleissä! ;)
Tokona teimme ruudun, kapulan nostoja ja stoppeja. Stopit tein kierrosta ja jonkin suoraankin. Vähän yritti valuttaa, mutta huomauttamalla saatiin terävät stopit. Tosin sitten ei enää mennyt maahan, vaan tarjosi vain stoppia. Huoh!
Metallilla normipalautuksia...huomautusten jälkeen aika hyvinkin. Tunnarilla saimmekin sitten aikaan kunnon show:n. Kun palikan laittaa suuhun ja sanoo pidä, Nano pitää sitä ihan kohtuunätisti. Mutta kun se pitää nostaa maasta, niin paskat, se ottaa sen suuhun päästä ja heittelee mennessään parempaan asentoon. Yritin saada sen nostamaan palikkaa nätisti, ja kikkailemalla sain aikaan turhautuneen koiran ja turhautuneen emännän. Loistava yhtälö siis! No, jos jotakin hyvää tästä treenistä etsitään, niin ainakin tiedän mitä pitää treenata, kunhan vain keksin miten.
Ruudun kanssa jatkui sama turhautuminen. Nano kyllä meni ruutuun joka kerta...paitsi kerran jolloin se lähti 90 astetta väärään suuntaa. Eka kerta mentiin varoen ja sivulta, mutta mentiin. Sen jälkeen meno oli varmempaa. Se tiesi mihin oli menossa, mutta teki helvetinmoisen banaanin vasemmalle joka kerta. Ekaa kertaa lukuunottamatta se sentään meni edestä sisään.
Ei todellakaan mikään hyvän mielen treeni. Jälleen kerran oli itku silmässä...tosin ei pelkästään treenistä, vaan muistakin syistä. Onneksi lenkki sujui kommelluksitta...aurinko paistoi, lapset keräsivät valkovuokkoja eivätkö kitisseet yhtään ja pikku
halailu metsässä nosti mielialaani taas plussa puolelle...ainakin hetkeksi!
Tällä viikolla testailen miltä tuntuisi elämä yksinhuoltajana...voisiko se tie olla minua varten. (Sami on ma-ke luokkaretkellä, keskiviikko iltana P-HAU:n kisoissa töissä ja torstaina kisaamassa itse) Tänään tein koulun jälkeen koirien kanssa lenkin harjulla ja kävin matkalla päiväkotiin tekemässä pientä tokoa Patarilla kera Nanon ja Carin. Nano teki aluksi yhden askeleen seuraamismuistuttelua. Edelleen se hakee vähän eteen, mutta korjaa itse kun pysähdyn. Toisena teimme istumista, joka takkuili ihan hirveästi. Se ei kuunnellut yhtään. Naksuttelin ja vahvistin.
Myös tänään teimme...yllätys yllätys...kapuloiden palautusta. Aloitin tunnaripalikalla. Jostakin syystä (ruoho?) Nano otti tällä kerralla kapulat ihan oikein suuhun, jolloin turha korjailu ja rullailu jäi pois. Ihan toivoin sen tekevän virheen ja ottavan päästä kiinni, jolloin pääsisin jättämään sen palkatta. Se tapahtui vain kerran...mikä pettymys! Eli nyt vaan vahvistetaan oikeaa otetta palikan nostossa.
Tämän jälkeen olivat vuorossa stopit. Kierrätin pylvästä pitkältä matkalta ja stoppailin. Eka valui minusta liikaa, mutta sen jälkeen parani. Tein myös muutaman paikalta, ei kierrosta, sekä luonnollisesti suoria luoksetuloja.
Seuraamisessa Pikku huijasi minkä ehti, joten teimme ympyröitä ja käännöksiä käännösten perään, jotta se alkaisi kuunnella ja tehdä töitä tosissaan. Lopulta olin ihan tyytyväinen, vaikkei sitä kunnolla itse näekään.
Carin kanssa tein sivulletuloja ja askeleen seuraamista. Maahanmenoja ja kolme kiertoa. Aikalailla vain leikimme narulla. Sillä oli hauskaa! Ja minulla...koska se ei ole minun koirani, voin rauhassa leikkiä sen kanssa miettimättä tavoitteita sen enempää. Toki jos jotakin treeniä teen, teen sen huolella ja yhdessä sovitusti, mutta muuten voin lällyttää sitä ihan niin paljon kuin haluan, ja niin teenkin...se on pupujussini! :)
Ai, ja kepit on tuotu kesäksi kotiin Pennalasta ja nytpä teemmekin Nanon ja Carin kanssa runsaasti keppitreeniä. Nanolla on ihan selvä ajatus siitä, mitä kepeillä tehdään. Se alkoi nimittäin eilen pujotella kulkiessamme keppien ohi. Jes!
Minusta on kiva lukea noita teidän kuulumisia. Lapset, koirat jne. YES!! -Merja-
VastaaPoista