Joulu on mennyt...sanovat. Mutta kyllä minun jouluni vaan jatkuu tuonne loppiaiseen saakka. Silloin kerätään pois joulukoristeet ja kannetaan kuusi ulos! Mutta minä nyt olenkin tällainen vanhanaikainen ihminen.

Joulutunnelmakin löytyi jossain jouluvalmistelujen lomassa. Yksi tärkeä hetki oli pääsy kauneimpiin joululauluihin aatonaattona. Toinen osatekijä oli jouluinen tunnelma kotona; kynttilöiden pehmeässä valossa, joulukuusta ihaillen ja lämmittävää viiniä siemaillen. Kyllä se siitä tunnelma väkisinkin nousee! ;)

Joulun pyhinä ja välipäivinä meillä on ravannut sukulaisia ja ystäviä. On ollut ihanaa nähdä kaikkia. On syöty ja juotu hyvin ja parannettu maailmaa. Kyllä jouluun vaan kuuluu se yhdessäolo. Vaikka ihminen pohjimmiltaan onkin aina yksin, on ihanaa saada välillä voimavaroja ystävien ja rakkaitten seurasta.

Remonttikin on loman aikana edennyt. Lastenhuone alkaa vihdoin saada uutta muotoaan. Siellähän on purettu seinää, rakennettu uutta ja uudistettu kaikki mahdolliset pinnat katosta lattiaan. Kyllä nyt lasten kelpaa siellä asustaa! Tai kelpaisi, kunhan toinenkin puoli huoneesta saataisiin vielä maalattua. Kysehän ei oikeasti ole isosta asiasta ja kunhan otan maalaamisen asiakseni, se valmistuu kyllä Sagan synttäreihin (22.1.) mennessä. Tähän asti ei vaan ole huvittanut, ja koska kaikki muutkin ympärilläni tekevät mitä huvittaa ajattelematta muita, minäkin olen koko loppusyksyn todennut, että voisin maalata, mutta kun ei huvita. Se onkin muuten jännä asia, joka on nähtävissä ihan omassakin sukupolvessani, mutta etenkin noissa vähän nuoremmissa. Asioita tehdään sen mukaan mikä huvittaa, kaiken pitäisi olla helppoa ja kivaa, ja jos jotakin halutaan, se hankitaan hinnalla millä hyvänsä. Sitten ihmetellään kun rahat ei riitä, kun kaverit ei ymmärrä, kun puoliso ei teekään niin kuin itse halutaan jne. Huisia! :o

Treenaamaankin on loman aikana ehditty hurjan hienosti!

ti 25.12. Pennalan hallissa
tunnari...oikein hyvä. Pieni apu (taputus reiteen) jotta Na tuli laukalla takaisin. Mutta tämähän oli tiedossa ja harjoituslistallemme...palautukset siis. Ruutu, johon meno takkusi jälleen kerran. Ensi yrityksellä pieni sinkosi hypylle (takaakierto) ja kun en kehunut, syöksyi toiseen suuntaan putkeen. Yritys ja erehdys menetelmällä saimme lopulta koiran oikeaan paikkaa, jopa useita kertoja peräkkäin. Seuraaminen oli ihan schaissea. Poikitti. Levisi käännöksissä. Takaisin jumpan pariin.

Stopit tehtiin vauvaleikkinä (nami lentää, tule, sei) ja sitten kierron kautta ja lopuksi vielä putken kautta. Kaikki ok.Maahanmeno on erittäinkin hyvä, vaikka tekniikka kieltämättä on omintakeinen. Se kuitenkin menee hyvin maahan ja tekee sen vielä suht nopsasti. Se riittää meille.

Metalli ok. Hiukan jännitti ottaako pikkukoira edes koko kapulaa, kun kylmässä ulkohallissa kymmenen asteen pakkasessa treenattiin, mutta turha pelko. Hetsasin kapulalla, ja vapautin heti perään. Hyvin meni laukalla ja otti suuhun. Palkkasin lelulla vauhdista. Toisella kerralla ihan sama juttu...ei haitannut kapulan viileys. Hiukan löysästi piti kiinni, joten sitäkin on nyt muistuteltava.


ke 26.12. metsälenkki Katjan kanssa. Koirat eivät kiitelleet, sillä niistä ulkona oli turhan kylmää (-18) ja luntakin oli ihan liikaa. Niiden ilmeet olivat suorastaan epätoivoisia, kun lähdin polunpohjalta (jossa kukaan ei ollut kävellyt) kahlaamaan umpimetsään. Onhan se tottakin, että pienelle koiralle lunta oli aika paljon, jos sitä paikoittain oli minuakin puolireiteen.

to 27.12. Korkeavireellä
Seuruujumppaa: parin askeleen pätkiä, käännöksiä paikallaan, pari askelta-käännös-stop jne.
Pikkukoira skarppasi tosi hienosti! Metallikapulalla leikittiin noutoleikkejä...hiukan hetsausta, kapula lentoon ja perään. Ote kapulasta paranee koko ajan...eihän se vieläkään yhtä jämäkkä ole kuin puisesta, mutta parempi koko ajan.

Tämän jälkeen tunnari x2, joissa nenätyöskentely oli erinomaista ja rauhallista. Sen sijaan ensimmäistä kertaa sitten pentutreenien Nano kääntyi mukaani kun käännyin kapuloita viedessä ympäri. Ilmeisesti sillä jäi jotenkin päälle tuo alun jumppa, sillä se nytki selkeästi vasemman jalan mukaan. Ja Nanohan on tunnetusti aika nopea oppimaan uutta, joten sitten oltiinkin jumissa siinä ongelmassa. Jälleen kerran laski ohjaaja kymmeneen, kun muutenkin mieliala oli mikä oli. Lopuksi kyykytettiin Nanoa vielä tunnarikapulan pyörittämisestä suussaan. Vauhdissa se pitää melko hyvin, mutta sivulla se saattaa pyritellä, ei purra, mutta rullata suussaan.

Ruudun päätin tällä kertaa tehdä idioottivarmasti, koska virheitä oli tullut edellisissä treeneissä riittämiin, ja vieressä teki huutava kelpie aksaa hyvänä häiriönä. Niinpä ruutuun vietiin markkeri! Ja sinnehän se pikkukoira kimpoili mihin pitikin. Ensin markkerin kanssa pari kertaa ja sitten pari ilman markkeria. Koska Nanon häiriöreaktioita yritetään häivyttää, en palkannut, jos se mennessään selvästi pälyili sivuille. Lopuksi leikittiin ruutuleikkejä kierron kautta. Ja nehän Nanosta ovat superia!

Jos alun seuruujumppa oli onnistunutta, pitempi seuraaminen olikin sitten taas masentavaa. Nano irtosi sivulle, valutti käännökset ja poikitti suorilla. Teimme paljon temponvaihdoksia ja jonkin verran käännöksiä myös juoksusta ja hitaasta! Huomauttelemalla ja korjaamalla saatiin kuitenkin lopuksi ihan hyväkin pätkä aikaan.Pääsi siis palkkaamaan ihan hyvällä omallatunnolla oikeasta suorituksesta.

Aika masentava treeni kuitenkin...tosin paljon hyvääkin oli ilmassa ja niistä on osattava iloita! En missään nimessä halua sellaiseksi tyypiksi, joka löytää kaikesta vaan virheet eikä osaa aidosti iloita onnistumisista. Kauhulla katselen välillä tuota aksatouhua...kun ollaan niin kamalan vakavissaan, että virhe tai kaksi saa itkupotkuraivarit aikaan. Onko se harrastaminen silloin enää kivaa kenestäkään? Vai onko se enää harrastamista? Onko se sitä urheilua? Mielipiteilläni minä taidan tehdä selväksi sen, että olen huippu(koira)urheilua ymmärtämätön moukka, jolla itsellä ei ole riittävästi kunnianhimoa treenata tosissaan. Mutta on se silti välillä surullista katsottavaa! ;)

pe 28.12. Korkeavireellä
Tunnari; aloitimme eilisen säätämisen jälkeen treenaamalla sitä että koira istuu hievahtamatta paikallaan vaikka minä tanssisin valssia ympärillä. Ts. ei saa kääntyä mukana kun käännyn. Nyt menikin kivasti. Eli eilinen oli jotakin häiriösähläystä. Ékaksi Sami vei kapulat lähelle ruutua, jolloin Nano kävi mennessään kiertämässä ruudunkin. Oikean se valikoi kahdessa rivissä olleista kapuloista, mutta säätämisestä innostuneena päätin tehdä tämän nyt perusteellisesti. Niinpä Sami heitteli kapuloita sinne tänne, ja sekaan oma.  Ja tulos oli? Se, että Nanolta meinasi mennä hermot. Se ei nimittäin tehnytkään töitä enää ollenkaan yhtä huolellisesti kuin pienemmällä kapulamäärällä, vaan turhautui, ja alkoi tökkiä kapuloita. Toipa se jopa kerran vääränkin. Kun oikeaa ei meinannutkaan heti löytyä, pikkukoira turhautui ja oli kahta huolimattomampi. Niinpä muistuttelin sille huolellisuutta menemällä lähemmäs kapuloita kyykkyyn ja antamalla lisäkäskyn (muistutus) juuri ennen kapuloita. Tämäkään ei auttanut, vaan pikkupiskin turhautuminen alkoi näkyä koko ajan selkeämmin ja tarpeen oli totaalirauhoitus. Ei muuta kuin koira kainaloon ja pientä neuvottelua. Sen jälkeen oma palikkakin löytyi ihan eri tarkkuudella. En tiedä hyödyimmekö mitään tuosta harjoituksesta...sehän osaa kohtuuhyvin tempun jossa etsitään kuuden kapulan joukosta oma. Sen sijaan se ei malta ainakaan tällä hetkellä tehdä töitä rauhassa, kun temppua muutetaan. Keskittymis-ja kuunteluharjotuksena toimiva siis.

Tästä muistimme siis taas, että Nano on hiukan samaa "ravistettava ennen käyttöä"-mallia kuin Hippukin, ja siten ei saa pelätä sen pölläyttämistä missään tilanteessa. Se pikemminkin tuntuu terästäytyvät puhutteluista. Tämä on nyt tullut esiin niin monta kertaa viime aikoina (se agissa että tokossa), että uskallan jo aika tiukastikin "puhutella" pikkuotusta kesken treenin. Se ei mene toimintakyvyttömäksi, se ei hidastu, ei, se aloittaa työnteon tosimielellä. Nyt on kuitenkin oltava sen verran tarkkavaistoinen, että on löydettävä se raja, mitä se kestää ja  mitä ei, ja mietittävä toisaalta myös sitä, että pitemmän päälle kesken suoritusten ravistelu ei ole mikään keino, vaan tehot pitäisi saada oikeen käyttöön heti treenin/kokeen alusta alkaen.

Hyppynouto (metalli), sujui erinomaisesti, etenkin ottaen huomioon, milloin olemme viimeksi hyppyä tehneet. (joskus sulan maan aikaan Hollolan hallilla) Metallikapulan pitäminenkin oli taas parempaa, kuin aiemmin, eli ei muuta kuin jatkuvaa treeniä, kyllä se siitä. Tein myös muutaman toiston sivulle tuloja metallin kanssa tuosta edestä. Hyvin piti (ei pyörittänyt, ei roikottanut, ei näyttänyt surkealta)

Luoksetulon stopit tehtiin ensin kierron kautta; kierrä, sei, palkka...kierrä ja pari suoraa... kierrä, maa ja palkka ja vielä kerran kierrä, sei ja palkka. Tämän jälkeen tehtiin liikkeenä ilman käskytystä sekä suora, että seisominen merkille. Hyvin stoppasi!  :D

Ruutu: Yhdessä mentiin ensin ihan lähelle, josta suoraan oikeaan paikkaan ilman apuja (eilisestä markkerista oli selvästi apua tänäänkin). Sitten kauempaa. Ensin lähti kiertämään putkea, eli ei kuunnellut kunnolla vaan seuraili ympäristöä (lapsia) ja teki vaan jotakin. Pieni neuvottelu,ja seurauksena tosi hyvät ruudut (3 toistoa)! Alunperin tarkoitukseni oli tehdä lopuksi vielä kiertojen kautta 90 asteen kulmaa ja siitä ruutuun, mutta kun paikat olivat niin superhyviä, luovuin siitä ja jäimme kaikki hyvälle mielelle tästä treenistä!

Kaukot olivat myös ihan loistavat. Teimme hyvältä matkalta (10m?) vaihtoja Samin huitoessa häiriönä Nanon takana "vaihtoja". Kun edessä vielä oli "yleisöä" ja lapset hyörimässä, meni eka maasta ylösnousu levottomaksi pomppaukseksi, josta huomautus, ja samoin siitä alasmeno istumisen kautta. Näistä huomautettiin ja sen jälkeen pieni skarppasi taas  mukavasti ja teki paljon hyviä vaihtoja, ei valittamista!!!

Eli paljon hyvää mahtui noihin treeneihin, vaikka välillä itsellä  meinasikin itku tulla. Kyllä se siitä kun sitkeästi vaan jaksaa yrittää.

Lopuksi täytyy vielä ihmetellä tätä hurjaa talviangstia jota näkee ja kuulee vähän joka paikassa. Kyllähän jatkuva lumitöiden tekeminen välillä ottaa päähän, mutta hei, sehän on vaan hyvää kuntoliikuntaa. Ja mikä on sen ihanampaa kuin katsella talvisen valkoista maisemaa, nauttia lumisista puista ja talven hiljaisuudesta. Jalassa huopikkaat ja päällä kunnon talvivarustus. Mutta ei, sitä kuljetaan ilman pipoa, farkut jalassa ja vingutaan kylmää. Talvinen ulkoilu ei tule kysymykseenkään (paitsi koiraihmisillä, joiden on pakko harrastaa sitäkin iloa) vaan liikkua voi vain lämpimillä saleilla. Välillä minä niin säälin luonnosta erkaantuneita suomalaisia. Olen viime aikoina löytänyt jälleen erään nuoruusvuosieni (mikäs minä nyt sitten olen? :o) suosikkirunoilijoista, joten Maaria Leinosen sanoin;

"Vähän kokenut se
joka ei koskaan
eksynyt
syvään metsään
tiettömään korpeen,
missä pelkonsa keskellä
kokee puut ystäviksi,
missä voi kysyä
pilviltä tietä.
Eivätkä ne petä.
Puut. Ja pilvet."

Kadonnutta joulumieltä etsimässä

Nyt mennään vähemmän treenillä ja enemmän yleispätevällä jouluvuodatuksella. Joten treenipulinaa odottavat lukekaa vain kolme ekaa kappaletta ja siirtykää vakavammin otettaviin blogeihin.

Viimeksi olen tainnut kirjoittaa viikko sitten, käytyäni Jessicalla. Keskiviikko ja torstai olivat taas yleiseen hyvään uhrattuja päiviä; keskiviikkona mama's taxi kuskasi lapsia urheilukouluun ja torstaina juhlittiin Lotan joulujuhlaa Satakielessä. Ankarasti keskittyen muistan myös tehneeni jotakin joulukortteihin liittyvää keskiviikkona. Eli ei treeniä...

Perjantai-iltana kävin heikkovoimaisena (mikä lie vatsapöpö vaivannut aiemmin) Korkeavireellä treenaamassa agilitytreenien lomassa. N teki seuraamista...ja ihan hyvin, vaihteeksi. Teimme tempon vaihdoksia, voihan hidas...käännöksiä, etenkin oikealle, ja stoppeja käännöksistä. Perusseuraaminen oli ihan jees, mutta niitä käännöksiä on vaan tahkottava. Lisäksi teimme stoppeja, jotka myös olivat ihan ok. Jääviä tehtiin jumpan omaisesti, tarkoituksena vahvistaa istu-käskyä. lopuksi teimme kaukoja, joissa Sami kiinnitti huomiota down-vaihtoon, jossa se tuttu steppaus tulee. Muut vaihdot ovat siistejä. Sami perusteli ihan hyvin, että kun koira saa liikuttaa jalkojaan, se ei tiedä saako niitä liikuttaa millin vai kolme senttiä. Nanohan ei suuremmalti ole liikkunut eteenpäin, mutta sen vaihtoo kuuluu se steppaus olennaisena osana, ja on tietysti mahdollista, että se alkaa stepatessaan liikkuakin. Pitää miettiä ja muistutella...

Lauantaina tein kotona sisällä aamutreenin; jääviä, metallin nostelua ja kaukoja, pääpaino down-käskyllä. Lisäksi teimme käännöksiä paikallaan. Ei mitään ihmeellistä, ihan perustreeni. Sunnuntaina Sami oli koko päivän Kotkassa kouluttamassa, joten meidän treenimme oli taas kotona, kapulan nostoja ja luovutusta, peruskäskyjä temppuina. Maanantaina hyvät ajatukseni pitkästä lenkistä ja treenistä Nanon kanssa kuivuivat joulukiireisiin ja 40minuuttia kestäneisiin lumitöihin!!! Tänään tiistaina olemme taas treenanneet kotona (Sami oli kouluttamassa Villähteellä). Tänään jälleen käännöksiä ja metallin nostelua sekä kaukoja. Ihan jees. Näin lyhyellä matkalla mitä sisällä saa, ei Nanon kanssa saa esiin kaukojen virheitä.

Mitä sitten olen tehnyt, kun treenit ovat jääneet näin vähälle? Siinä päästään kysymykseen, mistä tuntee joulun. Kun kuuntelee tuon laulun, ymmärtää hiukan meikäläisen joulumietteitä tänä vuonna.

http://www.youtube.com/watch?v=5lKAzLMHA38

Ja se ahdistaa minua kovasti. Minähän olen jouluihminen henkeen ja vereen. Yleensä joudun ottamaan itseäni niskasta kiinni jo marraskuun alussa, etten laittaisi kaikkea joulutilpehööriä esille "etuajassa", mutta tänä vuonna jouluverhot ovat yläkerran kaaoksessa, puolet joulukoristeista lojuu edelleen laatikossaan olohuoneen nurkassa ja joulumieli kadonnut syksyn melskeissä. Tänä vuonna mietin ensimmäisen kerran joulukorttien lähettämättä jättämistä. Tai oikeastaan sitä, että lähettäisin kortit vain niille rakkaille läheisille, en velvollisuudentuntoisesti kaikille kumminkaimoille. Joulupiparit olen lasten kanssa leiponut, mutta joulupullaa meillä on turha odotella. Ellei sitten todellinen masis iske, että olisi pakko terapiaksi vaivata taikinaa. Joululahjoja olen hankkinut pitkin syksyä, mutta oikeasti olen äärettömän onnellinen siitä ettei siskosten perheiden kanssa vaihdeta lahjoja. Helpottaa kovasti elämää.

Lasten takia jouluhässäkkää on kuitenkin ylläpidettävä ja askarreltava tontut, koristeltava piparit ja oltava niin kovin positiivinen, vaikka itseä kiinnostaisi lähinnä käpertyä lämpimän takkatulen ääreen hyvän kirjan ja viinilasin kanssa. Tai kulkea pitkin metsiä umpihangessa kahlaten, lumisia puita ihaillen ja omia ajatuksia pyöritellen. Mutta ei, tämä lapsiperheen arki tarkoittaa jotakin ihan muuta.

Tänä vuonna vietämme 10-vuotistaiteilijajuhlaa. Sen kunniaksi muutamat vanhat opiskelukaverit ovat keräilleet porukkaa kasaan ja ehdotelleet yhteistä illanviettoa keväällä tai kesällä nostalgisin tunnelmin Hämeenlinnassa. Meikäläinen on tietysti heti innolla mukana näissä suunnitelmissa. Samalla ne ovat kuitenkin saaneet muistelemaan opiskeluaikoja. Kylläpä silloin oli nuori ja huoleton. Sitä kuvitteli tietävänsä niin paljon ja olevansa kovinkin kypsä. Huolet ja murheet tuntuvat nyt jälkikäteen niin pieniltä ja turhanpäiväisiltä. Mutta kyllä meillä oli myös hauskaa! Ei tarvinnut miettiä menemisiään ja tulemisiaan.  Kaveriporukka oli loistava ja aina löytyi kaveri kaikenlaisiin hulluihin tempauksiin. Hetkittäin sitä on kateellinen nuorille opiskelijoille moisesta vapaudesta, mutta kun lapset kainalossa lukee joulukirjaa sohvalla, muistaa miten paljon muuta ihanaa on elämäänsä saanut. Aika aikaansa kutakin.

Ehkä se joulumielikin jostakin vielä löytyy, kunhan tämän viimeisen viikon vielä kärvistelee töissä ja pyörittää normaalia iltarumbaa. Mama's taxi liikennöi jälleen huomenna ja Samillahan on normaalit iltamenot koko viikon. Kun töissä vielä pukkaa päälle muutto toiseen koulurakennukseen (pakkaa, lajittele, siivoa ja hoida vielä opetus ja kasvatuskin siinä sivussa), ei tässä oikein joulutunnelmaan pääse. Onneksi töissä on kuitenkin loistavaa seuraa ja nauru herkässä, eihän tätä muuten jaksaisi. Työparini itsetuntokurssilla käyneeni; taidanpa lähteä hommaamaan itselleni joululahjoja, olenhan ne ansainnut, kun olen niin hurjan mahtava tyyppi! Josko se piristäisi. Seuraava osa itsetuntokurssista taitaakin olla sitten "vanhojen lehmien" laivaseminaarin muodossa kevätpuolella...innolla odotan niitä oppeja! ;)

http://www.youtube.com/watch?feature=player_detailpage&v=sshllx9eAz0

Kun joskus ehtis reaaliajassa päivittää... mut tärkeintä lienee se, että kirjaa ajallaan jotakin jonnekin. Itsellehän tää muistiinpanojen tekeminen on tärkeintä...jos se jotakuta muuta kiinnostaa niin kiva.

Maanantaina 3.12. tokoiltiin pikaisesti Hollolan hallissa.
Ensin ruutu, jonka kanssa oli normaalia säätöä. Yli jos ei kehuilla pysäytä oikeaan kohtaan. Tehtiin taas paikan hakemista sivuilta ja edestä. Kyllähän se pienellä muistuttelulla sujui.  Seuraaminen oli pitkästä aikaa ihan jees, mitä nyt käännöksissä on pientä hiomista, mutta se lähtee kyllä ihan ohjaajan liikkeestä. Nyt pitääkin opetella itse kävelemään ja kääntymään järkevällä tavalla. Nano skarppasi tosi komeasti. Luoksetulon stoppeja treenattiin niin, että Sami heitti palkkaa koiran taakse ja minä sain seisoa patsaana paikallaan. Kyllähän se pysähtyy...mutta myös ennakoi ja hidastuu. Eli myös läpijuoksuja ja vaihtelevaa palkkausta.

Tiistaina (4.12.) Pennalassa yhtä pikaisesti seuraaminen (edelleen ihan jees...paikka alkaa löytyä), ruutu (hui apua!), johon N ei meinannut löytää ollekaan, vaan apuja tarvittiin reilusti. Markkeria pari kertaa ja sitten taas sujui. Stopit olivat ok.

Keskiviikkona treenit jäivät sosiaalisen elämän jalkoihin. Ensin kävimme Sagan joulujuhlasta, josta suuntasimme Samin kanssa molemmat omiin pikkujouluihimme. Sami keskustaan agikavereiden kanssa ja minä työporukan kanssa. Oli mukava ilta tansseineen ja juoruiluineen ja sain selittää moneen kertaan "valkoviinidieettini" saloja. Ideahan on yksinkertainen; kun töistä tullessa juo saman tien lasin valkkaria, ei ole enää nälkä... ja lopulta olokin on ihan iloinen...kunhan valkoviiniä juo riittävästi!

Perjantaina (7.12.) kävin siipeilemässä KorkeaVireellä agitreeneissä. Paskimmat treenit ikinä!  Pete teki ensin Nanolle häiriöitä; sehän tiesi tempun kun Pete oli vieressä ja yritti saada sen liikkeelle, mutta kun häiriö tuli kauempaa tai Nanoa kohti käveltiin, se ei oikein toiminutkaan. Eli sellaista treeniä lisää! Seuraamisessa etäisyys sivulla oli ok, samoin edistämisestä ei ollut puhettakaan...sen sijaan poikittaminen oli päivän sana! Hermot meni allekirjoittaneelta, ja se seuraaminen tehtiin sitten taas pienissä pätkissä jumpaten. Stopit olivat ok, mutta ne tehtiinkin vauvaharjoituksina. Plääh! Lopuksi tein kaukoja niin että nami oli Nanon takana. Ja arvatkaapa pystyikö se mihinkään. EI! Nakkijumi iski jälleen ja koiran keskittyminen oli tiessään. Kaukotkin menivät ihan sähläämiseksi, joten kovin hyvällä mielellä ei oltu, kun kotiin lähdettiin.

Lauantaina treenit olivat kotitreeniä; kaukot, kuunteluharjoitus ja seuraaminen. Illan suulla teimme Katjan kanssa ihanan hämylenkin Renkomäen soramontun ympäri umpihangessa rämpien. Lenkkimme kesti puolitoista tuntia ja sisälsi mäenlaskua (reitinvalinta ei ollut ihan optimaalinen) ja Nanon etsimistä (se lähti yksin humppaamaan jonnekkin viideksi minuutiksi). Koirat nukkuivatkin sitten illan sikeästi kukin nurkissaan kun juhlimme siskosten kanssa pikkujouluja. Tällä kertaa teemaksi nousi levyraati, joka jatkui aamukolmeen. Siinä käytiin läpi rock- ja pop-klassikoita, mutta myös kaikkea kummaakin kummempaa. Kello näytti taas 4.44 kun viimeisen kerran vilkaisin. Eli vallan hauska ilta kun noin myöhään jaksoi! ;)

Sunnuntai meni sitten edellisyöstä toipumiseen, maanantaina lenkki ja pikainen treeni Nanon kanssa (seuraaminen/käännökset, jäävät, stopit). Illalla Kennelkerhon pikkujoulut, joissa olin lasten kanssa. Marille ja Pekalle suurkiitos lasten avustamisesta ja viihdyttämisestä!

Tänään, tai oikeastaan eilen ajoin Sipooseen Jessican luo treenaamaan. Sää oli karmea ja mietin jo Mäntsälän kohdalla pääsenko ikinä perille kun välillä rekkojen nostattama pölly peitti kaiken alleen. Onneksi Nano oli superhyvä joten huono sääkään ei pilannut tunnelmaani.

Teimme seuraamisen, jossa Nano oli tänään skarppi ja hyvä. Ohjaaja sai miettiä käännöksiä oikealle ilman koiraa, ja edelleen mietittiin hitaan tempoa. Nano on kiinni vasemmassa jalassa, joten kun jalka liikkuu hitaasti, liikkuu N:kin hitaasti ja nykien. Jessica oli kuitenkin sitä mieltä, että kehumalla hyvistä pätkistä ja sitkeästi tekemällä, hidaskin rauhoittuu.

Tämän jälkeen teimme erilaisia noutoharjoituksia, joissa N oli hyvä. Jessica on niin positiivinen, ja kehuu aina N:n asennetta, mikä kestikin taas hyvin. Teimme erilaisia harjoituksia joiden tarkoitus oli vahvistaa N:n palautusvauhtia. Juoksimme kilpaa kapulalle ja pois sieltä, odotin sitä kyykyssä ja perushuttuna, erilaisia "nosta matkalla ja tuo" harjoituksia.

Noutojen jälkeen tehtiin jääviä. Maahan ja seiso ovat juuri niin kunnossa kuin ajattelinkin, mutta istumista N ei osaa. Saimme muutaman kivan harjoituksen näiden ja kuuntelun vahvistamiseksi. Nanohan on välillä vähän jyrä eikä kuuntele kunnolla.

Ruutu oli aluksi epävarma, mutta N korjaa itse, jos olen ihan hiljaa, mikä on hyvä juttu! Lopuksi suoritus oli vauhdikas ja varma. Eli toistoja, toistoja, toistoja.

Luoksetulon stopit ovat siis minusta olleet ongelma. Teimme ensin vauvaharjoituksia (nami lentää ja takaisin tullessa sei) ja sitten kierron kautta stoppeja. Jessican yllytyksestä teimme lopuksi liikkeenomaisen luoksetulon, jonka N teki superhyvin! Eli sehän osaa pysähtyä ja mennä maahan. Maahanmenon tyyli on vähän omintakeinen, mutta Jessican mukaan siinä ei ole mitään vikaa. Jessica kehotti vain olemaan tarkkana kriteeristä ja viemään koiraa takaisin, jos se ei kuuntele kunnolla ja tulee läpi. Nanollehan takaisin vieminen on tuttua huttua lenkkitemppuilusta!

Teimme vielä metallin, jossa ei ollut mitään ongelmia.

Jessica kannusti myös kokeisiin. Ensin hakemaan sen puuttuvan AVO1-tuloksen ja samantien voittajaan. Kiva kiva. Kohta näen painajaisia siitäkin asiasta. Kerranhan olen jo tänä syksynä nähnyt unta oilista joka läksytti minua kun en ollut ilmottautunut mihinkään kokeeseen. ;)

Kiva ilta siis kaikenkaikkiaan.

Voihan nakkijumi!

Pitkä päivitystauko takana. Ja suoraan sanottuna, se johtuu vanhuudesta. Vietin viikko sitten syntymäpäiviäni matkaillen, kuten tällaisen vanhemman rouvashenkilön sopiikin (toim. huom. itse en miellä itseäni niin kovin vanhaksi, mutta uskoa se kai pitää kun kuuntelee/lukee parikymppisten kommentteja) Joka tapauksessa näin vanhat ihmiset eivät enää toivu railakkaista juhlista ihan samassa ajassa kuin nuo kymmenen vuotta nuoremmat. Edes blogitekstiä ei ole jaksanut vääntää! ;)

Tiistaina 20.11. kävin yksityistunnilla Jessicalla Sipoossa ja siitä onneksi tein muistiinpanot heti samalla viikolla. Nano oli reissussa tosi kivalla asenteella ja jaksoi hyvin piiitkän treenin. Kyllähän siitä loppua kohti näki, ettei se enää tehnyt töitä sillä apinanraivolla, jolla se parhaimmillaan työskentelee, mutta se yritti silti parhaansa eikä ollut lopussakaan mitenkään tavattoman vetelä. Treenin kohteena olivat tutut ruutu, tunnari ja seuraaminen. Välijumppana teimme myös kaukot.

Ruudusta olimme Jessican kanssa samaa mieltä; N ei tiedä oikeaa paikkaa. Jessican ohjeilla vahvistetaan paikkaa, ja nimenomaan niin, ettei ruudussa ole apuja (markkeri, nami, lelu), vaan apu tehdään (tarvittaessa) käymällä itse ruudussa tai silloin tällöin markkerilla. Eli lähettelyä eri suunnista ja iloinen palkka kun N on oikeassa paikassa. Treenin lopussa Nano oli taas tosi varman oloinen paikasta.

Seuraamisessa Jessica näki paljon hyvää, mutta myös ongelmakohtamme. Hänen mukaansa namikäden käyttöä silloin tällöin ei tarvitse pelätä...kuten minä olen tehnyt...eihän nyt isoa koiraa voi seurauttaa namilla, sehän on ihan pentujen hommaa. :o Lisäksi saimme ohjeeksi miettiä täyskäännöksen suuntaa, tehdä paljon käännöksiä pysähdyksellä (herätellään pikkuotusta skarppaamaan käännöksissä) ja miettimään omaa kävelyrytmiä eri temmolla. Palkkaamisessa hän suositteli palkkaamaan ulkokautta pään taakse, kun tähän asti on palkattu suoraan alas jalkaa pitkin.

Myös oikeasti paikasta kävimme keskustelua. Samaa jota olemme jo aiemmin käyneet Oilin kanssa...terveisiä vaan Oili! :) Miten lähellä jalkaa pikkukoiran pitäisi olla? Minun mielestäni se ei voi olla aivan kiinni, koska silloin se joutuu päähänpotkituksi, mutta mikä on se sopiva etäisyys ja ennen kaikkea, miten saa pidettyä kriteerin oikeana, kun puhutaan parista sentistä, eikä koiraa voi koko ajan katsellakaan.

Tunnarissa Nano teki töitä ihan niin kuin sillä on tapana; äärimmäisen varmasti oman tuoden, mutta hiukan laiskanlaisesti takaisin tullen. Nenän käyttö sinänsä ei ole pikkukoiran ongelma, vaan se, että se kokisi tämänkin tempun Tärkeäksi Tehtäväksi isolla T:llä! Jessican mukaan se oli hiukan sen oloinen, että se haukottelee ja toteaa mennessään "jaahas, tää on tätä, kyllähän mä tän osaan". Koska Nanon nenänkäyttö on niin vahvaa, teimme sitten erilaisia harjoituksia joissa yritettiin nostaa palikan palauttamisen arvoa. Esim. Lelu lensi heti kun oikea kapula nousi. Ei innostanut! Nakkien heittely puolestaan oli liian inspiroivaa, ja lopulta N jäi jumiin nakkiin ja unohti koko kapulat. Niinpä taidamme yrittää mieluummin lelulla...josko vinkupallo toimisi paremmin, kuin lentävä naru.

Nakkijumin jälkeen käänsimme N:n ajatuksia nakeista tekemällä pientä ja kivaa välijumppaa, eli kaukoja. Sinänsä tekniikassa ei ollut mitään korjattavaa. Hieman N kuulemma steppasi vaihtojen yhteydessä paikoillaan, mutta muuten kaikki oli oikein siistiä. Lähinnä tämäkin herätti vain keskustelua palkkauksesta: voisiko palkan jättää koiran taakse maahan/kuppiin. Sillä tavallahan kaukojen opettelu Nanon kanssa aloitettiin, mutta jossakin vaiheessa luovuin siitä koska aloimme päätyä siinäkin nakkijumiin. Pikkukoira sähläsi vaihtoja menemään ajatukset nakissa. Mutta joskos sitä kokeilisi nyt isompana ja viisaampana? uudelleen.

Kokonaisuutena itselle jäi vahvimmin mieleen tästä visiitistä se että ei ole häpeä auttaa koiraa ja tehdä välillä helppojakin juttuja. Minä kun kaadun aina siihen samaan kuoppaan, että vaadin koiralta hurjia. Kyllähän se jo tämän osaa...tehdääs vielä vähän vaikeampi...ja vaikeampi ja...Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun muistuttelen itselleni armollisuutta itseäni ja koiraa kohtaa. Jos joku juttu joskus ei onnistu, se ei ole maailmanloppu.

Keskiviikon vietin sairaan Lotan kanssa kotosalla ja lenkkeilin koirien kanssa pariinkin otteeseen Harjulla reilun tunnin. N:n kanssa tehtiin kaukoja, seuraamista ja aivojumppaa, eikä siitä sitten sen enempää! Illalla maalasin kuukauden tauon jälkeen kattoa. Nyt on kaikki keskikerroksen katot on saatu uudistettua, mutta koville se otti. Sami pakeni lähes saman tien yläkertaan kun mamma maalasi kattoa seisoen pöydällä ja hoilaten korvia vihloen Apulannan tahtiin. Nyt on katonmaalaukseen liittyvät muistikuvat ja kattopaholaiset selätetty, joten maalaaminen voi jatkua yläkerran katoista! ;)

Torstaina kävimme Hollolan hallilla tokoilemassa. Nano oli hyvä! Seuraaminen paranee kerta kerralta, mutta taukoja treenistä ei kovin paljoa saisi tulla. Paljon lyhyttä pätkää, käännöksiä pysähdyksin ja koirahan pelitti...mikä ihana tunne. Ruutu oli ekalla kerralla tutun epävarma...mutta hei, se meni sinne. Teimme Jessican ohjein ruudun sivuilta ja edestä oikean paikan hakemista, ja hyvinhän se meni. N nauttii selvästi, kun siltä vaaditaan aivotyötä, eikä kaikkea anneta tarjottimella. Lopuksi teimme leikinomaisesti jääviä ja ihan vain juoksuleikkejä...niistähän N tykkää.  Kivat treenit.

Perjantaista sunnuntaihin olinkin sitten rakkaista rakkaimpien siskojeni kanssa risteilemässä. Oli ihan nostalginen olo, kun ensimmäistä kertaa kymmeneen? vuoteen majoittui autokannen alapuolella, käytäväbileitten luvatussa maassa. Meno laivalla oli näin pikkujouluaikaan melkoista katseltavaa. Tämmöinen kristillissiveellinen vanhempi rouvashenkilö oli aivan ihmeissään laivan lihatiskimeiningistä. Ehdotusta kun tuli jos minkälaista. Itsellehän pääasia reissussa oli pitää hauskaa ja ennen kaikkea, tuulettaa päätä maailman parhaassa seurassa. Nauruterapian ja hiukan vakavammankin keskustelun voimalla jaksaa taas pitkään! Kiitos siskot!

No kahden yön (tai oikeastaan kuukauden) valvomisen jälkeen olinkin niin töttöröö, että Sami epäili sunnuntai-iltapäivällä! minun nauttineen liikaa ehtoollisviiniä, pyhäpäivä kun oli. Maanantain taistelin vielä väsymyksen ja energiavajeen kanssa(laihduttaa voi monella tavalla ja ruokahalun menettää monesta syystä...), mutta tiistaiaamuna oli pakko antaa tämän vuoden (ja ehkä parin sitä edeltävänkin vuoden) pahimmalle migreenille periksi ja jatkaa unia kotona muiden suunnatessa töihin.

Koko tämä viikko lipunut ohi kuin sumussa. Jos joku kysyisi minulta nyt mitä viikon aikana olen tehnyt, milloin käynyt lenkillä koirien kanssa, mitä syönyt minäkin päivänä, en osaisi vastata. Kai me jotakin  on treenattukin. Kai sitä perushuttua...kai!

Perjantaina joukko ystäviämme tuli kylään juuston ja viinin merkeissä...ja samalla katsastamaan uutta keittiötä. Lauantai oli täästä syystä rauhallinen ja tyyni päivä. Mutta nyt sunnuntaina olin Samin matkassa Kotkassa agikisoissa. N teki parkkiksella pakkastokoa. Seuraaminen oli häiriöistä huolimatta hyvää...kun oli ensin vähän puhunut sille hepreaa. Lopuksi olin hurrrjan tyytyväinen pieneen. Treenasimme myös luoksetulon stoppeja, jotka ovat ikuinen ongelmamme...huoh! Nyt on ihan viimeinen hetki alkaa niiden työstäminen, jotta ne saisi kisakuntoon ensi kesäksi. Kaukot olivat kovin vaikeat...maa oli kylmä ja ihmiset ympärillä olivat hyvä tekosyy olla kuulematta maa tai down käskyjä. Bak, istu ja up toimivat ihan hyvin. Eli häiriötä, häiriötä, häiriötä...miksihän tämä ei ole minulle uusi asia?

Oli ihan kiva olla pitkästä aikaa mukana kisareissulla...pitkäänhän minä jäin lasten kanssa kotiin ja Sami reissasi ihan muiden kanssa, mutta eiköhän siihenkin yritetä saada muutosta. Lapset ovat nyt isompia ja olemme löytäneet uuden luottolapsenvahdin, terveiset vaan Vilmalle! Paljon olemme käyneet keskustelua siitä kumpi tekee mitäkin lajeja minkäkin koiran kanssa ja millä tasolla. Ensi kesä voi tuottaa yllätyksiä itsekullekin tämän asian osalta...muille, mutta myös meille itsellemme. Ehkä Sami löytää vihdoin tiensä tokokentälle ja minä yritän nipistellä itseäni hereille painajaisesta agiradalla. ;)

Aivojumppaa

Alkuviikko meni minuuttiaikataululla jotta jokainen perheenjäsen ehti ajoissa milloin minnekin, joten treenit jäivät harmittavan vähälle. Kotona pystyy tietysti tekemään kaikenlaista, joten meillä on nyt panostettu paljon kaukoihin, kapulan pitämiseen ja kuuntelemiseen. Pikkukoira kun tahtoo välillä vähän jyrätä. Kun lenkillä sanot sille odota, se hiipii perään. Kun kotona sanot sille, että ulos ei tulla vaikka ovi on auki, se hiipii rappusille. Kun avaat autohäkin oven, se hiipii ulos. Näitäkin asioita on alkuviikosta muistuteltu urakalla. Tosin Nano tuntuu välillä leikkivän kanssani metsässä. Se hiipii perään ja kun käännyn katsomaan se syöksyy välittömästi takaisin taakse päin ja kääntyy ilmassa nelitassuseisontaan suunnilleen alkuperäiseen paikkaan viattomin ilmein "en mä mihinkään liikkunu...tässä olen ollut ihan koko ajan". Höpsö pikkuotus.

Lauantaina Sami ja Katja treenasivat Korkeavireellä ja pääsin siipeilemään sinne. Teimme ensin ruutua, joka osoittautui yllättävän hankalaksi. Nano tarjosi koko ajan oikeaa etutötsää merkiksi. ( ja yritti se käydä ohimennen suorittamassa sivulla olevaa keinua ja tehdä putken). Sillä oli vauhti päällä mutta aivot kotosalla. Kun jouduin muutaman kerran huomauttamaan sille korjaamisesta, se riemastui vallan ja alkoi tökkiä ja sohia tötsiä ja ruutunauhakin sai kyytiä. Miten niin turhautunut pikkusheltti? Niinpä palattiin perusteisiin ja kun N oli kerran päässyt namialustalle ruutuun, se alkoi taas miettiä ja tarjosi jopa oikeaa paikkaa.

Häiriöt tässä treenissä olivat valtavat, sillä ympärillä pyöri kolme tenavaa, jotka huusivat, juoksivat ja syöksyilivät sinne tänne. Nanosta näkikin selvästi, että ajoittain sillä oli vaikeuksia keskittyä käsillä olevaan tehtävään. Esim. kaukotreenissä siltä  meni muutama käsky sivu suun, kun sen silmät pyörivät hyrränä ympyrää. Eli tämä ongelma on olemassa edelleen. Häiriöitä, häiriöitä ja häiriöitä. Kaukoissa itsessään ei teknisesti ollut mitään vikaa.

Muistuttelin  myös liikkeestä jääviä, joissa istumisen kanssa on vielä tekemistä, sillä painovoima vetää pientä kovasti maata kohti. Yllättävän hyvin kuitenkin funtsi nyt itse (liekö auttanut, että olin tuossa kaukojumpassa pölläyttänyt sitä hiukan) ja maan vetäessä kohti, sillä selvästi raksutti; "sehän sanoi istu" ja koira suorastaan hyppäsi takaisin istumaan oltuaan jo puolessa välissä matkalla makuulle. Hyvä treeni siis.

Seuraaminen oli taas tällä kertaa vaikeaa. Sivuetäisyys ehkä pysyi aavistuksen paremmin kuin aiemmin, mutta Nano seilasi aikalailla eteen minun makuuni. Tässä sen heti näkee, kun jää useampi päivä väliin näistä treeneistä. Mutta kun en saa katsoa koiraa, niin eihän sitä voi treenata yksin. Ja kun avustaja ei ehdi, niin ei vaan voi. ;)

Korkeavireeltä ajoin Töllisille Sussun AVA-juhliin. Kiitos ihanista tarjoiluista, oli mukavaa! Olisi ollut mukava viipyä pitempäänkin, mutta tämä lapsiperheen arki yhdellä autolla muistuttaa ajoittain kummasti elämän realiteeteista.

Tänään(kin) tein pitkän aamulenkin harjulla ja sen jälkeen kävimme Pennalassa tekemässä tokot. Nano oli jo lenkillä ihan töttöröö; juoksenteli vain pitkin poikin häntä pystyssä ja tuhisi kaikelle, ja sama meno jatkui treenatessa. Vauhtia ja asennetta riitti, mutta aivoja ei nimeksikään.

Ruututreeni oli aivan mahdotonta menoa. Niinkuin ne pelottelevat, että matkan pidetessä tai koetilanteessa koira jättää matkan vajaaksi ja jää ruudun etuosaan, tai pahimmassa tapauksessa kokonaan ruudun etupuolelle. No ei Nano vaan. Se lähti kohti ruutua täyttä höyryä, jatkoi matkaa ruudun läpi, eteenpäin ja eteenpäin. Kentän reunan tullessa vastaan se siirtyi raville ja alkoi kovin tohkeissaan etsiä ruutua heinikosta. Muistuttelin tämän jälkeen paikkaa ja tehtiin uusi yritys. Nyt se juoksi enää viisi metriä ruudun taakse!!!

Sen jälkeen tehtiin hassunhauskaa ruutuleikkiä; 1) ohjaaja huutaa ruutu, 2) koira juoksee ruudun yli, n.30cm nauhan taakse, 3) ohjaaja ja koira tuijottavat toisiaan, 4) koira siirtyy eteenpäin, etujalat ovat jo ruudussa, 5) ohjaaja ja koira tuijottavat toisiaan, 6) koira siirtyy eteenpäin, täydellisesti toivottuun sijaintiin ruudussa, 7) ohjaaja kehuu koiraa. Ja koko sarja alusta uudestaan...ja taas uudestaan...ja taas...

Jossakin vaiheessa ohjaaja joko repii pelihousunsa tai purskahtaa hillittömään nauruun. Ja siinä vaiheessa kaivettiin tässä treenissä esiin markkeri ja tehtiin idioottivarmat ruudut (2kpl) ja vielä yksi ilman markkeria (hienosti oikealle paikalle).

Seuraamisessa sivuetäisyys oli tänään parempi. Alkuun tehtiin lyhyttä pätkää; liikkeelle ja parin askeleen jälkeen seis. Lähinnä muistuttelun kannalta. Sitten pitempää pätkää, käännöksiä, siirtymiä ja juoksupätkää. Juoksussa koira on muuten tosi jees. Loppua kohti seuraaminen alkoi jo tuntua ja ilmeisesti näyttääkin ihan ok:lta. Ja huomenna on edessä sama show, ja tiistaina...ja... ja

Tunnari oli tänään ihan siistiä työtä, tosi tarkasti Nano tutki kävi läpi kaikki kapulat kunnes oma löytyi, muttei kuulemma koskenut suullaan mihinkään. Minusta itsestäni kauempaa näytti siltä, että olisi pyöräyttänyt jotakin, mutta se tapahtui kuulemma tassulla. Se kun menee eteenpäin kuin jyrä eivätkä pienet puupalat jaloissa juuri tahtia hiljenna, kunhan luistellaan menemään. Alkuviikon pitoharjoituksista huolimatta Nano pyöräytti tunnaripalikan suussaan parempaan asentoon, ja niinpä tein lopuksi vielä pitoharjoituksia. Hyvin meni.

Muutoksen tuulet

Joskus vannoin, etten kirjoita  blogia ennen kuin saan treeniaikaa riittävästi. No treeniaikaahan ei koskaan voi olla riittävästi, mutta nyt on tullut aika, etten puhu sekavia klo 21 tai nukahda istuvilleni ennen kahdeksaa. Ehkä voin siis hyödyntää ilta-aikoja lasten nukkuessa ja Samin ollessa vielä omissa treeneissään. Olen kypsytellyt ajatusta kirjoittamisesta  pitkin syksyä, joten ehkä aika todella on kypsä. Elämässäni on tapahtunut tai tapahtumassa muitakin muutoksia, joista blogin kirjoittaminen tauon jälkeen on vain yksi lisää.

Syyslomasta lähtien olen pyrkinyt minulle vieraaseen itsekkyyteen. En koskaan kuvitellut olevani kovin kiltti ihminen, mutta ehkä se sittenkin on totta. Olen antanut tilanteen mennä siihen pisteeseen, että muutoksia on pakko tehdä. Nyt opettelen taas tervettä itsekkyyttä, ja käytän aikaa vain itseeni. Reilun kahden viikon jälkeen on tietysti aikaista sanoa, mutta nyt tuntuu siltä, että tämä muutos olisi pitänyt tehdä jo paljon aiemmin; olen nauttinut suunnattomasti pitkistä lenkeistä syksyisessä metsässä, polkuja vältellen, olen saanut pitkästä aikaa riittävästi treeniapua ja muutenkin tuntuu, että olen kolmen vuoden tauon jälkeen saanut taas otteen elämästä. Kiitos ihanat ystävät tuesta ja avusta...vaikka syksy entisestään pimenee, minun mieleni alkaa valostua.

Ja mikäpä tässä olisi valitellessa. Minulla on maailman paras pikkusheltti, jonka kanssa on kerta kerralta mukavampi työskennellä. Sillä ei ole pitkään aikaan ollut päiviä, jolloin olisimme joutuneet miettimään motivointia. Ei, se tekee aina töitä sata lasissa. Yrittää tehdä mitä pyydetään, ja on niin tosissaan. Se on suorastaan liikuttavaa!

Kun nyt Nanon kanssa on yhteistyö saatu sujumaan ja koira rakastamaan tokoilua, on keskitytty eri liikkeisiin. Nyt syksyllä on tehty tunnaria, ruutua, kaukoja, seuraamista ja noutoja. Vielä pitää ottaa kehityskohteiksi luoksetulon stopit ja ohjattu.

Noudoissa, ihan kaikissa noudoissa, on ohjaajalla ollut ongelmana palautusten hitaus. Leluun pikkuotus tulee kyllä innolla, mutta muuten sillä ei ole mitään kiirettä. Niinpä nyt on vahvistettu palautuksen loppuosaa (viimeiset metrit ja sivulle kiepahtaminen) sekä tehty julmetun  pitkiä noutoja. Pitkästä matkasta vauhtia onkin selvästi enemmän.

Ruudussa on ongelmamme ollut se, että Nano ei hahmota ruutua sinällään, vaan on vain hakeutunut markkerille. Nyt markkeri on jätetty pois ja koiralle on pyritty kertomaan oikeaa paikka viemälle se sinne ja kehumalla paikasta. Ajoittain pikkupiski tekeekin jo ihan selvästi ajatustyötä, ja vilkuilee tötteröitä mennessään oikeaan paikkaan. Välillä taas vauhdin hurma vie järjen mennessä ja meno on komeaa, mutta ah, niin epätarkkaa. Siispä toistoja, toistoja ja vielä kerran toistoja, ja nimenomaan oikeita toistoja.

Kaukot ovat tällä hetkellä yksi vahvuuksistamme. Nano osaa vaihdot ja kestää hyvin sen, että sille huomautetaan jos se tekee virheitä (=liikkuu). Suurin ongelma kaukoissa on maasta seisominen, jossa se nousee helposti hyvin etupainoisesti, mikä vaikeuttaa seuraavan vaihdon suorittamista puhtaasti. Se kuitenkin yrittää aina tehdä oikein mikä helpottaa asiasta muistuttelua kovasti.

Tunnari puolestaan levisi kesällä silkkaan tekemättömyyteen. Nyt syksyllä toistoja tehden N on taas alkanut keskittyä, mutta täydelliseen rauhaan on vielä matkaa. Nanosta näkee niin selvästi, että se haluaa tehdä oikein, ja ollessaan epävarma jostakin tempusta, se hidastuu tai alkaa tarjota nopealla tahdilla erilaisia vaihtoehtoja, josko joku olisi se oikea. Niinpä sen kanssa on tärkeää saada onnistumisia, ja paljoooon toistoja, jotta koira tietää varmasti mitä siltä odotetaan. Silloin se on vauhdikas ja itsevarma.

Seuraaminen puolestaan on ikuisuusongelmamme. Milloin nyökitään, milloin edistetään, poikitetaan tai mennään väljästi. Niinpä seuraamisharjoitteet tulevat kuulumaan joka ikiseen treeniimme tästä päivästä hamaan hautaan. Ja kun ohjaajakin vielä oppisi liikkumaan rennosti eikä jäkkittäisi itseään. ;)