Aivojumppaa

Alkuviikko meni minuuttiaikataululla jotta jokainen perheenjäsen ehti ajoissa milloin minnekin, joten treenit jäivät harmittavan vähälle. Kotona pystyy tietysti tekemään kaikenlaista, joten meillä on nyt panostettu paljon kaukoihin, kapulan pitämiseen ja kuuntelemiseen. Pikkukoira kun tahtoo välillä vähän jyrätä. Kun lenkillä sanot sille odota, se hiipii perään. Kun kotona sanot sille, että ulos ei tulla vaikka ovi on auki, se hiipii rappusille. Kun avaat autohäkin oven, se hiipii ulos. Näitäkin asioita on alkuviikosta muistuteltu urakalla. Tosin Nano tuntuu välillä leikkivän kanssani metsässä. Se hiipii perään ja kun käännyn katsomaan se syöksyy välittömästi takaisin taakse päin ja kääntyy ilmassa nelitassuseisontaan suunnilleen alkuperäiseen paikkaan viattomin ilmein "en mä mihinkään liikkunu...tässä olen ollut ihan koko ajan". Höpsö pikkuotus.

Lauantaina Sami ja Katja treenasivat Korkeavireellä ja pääsin siipeilemään sinne. Teimme ensin ruutua, joka osoittautui yllättävän hankalaksi. Nano tarjosi koko ajan oikeaa etutötsää merkiksi. ( ja yritti se käydä ohimennen suorittamassa sivulla olevaa keinua ja tehdä putken). Sillä oli vauhti päällä mutta aivot kotosalla. Kun jouduin muutaman kerran huomauttamaan sille korjaamisesta, se riemastui vallan ja alkoi tökkiä ja sohia tötsiä ja ruutunauhakin sai kyytiä. Miten niin turhautunut pikkusheltti? Niinpä palattiin perusteisiin ja kun N oli kerran päässyt namialustalle ruutuun, se alkoi taas miettiä ja tarjosi jopa oikeaa paikkaa.

Häiriöt tässä treenissä olivat valtavat, sillä ympärillä pyöri kolme tenavaa, jotka huusivat, juoksivat ja syöksyilivät sinne tänne. Nanosta näkikin selvästi, että ajoittain sillä oli vaikeuksia keskittyä käsillä olevaan tehtävään. Esim. kaukotreenissä siltä  meni muutama käsky sivu suun, kun sen silmät pyörivät hyrränä ympyrää. Eli tämä ongelma on olemassa edelleen. Häiriöitä, häiriöitä ja häiriöitä. Kaukoissa itsessään ei teknisesti ollut mitään vikaa.

Muistuttelin  myös liikkeestä jääviä, joissa istumisen kanssa on vielä tekemistä, sillä painovoima vetää pientä kovasti maata kohti. Yllättävän hyvin kuitenkin funtsi nyt itse (liekö auttanut, että olin tuossa kaukojumpassa pölläyttänyt sitä hiukan) ja maan vetäessä kohti, sillä selvästi raksutti; "sehän sanoi istu" ja koira suorastaan hyppäsi takaisin istumaan oltuaan jo puolessa välissä matkalla makuulle. Hyvä treeni siis.

Seuraaminen oli taas tällä kertaa vaikeaa. Sivuetäisyys ehkä pysyi aavistuksen paremmin kuin aiemmin, mutta Nano seilasi aikalailla eteen minun makuuni. Tässä sen heti näkee, kun jää useampi päivä väliin näistä treeneistä. Mutta kun en saa katsoa koiraa, niin eihän sitä voi treenata yksin. Ja kun avustaja ei ehdi, niin ei vaan voi. ;)

Korkeavireeltä ajoin Töllisille Sussun AVA-juhliin. Kiitos ihanista tarjoiluista, oli mukavaa! Olisi ollut mukava viipyä pitempäänkin, mutta tämä lapsiperheen arki yhdellä autolla muistuttaa ajoittain kummasti elämän realiteeteista.

Tänään(kin) tein pitkän aamulenkin harjulla ja sen jälkeen kävimme Pennalassa tekemässä tokot. Nano oli jo lenkillä ihan töttöröö; juoksenteli vain pitkin poikin häntä pystyssä ja tuhisi kaikelle, ja sama meno jatkui treenatessa. Vauhtia ja asennetta riitti, mutta aivoja ei nimeksikään.

Ruututreeni oli aivan mahdotonta menoa. Niinkuin ne pelottelevat, että matkan pidetessä tai koetilanteessa koira jättää matkan vajaaksi ja jää ruudun etuosaan, tai pahimmassa tapauksessa kokonaan ruudun etupuolelle. No ei Nano vaan. Se lähti kohti ruutua täyttä höyryä, jatkoi matkaa ruudun läpi, eteenpäin ja eteenpäin. Kentän reunan tullessa vastaan se siirtyi raville ja alkoi kovin tohkeissaan etsiä ruutua heinikosta. Muistuttelin tämän jälkeen paikkaa ja tehtiin uusi yritys. Nyt se juoksi enää viisi metriä ruudun taakse!!!

Sen jälkeen tehtiin hassunhauskaa ruutuleikkiä; 1) ohjaaja huutaa ruutu, 2) koira juoksee ruudun yli, n.30cm nauhan taakse, 3) ohjaaja ja koira tuijottavat toisiaan, 4) koira siirtyy eteenpäin, etujalat ovat jo ruudussa, 5) ohjaaja ja koira tuijottavat toisiaan, 6) koira siirtyy eteenpäin, täydellisesti toivottuun sijaintiin ruudussa, 7) ohjaaja kehuu koiraa. Ja koko sarja alusta uudestaan...ja taas uudestaan...ja taas...

Jossakin vaiheessa ohjaaja joko repii pelihousunsa tai purskahtaa hillittömään nauruun. Ja siinä vaiheessa kaivettiin tässä treenissä esiin markkeri ja tehtiin idioottivarmat ruudut (2kpl) ja vielä yksi ilman markkeria (hienosti oikealle paikalle).

Seuraamisessa sivuetäisyys oli tänään parempi. Alkuun tehtiin lyhyttä pätkää; liikkeelle ja parin askeleen jälkeen seis. Lähinnä muistuttelun kannalta. Sitten pitempää pätkää, käännöksiä, siirtymiä ja juoksupätkää. Juoksussa koira on muuten tosi jees. Loppua kohti seuraaminen alkoi jo tuntua ja ilmeisesti näyttääkin ihan ok:lta. Ja huomenna on edessä sama show, ja tiistaina...ja... ja

Tunnari oli tänään ihan siistiä työtä, tosi tarkasti Nano tutki kävi läpi kaikki kapulat kunnes oma löytyi, muttei kuulemma koskenut suullaan mihinkään. Minusta itsestäni kauempaa näytti siltä, että olisi pyöräyttänyt jotakin, mutta se tapahtui kuulemma tassulla. Se kun menee eteenpäin kuin jyrä eivätkä pienet puupalat jaloissa juuri tahtia hiljenna, kunhan luistellaan menemään. Alkuviikon pitoharjoituksista huolimatta Nano pyöräytti tunnaripalikan suussaan parempaan asentoon, ja niinpä tein lopuksi vielä pitoharjoituksia. Hyvin meni.

Muutoksen tuulet

Joskus vannoin, etten kirjoita  blogia ennen kuin saan treeniaikaa riittävästi. No treeniaikaahan ei koskaan voi olla riittävästi, mutta nyt on tullut aika, etten puhu sekavia klo 21 tai nukahda istuvilleni ennen kahdeksaa. Ehkä voin siis hyödyntää ilta-aikoja lasten nukkuessa ja Samin ollessa vielä omissa treeneissään. Olen kypsytellyt ajatusta kirjoittamisesta  pitkin syksyä, joten ehkä aika todella on kypsä. Elämässäni on tapahtunut tai tapahtumassa muitakin muutoksia, joista blogin kirjoittaminen tauon jälkeen on vain yksi lisää.

Syyslomasta lähtien olen pyrkinyt minulle vieraaseen itsekkyyteen. En koskaan kuvitellut olevani kovin kiltti ihminen, mutta ehkä se sittenkin on totta. Olen antanut tilanteen mennä siihen pisteeseen, että muutoksia on pakko tehdä. Nyt opettelen taas tervettä itsekkyyttä, ja käytän aikaa vain itseeni. Reilun kahden viikon jälkeen on tietysti aikaista sanoa, mutta nyt tuntuu siltä, että tämä muutos olisi pitänyt tehdä jo paljon aiemmin; olen nauttinut suunnattomasti pitkistä lenkeistä syksyisessä metsässä, polkuja vältellen, olen saanut pitkästä aikaa riittävästi treeniapua ja muutenkin tuntuu, että olen kolmen vuoden tauon jälkeen saanut taas otteen elämästä. Kiitos ihanat ystävät tuesta ja avusta...vaikka syksy entisestään pimenee, minun mieleni alkaa valostua.

Ja mikäpä tässä olisi valitellessa. Minulla on maailman paras pikkusheltti, jonka kanssa on kerta kerralta mukavampi työskennellä. Sillä ei ole pitkään aikaan ollut päiviä, jolloin olisimme joutuneet miettimään motivointia. Ei, se tekee aina töitä sata lasissa. Yrittää tehdä mitä pyydetään, ja on niin tosissaan. Se on suorastaan liikuttavaa!

Kun nyt Nanon kanssa on yhteistyö saatu sujumaan ja koira rakastamaan tokoilua, on keskitytty eri liikkeisiin. Nyt syksyllä on tehty tunnaria, ruutua, kaukoja, seuraamista ja noutoja. Vielä pitää ottaa kehityskohteiksi luoksetulon stopit ja ohjattu.

Noudoissa, ihan kaikissa noudoissa, on ohjaajalla ollut ongelmana palautusten hitaus. Leluun pikkuotus tulee kyllä innolla, mutta muuten sillä ei ole mitään kiirettä. Niinpä nyt on vahvistettu palautuksen loppuosaa (viimeiset metrit ja sivulle kiepahtaminen) sekä tehty julmetun  pitkiä noutoja. Pitkästä matkasta vauhtia onkin selvästi enemmän.

Ruudussa on ongelmamme ollut se, että Nano ei hahmota ruutua sinällään, vaan on vain hakeutunut markkerille. Nyt markkeri on jätetty pois ja koiralle on pyritty kertomaan oikeaa paikka viemälle se sinne ja kehumalla paikasta. Ajoittain pikkupiski tekeekin jo ihan selvästi ajatustyötä, ja vilkuilee tötteröitä mennessään oikeaan paikkaan. Välillä taas vauhdin hurma vie järjen mennessä ja meno on komeaa, mutta ah, niin epätarkkaa. Siispä toistoja, toistoja ja vielä kerran toistoja, ja nimenomaan oikeita toistoja.

Kaukot ovat tällä hetkellä yksi vahvuuksistamme. Nano osaa vaihdot ja kestää hyvin sen, että sille huomautetaan jos se tekee virheitä (=liikkuu). Suurin ongelma kaukoissa on maasta seisominen, jossa se nousee helposti hyvin etupainoisesti, mikä vaikeuttaa seuraavan vaihdon suorittamista puhtaasti. Se kuitenkin yrittää aina tehdä oikein mikä helpottaa asiasta muistuttelua kovasti.

Tunnari puolestaan levisi kesällä silkkaan tekemättömyyteen. Nyt syksyllä toistoja tehden N on taas alkanut keskittyä, mutta täydelliseen rauhaan on vielä matkaa. Nanosta näkee niin selvästi, että se haluaa tehdä oikein, ja ollessaan epävarma jostakin tempusta, se hidastuu tai alkaa tarjota nopealla tahdilla erilaisia vaihtoehtoja, josko joku olisi se oikea. Niinpä sen kanssa on tärkeää saada onnistumisia, ja paljoooon toistoja, jotta koira tietää varmasti mitä siltä odotetaan. Silloin se on vauhdikas ja itsevarma.

Seuraaminen puolestaan on ikuisuusongelmamme. Milloin nyökitään, milloin edistetään, poikitetaan tai mennään väljästi. Niinpä seuraamisharjoitteet tulevat kuulumaan joka ikiseen treeniimme tästä päivästä hamaan hautaan. Ja kun ohjaajakin vielä oppisi liikkumaan rennosti eikä jäkkittäisi itseään. ;)