Lauantain 20.4. vietin tiiviisti shelttierkkarissa. Olipa taas mukava päivä. Vaikken missään nimessä ole näyttelyihminen, nautin tuttujen tapaamisesta, naurusta etenkin Tuulan ja Maikun kanssa. En muistanutkaan, kuinka minunlaiseni huumori Tuulalla on. Nano sai pystyistä korvistaan ja bikini-turkistaan huolimatta ERIn (onhan se kaunis rakenteeltaan), esitin ihanaisen Keiju-mummon ja sain keskittyä ihan vain itseeni koko päivän. Sheltit ovat niin kauniita, näyttelyt niin kummallisia ja yhdessä olo ystävien kanssa niin mukavaa. Edelleen olen sitä mieltä, että sheltit riittävät minulle. Ne ovat niin kauniita ja simppelin kokoisia, mutta myös tehokkaita pakkauksia. Isoja koiria pienessä paketissa. Ne jotka väheksyvät shelttejä, pitävät niitä vain pieninä arkoina räksyttäjinä, eivät ymmärrä rotua ollenkaan. Shelttejä rekisteröidään vuosittain hurja määrä, joten joukkoon toki mahtuu kaikenlaista tallaajaa. Pääosa shettiäisistä on kuitenkin ihan kivasti toimivia pieniä paimenia. Niiden pääkoppa riittää peruselämään ja harrastuksiin ja niiden terveys on kohtuullisen hyvää. kaikille sheltti ei varmasti sovi, mutta mainettaan parempia koiria ne ovat. Ja niin kauniita!!!
Sunnuntaina Sami koulutti ensin aamupäivän Kotkassa ja minä lenkkeilin lasten ja kolmen kotona olevan shettiäisen kanssa soramontun reunamilla. Lotalla on eskaritehtävänä seurata kevään merkkejä, ja bongasimme leppäkertun, kahden lajin perhosia, muurahaisia ja leskenlehtiä. Aurinko paistoi ja olin hetken aikaa onnellinen. Illalla Samilla, Katjalla, Satulla ja Petellä oli yhteinen treeniaika Korkeavireellä ja pääsimme Nanon kanssa kuokkimaan treeneihin. Aikamoista rävellystä se taas oli, mutta ymmärsin taas jotakin...mikä on äärimmäisen tyydyttävää. Aina jotakin uutta!
Tiistai 23.4. lenkki Tiirismaalla, koirat hömppäsivät vapaina. Mikä nautinto kulkea umpimetsässä haistellen keväisen metsän tuoksua. Metsä on ennen ollut meille suomalaisille tuki ja turva. Sinne on paettu vainon aikana ja sodissa suomalaiset korpisoturit ovat pärjänneet taidoillaan liikkua ja elää metsässä. Ennen vanhaan puita palvottiin ja metsä oli tärkeä osa kaikkien elämää. Nykyään tuntuu tuo yhteys kadonneen. Tai ehkä tässäkin on tullut luokkaeroja...on niitä, jotka yhä osaavat nauttia metsästä, ja niitä joille luonto tarkoittaa lähipuiston palanutta nurmikkoa ja kadunvarren istutuksia. Koulussa olen törmännyt ekaluokkalaisiin jotka pelkäävät metsää; siellä on ötököitä (pistävätkö/purevatko ne...voiko siihen kuolla? ) Mitä jos uppoaa suohon? Entä jos karhu/susi/hirvi syö? Herran jestas, eivätkö ihmiset käy enää koskaan metsässä? Juttelin lapseni Lotan kanssa asiasta kiipeilessämme kivillä Renkomäen harjulla sunnuntaina; hän on kulkenut metsässä pienestä vauvasta lähtien, eikä tajunnut ollenkaan miten joku voi pelätä metsässä. Edes jossain olemme lastemme kanssa onnistuneet! :)
Luin vähän aikaa sitten teologi Pauliina Kainulaisen kirjaa Metsän Teologia esittelevän artikkelin. Kaikenlaista tietoa palvovana kirja-addiktina otin sitten hiukan selvää Kainulaisesta, hänen ajatuksistaan ja teoksistaan. Paljon asiaa! Ainakin minun sieluni lepää metsässä. Kai minä jonkin sortin kristitty olen. En vain pidä siitä meteliä. Oppilaille pyrin antamaan täysin neutraalin kuvan omista ajatuksistani. Ei ole minun tehtäväni vaikuttaa suoranaisesti heidän maailmakatsomukseensa, vaan tarjota heille rakennuspalikoita oman ajattelumallin rakentamiseen. Se että olen kristitty, ei tarkoita että ajattelisin kirkon instituutiona olevan aina oikeassa...ei suinkaan. Etenkin sosiaalisissa kysymyksissä kirkko on liian mitäänsanomaton. Maailmanparantajan sieluni haluaa konkreettisia tekoja. Liian usein historian siipien havistessa kirkko on jäänyt puolueettomaksi sivustaseuraajaksi kun sen olisi lähimmäisenrakkauden nimissä pitänyt ottaa kantaa. Tai suorastaan tukenut julmuuksia parantaakseen omaa vaikutusvaltaansa.
Mutta se uskonnosta ja kristillisestä kirkosta. Palataanpa takaisin kartalle ja päivä taaksepäin. Maanantaina 22.4. kävimme Samin kanssa treenaamassa iltapäivällä. Nano teki superhyvän ruudun. Se tiesi tasan tarkkaan minne oli menossa ja meni hyvällä draivilla. Teimme ensimmäisen markkerilla, sitten pari ilman markkeria ja yhden kokonaisuuden. Lopuksi humppasimme vielä pari kertaa putken kautta ruutuun. Nanosta se on superkivaa, ja jos tuolla palkkauksella saadaan vielä vahvistettua mielikuvaa ruudusta superkivana juttuna, en valita ollenkaan.
Hyppynoutoa teimme nopealla tempolla sekä lähetyksenä kapulalle, jonka Nano poikkeuksetta menee nyt hypyn yli, ja palautuksina niin, että laitan kapulan suuhun hypyn takana ja kutsun sen sivulle...ja etenkin vinoilta linjoilta, jotta vahvistaisin ajatusta siitä, että takaisin tullaan aina hypyn yli, oli se edessä tai ei.
Lisäksi teimme istumista ja keppitreeniä.
Illalla meillä oli Nanon kanssa treenit, teemana päällejuoksut. Nano on hidas...kovin hidas, mikä helpottaa kovasti minun rävellystäni. Sanoinkin taas Sadulle treenien jälkeen että jotakin vikaa tässä harjoituksessa oli, koska se meni niin hyvin. Oikeasti olen tosi iloinen siitä miten hyvin meillä meni. Minähän tässä treenaan itseäni, joten jos joka treenistä saan itselleni yhden uuden asian, olen äärimmäisen tyytyväinen. Tällä kertaa ymmärsin jotakin päällejuoksusta!
Treenien jälkeen kävin lenkillä Katin ja Särön kanssa ja juttelimme pitkään parkkiksella. Oli mukava jutella ja kuulla Katin ajatuksia. Kovin samanlaisia pohdintoja Kati on tehnyt kuin minäkin. Oli mukavaa! Kiitos seurasta Kati!
Keskiviikkona Sagalla oli kaveri leikkimässä, minä siivosin ja laitoin ruokaa. Pakko yrittää välillä tehdä kotitöitäkin, vaikka ne pahasti haittaavat muuta elämää.
Torstaina lähdin lasten kanssa sukuloimaan Pohjanmaalle. Sain lähimmiltä miehiltäni palautetta ajonopeudestani. Väittivät minun hurjastelleen. Mutta miettikääpä nyt omalle kohdalle: edessä 356km, kyydissä viisi koiraa ja kaksi lasta jotka aloittavat Hollolan kohdalla kyselyn, "koska ollaan perillä". Kyllä siinä kaasujalkaan tulisi painoa itsekullekin. Ja puolustuksekseni voi yhä edelleen sanoa: MINÄ en ole koskaan saanut sakkoja ylinopeudesta...paino sanalla minä. Ettäs tiedätte.
Kyllähän tuo reissu sai taas miettimään noita välimatkoja. Olisihan se mukavaa ja monesti helpompaakin jos nuo vanhenevat läheiset olisivat lähempänä. Minä ikuisena murehtijana tunnen huonoa omaatuntoa siitä etten käy heidän luonaan useammin. Ihan sama juttu Nokialla asuvan isoisäni kohdalla. Huoh! Olisiko kuitenkin helpompaa jos kaikki jäisivät iäkseen elämään lähellä synnyinpaikkaansa, kuten ennenvanhaan. Silloin oli jo muutto naapuripitäjään iso juttu.
Viikonloppu sujui mukavasti ja kului nopeasti. Kummitätini (ikä 60+) asuu maalla...todellisella maaseudulla, jonne ei kulje julkista liikennettä. Hänellä ei ole autoa, ei ajokorttia, vaan sitkeänä sissinä hän polkee pyörällä, tai talvella ilmeisesti potkutteleekin kauppaan kirkolle 12km. Ei voi kuin kunnioittaa. Me täällä kaupungissa ja lähiöissä tarvitsemme auton murto-osan matkoille. Sanoinkin tädilleni, että arvostan todella sitä, että lapseni saavat mahdollisuuden nähdä myös erilaista elämää kuin tämä perus lähiöhuttu. Ehkä se auttaa heitä ymmärtämään, että on olemassa erilaisia ihmisiä, erilaisia arvoja, erilaisia ympäristöjä. Ehkä se saa heidät kestämään erilaisuutta paremmin. Minusta on niin surullista kun lapset, saati sitten aikuiset ihmiset ovat ennakkoluuloisia ja pelkäävät erilaisuutta. Mitä se on keneltäkään pois, jos joku tekee asioita eri tavoin kuin sinä itse.
Koirien kannalta maaseutu tarjoaa omat etunsa. Tein kolmen päivän aikana yhden hihnalenkin...niin ja sunnuntaiaamuna kävelimme tädin kanssa pikitien varteen aamulehteä hakemaan (koko kylän lehdet jaetaan sunnuntaisin yhteen laatikkoon ison tien varteen) koirien kanssa ja ne joutuivat kulkemaan hihnassa. Muuten lenkkeilimme ilman hihnoja peltotiellä ja metsässä. Ja silkkaa nautintoa se on itsellekin kun aamulla auringon noustessa hitaasti metsän takaa ja muuttaessa maailman oranssiksi, saa katsella pellolla liikkuvia kurkia tai isossa ojassa uiskentelevia joutsenia. Maailma on aivan hiljainen ja oma mieli tyyni ja rauhallinen...edes hetken.
Toki treenailinkin Nanon ja Carin kanssa kummitädin pihamaalla. Molemmat ovat innokkaita puuhaamaan ja Nanon kanssa keskityimme ruutuun, noutoihin ja pikkuasioiden hiomiseen. Teimme myös muutaman luoksetulon. Noudot sujuivat yllättävän hyvin. Lähinnähän meillä on työn alla kapulan palautus sivulle. N jää helposti hiukan kauas. Teimme noutoleikkiä, jossa iloisella asenteella saadaan paljon toistoja. Naksuttelin oikeista suorituksista ja hyvin meni. Naksuttelin myös maahanmenoja sivulla sekä pieniä seuraamispätkiä.
Kuvia lapsista ja koirista maalaismaisemissa löytyy täältä.
Maanantaina koitti jälleen arki suruineen ja iloineen. Sami vei lapset sirkukseen ja minä nukuin päivätorkut, sekä tein vähän omia hommia. Illalla pääsin Nanon kanssa agitreeneihin, jotka myös toimivat nykyään loistavana päännollauksena suruista ja murheista. Kotoa lähti kiukkuinen nainen, mutta takaisin tuli, jos nyt ei aivan seesteinen, niin ainakin huomattavasti rauhallisempi ja yhteistyökykyisempi ihminen. Teimme pientä radanpätkää putkella ja hypyillä. Ei mitään erityistä sinällään, mutta pääsin pohtimaan liikeen rytmitystä jälleen kerran. Minulla on selkärangassa ajatus kiireestä ja ryntäilen helposti sinne tänne. Satu pakottaa minua miettimään miten saan koiraan vauhtia ja ohjaukseen sujuvuutta rytmittämällä liikettäni ja osaa selittää asiat niin julmetun selkeästi, että tällainen hiukan yksinkertaisempikin ihminen tajuaa...tai oikeastihan minä olen hyvinkin älykäs, mutta ajattelen liikaa... Kiitos Satulle kärsivällisestä koutsauksesta jälleen kerran.
Keskiviikkona, eli vappuna, oli minun vuoroni pitkästä aikaa nukkua aamulla pitkään. Tai kävin minä Carin käyttämässä pihalla pissalla kuudelta, mutta kun lapset heräsivät, heidän kanssaan nousi Sami ja minä nukuin yli puoli yhdeksään jolloin heräsin viestin tuloon. Ja hyvä että heräsin, sillä olin hetkellisessä mielenhäiriössä ilmoittautunut tokokokeeseen ja yhdeltätoista piti jo olla skarppina kehässä. Sami halusi tulla mukaan kuvaamaan suurta debyyttiämme voittaja-luokassa, ja niinpä pakkasimme lapset, eväät, vaihtovaatetta, Carin ja tottakai Nanon autoon ja suuntasimme Orimattilaan. Jotenkin olin itse ihan kamalan rento koko ajan. Tiesin meillä olevan muutama keskeneräinen liike (ruutu, seuraaminen) ja Nanon olevan altis häiriöille. Emme myöskään olleet tehneet ryhmäliikkeitä ollenkaan maaliskuun alun jälkeen jolloin olimme AVO-kokeessa. Silti minulla oli vahva luottamus koiraani. Siihen, että hyvänä päivänä voimme ihan hyvin onnistua suurimmassa osassa liikkeistä, ettei meidän tarvitse yhtään hävetä suoritustamme.
Nano ei ole koskaan aiemmin käynyt tuossa maneesissa...en itseasiassa ole varma onko se käynyt ikinä missään maneesissa. Hiukan siis jännitti ottaako se häiriöitä hevosenjätöksistä, yläpuolella lentelevistä linnuista tai muusta vastaavasta. Ei ottanut ollenkaan, vaan oli oma häseltävä itsensä.
Paikkamakuu 9
Nano oli vinossa. Laisi oli sitä mieltä, että se meni maahan vinoon, koska se oli sivulla vinossa, mutta itseasiassa se harkitsi hetken mennäkö maahan vai ei, ja meni sitten hassusti vinoon suoraan lonkalle. Oli se kuulemma katsellut sinne tänne kovin tomerana kertoi katsomossa istunut Reija, mutta muuten ollut ihan rauhallinen.
Tunnari 9,5
Siisti työskentely kapuloilla. Piti kapulaa huonosti ja korjasi kerran matkalla. Palautus ravilla. Jäi sivulla vinoon ja kauas.
Istuminen 9
Muuten jees, minä annoin rytminmuutoksella lisäapuja istumiselle, koska Nano on viime aikoina keksinyt arpoa yhtä vahvimmista liikkeistämme. Ei valittamista, hyvin teki ja näytti pätevältä.
Ruutu 0
Murheenkryynimme. Nano lähti ihan hassuun suuntaan suoraan sivulle, ei eteen. Pysäytin sen, ja lähetin uudestaan ruutuun, jonne se hakikin tosi kivasti. Ja sitten teki emäntä mokan. Yritin stopata sen ruutuun, mutta se meni hiukan yli nauhasta. Siinä kohdassa olisi pitänyt ottaa harjoituksen kannalta ja käskeä maahan, jolloin Nano olisi itse kuvitellut tehneensä hienoa työtä. Nyt yritin vielä korjata, mutta se ei kestänyt sitä, vaan lähti juoksemaan hulluna isoja kaaria kohti minua. Iloista rallatusta kyllä! Eli näin luodaan koiralle epävarmuutta osaamisesta!
Seuraaminen 8
Olisi siitä kuulemma voinut saada enemmänkin. Tuntui ja videolta näyttikin yllättävän hyvältä. Ohjaaja nyt oli ihan koomassa ja sompaili käännökset sinne tänne, mutta koira pysyi hyvässä vireessä ja paketti kohtuu hyvin kasassa kaikki temponvaihdokset yms. Minä olen ihan tyytyväinen tähänkin, koska koira todella teki töitä koko ajan.
Hyppynouto 0
Nano lähti noutoon iloisesti, pääsi kapulalle ja totesi, ettei tällaista vierasta sorvattua kapulaa todellakaan ota suuhunsa. Se tökki kapulaa hetken ja päätti lähteä humppaamaan kauemmas. Annoin uuden käskyn. Kävi taas tökkimässä kapulaa ja lähti pois päin. Kolmannella käskyllä lähti takaisin luokseni. Se ryökäle tiesi tasan tarkkaan tehneensä väärin ja pysähtyi hypyn eteen hypäten paikoiltaan ja tullen vähän luimien luokseni. Sami ripitti minua kokeen jälkeen siitä, että treenaan lähinnä ohjatun kapuloilla, enkä taas pitkään aikaan ole tehnyt sorvatulla. Kun siihen vielä lisätään vieraat hajut, ei lopputulos mikään suunnaton yllätys ollut.
Luoksetulo 6
Se perkele tuli suoraan läpi seisomisesta. Ei ajatustakaan pysähtyä. Laitoin sen sitten vauhdista maahan toisella merkillä, hyvin meni, ja tuli iloisesti sivulle. Tätä en odottanut, vaikka se viikonloppuna tuli kerran läpi. En tiedä vaikuttiko alla olevan hyppynoudon virhe sen keskittymiseen, vai oliko se vaan niin humppatuulella. Tuollaisen virheen jälkeen meiltä olisi kyllä saanut ottaa kaikki pisteet.
Kaukot 9,5
Pikkukoira oli superhyvä! Seiso-istu-vaihdossa liikutti hiukan takatassuja eteenpäin, mutta istu-maa vaihdossa toisaalta liikkui hiukan taaksepäin. Kaikki muut vaihdot teknisesti oikein. Palatessani koiran viereen, nousi istumaan ennen käskyä.
Metallinouto 9
Oli ihan varma ettei Nano tuo metalliakaan, kun ei tuonut puistakaan. Kuitenkin se lähti kapulalle iloisesti, otti sen melko hyvin suuhun ja toi ravilla vinoon ja irti sivulle. Herran jestas, jo on aikoihin eletty, jos pikkupikku ottaa mieluummin suuhunsa vieraan metallin kuin vieraan puukapulan. Luonnollisesti olin tyytyväinen siihen.
Kokonaisvaikutus 8,5
Minulla on kuulemma joko-tai- koira. (Ihan hyvä niin kun emäntäkin on vähän joko-tai- tyyppiä ja kamalan mustavalkoinen...) Se joko tekee erinomaisesti tai ei tee ollenkaan. Siitä näkee että se tykkää tokon tekemisestä, mutta se on vielä vähän vallaton. Hiukan omilla teillään tänään.
Kolmostuloksesta huolimatta olin itse yhtä hymyä. Minulla oli hurjan hauskaa. Pystyin ajattelemaan koko ajan selkeästi enkä hajonnut itse missään vaiheessa pahasti. Pikkukoirallakin tuntui olevan hauskaa, sen vire kesti mainiosti koko pitkän ohjelman. Kun helmi-maaliskuun vaihteessa vielä painittiin vireongelmien kanssa ja minulla oli pikkusievää virkamiestokoa tekevä hidastelija, nyt minulla on kaverina iloinen humppaaja, joka nauttii yhdessä puuhaamisesta täysin rinnoin. Ihanaa!!!
Vappuni oli loppuosaltaankin ihana...aurinko paistoi, grillasimme kanaa ja kasviksia ja juhlan kunniaksi ostin itselleni yhden lonkeron...mahdollisimman ison tölkin vielä! Illalla Oili ja Pete kävivät kahvittelemassa ja kommentoimassa videota päivän kokeesta. Lapset asuivat päivän pihalla ja minun oloni oli hyvä! Hyvän mielen voimalla aloitin taas ruokapäiväkirjan pitämisenkin. Alan vähitellen kyllästyä kuulemaan ihmisiltä, että minun pitää varoa syömishäiriötä... hei haloo! Voin olla hassu ja välillä hieman hullukin, mutta en minä nyt tyhmä ole!!! Osaan pitää itseni kunnossa. Äiti älä pelkää, kyllä pidän itsestä huolen!
Tänään kävimme Hollolassa tekemässä keppejä sekä nollaamassa eilistä koetta. Kepit menivät vaihtelevasti. Tällä hetkellä on niiiiin lähellä se, että Nano hakee ja tekee kepit täysin itsenäisesti. Sitten se tekeekin yhtäkkiä sarjan virheitä ja teemme taas käsiavulla töitä. Kyllä se siitä.
Tokopuolelta teimme stoppeja putken kautta. Hyvin pysähtyi joka kerta, toisin kuin eilen. Ruutuun lähetin suoraan ja putken kautta. aluksi Nanolla oli vähän hassu suunta: se meni joka kerta viisi metriä ruudusta sivuun, kapean hallin viereiseen reunaan. En tiedä miksi se oli päättänyt ruudun olevan siinä reunassa. Korjatessa se haki hyvin ruudun ja markkerin. Toisella kerralla sama juttu, vaikka olimme käyneet lähellä vahvistamassa markkeria. Se lähti kohti ruutua, päätti hallin puolivälissä että suunta on väärä, mutkitteli toiseen nurkkaan ja kääntyi komentasti hypähtäen neljälle tassulle jääden seisomaan ikään kuin ruutuun. Korjausten kautta saatiin toimimaan hyvin. Asenne pysyi koko ajan loistavana, ääntäkin pääsi, mutta Nanon kanssa en jaksa liiemmälti huomautella siitä, sillä kokeessa se tuskin on ikinä niin korkeassa vireessä, että ääni karkaisi.
Eilisestä viisastuneena tein myös noutoa sorvatulla, melko painavalla kapulalla. Lienee itseasiassa Oililta lainassa juuri siksi, että pikku tottuisi vieraisiin kapuloihin. Omamme on nimittäin kevyempi. Eikä mitään ongelmaa. Tein ensin pari suoraa noutoa ja pari hypyn kautta. Ainoa ongelma jonka saimme esiin, oli se, ettei Nano odottanut sivulla, vaan karkasi heitosta perään. Ei empimistä kapulalla. Yritin kuitenkin kovasti saada virhettä esiin... (no en ihan oikeasti)...ja tein vielä lopuksi metallilla. Ei mitään ongelmaa siinäkään. Ja asenne koko ajan loistava. Nano on kyllä viime aikoina ollut niin superhyvällä draivilla mukana joka treenissä. Agility tekee sen päälle niin hyvää tokoakin ajatellen. Nyt meillä taas on yhteinen harrastus, jossa voi vähän irrotella ja antaa mennä. Tokossa Nanolta on vaadittu vähän liikaakin kontrollia ja tehty siitä jossain vaiheessa ehkä vähän tylsää. Nano kun haluaisi tehdä aina oikein ja ollessaan epävarma se ei tee töitä täysillä. Se hidastelee ja jahkailee. Huomatessaan tehneensä virheen, se saattoi nuorempana mennä vähän lukkoon. Nyt se on kestänyt kaiken tosi hienosti. Tai sitten allekirjoittanut on vain niin julmetun pätevä kouluttaja, ettei se huomaa yhtään virhettä! Kumpihan on todennäköisempää?
Summasummarum. Olisi vielä niin paljon muutakin josta voisin kirjoitella. Kuten jokusen kerran olen maininnut...ajattelen liikaa. kaikenlaista. Tänä talvena olen oppinut niin paljon itsestäni ja tiedän pystyväni mihin vaan. On niin vapauttavaa huomata, että selviää yksin ihan mistä vaan. Että ei tarvitse välttämättä ketään. On sitten eri asia, että yksin on tylsää olla ja mieluusti minä jaan elämäni rakkaitten ja ystävien kanssa, mutta se on oma valintani siksi että haluan, ei siksi että minun olisi pakko. Tuo varmuus ja tieto saa minut hymyilemään. Elämä voi olla ihanaa, jos vain niin haluaa!
Alla vielä yksi ilon aiheeni...teetin eka- ja tokaluokkalaisilla taidetta isolla T:llä. Niistä tuli sikamageita...noin niinkuin pienten kielellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti