Perjantaina treeniä Hollolassa. Ok.
Viikonloppu kului ulkoillessa ja leffoja katsoessa (vuokrasimme kuusi leffaa viikoksi...kolme muksuille ja kolme aikuisille...siitä onkin aikaa kun on ihan rauhassa ehtinyt katsoa kotona filmiä). Ilmat olivat mahtavat ja lauantaina kävimmekin Samin kanssa käyttämässä koirat Pennalassa ja teimme Nanon ja Carin kanssa pienet treenit.
Nanon teki ruudun hyvin häiriöistä (Maikku ja Ari) huolimatta ja sen asenne pysyi koko ajan hyvänä. Seuraamisessa oli jos jonkinlaista...Sami onneksi kommentoi. Kapulaa palautettiin loistavalla vauhdilla, mutta lopuissa oli vähän hienosäätöä. Sami ojensi minua taas siitä, että kumartelen Nanon puoleen sen tullessa sivulle. Anna sille työrauha!!!
Kepit sujuivat tällä kertaa tosi hienosti. Sami nauroi minulle, että se "vaikea" puoli vaihtelee. Yhdellä kerralla toinen puoli ei suju ollenkaan, ja toisella kertaa se puoli on täydellinen mutta toinen takkuaa oikein kunnolla. Mutta eihän minua muutenkaan juuri syytetä liian selkeästä ja johdonmukaisesta ajattelusta, miksi sitten tässä tapauksessa.
Päivä kului leppoisasti lasten kanssa puuhatessa. Minä kävin kaupassa, Sami huolsi pyörät kesäkuntoon ja iltapäivällä päästiin lenkkeilemään koirien ja pyörien kanssa. Sunnuntaina mentiin samalla kaavalla: pyöräilyä, ulkoilua ja lenkkeilyä. Tällaisiakin viikonloppuja tarvitaan. Varsinkin kun luvassa oli jälleen kerran erittäin hektinen viikko.
Maanantaina lenkitin koirat työpäivän jälkeen ja tein Nanon kanssa keppitreeniä. Kyllä se siitä. Kokeilin kepeille hakemista muurin tai putken kautta. Suljettuun kulmaan N löysi kivasti, avokulma oli vielä vähän vaikea. Illalla meillä oli agitreenit, joihin pääsy edellytti taas pientä järjestelyä. Lasten serkkutyttö tuli kaitsemaan heitä ja Satu nappasi minut kyytiinsä, koska auto oli Samilla. Onneksi asumme aikalailla matkalla hallille. Kaikki hihnatkin olivat jääneet autoon, joten Nano lenkkeili koko illan ilman hihnaa. Tosin ei sillä Nanon kanssa juuri mitään teekään, kun se on yksin. Eikä sitä verraamista nyt juuri lenkkeilyksi voi sanoakaan. Hinkkasin neljä kertaa hallille vievän mäen ylös alas tien päähän asti. Ensin reipasta kävelyä ja sitten juoksua. Milloinkohan olen viimeksi tehnyt mäkivetoja?
Satu oli suunnitellut meille mukavat pikkupätkät aiheena pakkovalssi. Itse pakkovalssi ei meille sinänsä ole ongelma, vaan liikkuminen yleensä. Osassa kohdista tiedostin jo pätkiä suunnitellessa, että yritän liikkua takaperin (mikä tunnetusti on meikäläisen vahvoja puolia...noup!). Sitähän me sitten väänsimmekin molemmissa pätkissä. Sitä että minä juoksen eteenpäin, enkä yritä peruuttaa, kun ei se kuitenkaan onnistu. Joka tapauksessa en kaatunut kertaakaan, ja selvitimme molemmat pätkät kokonaisuudessaan läpi edes jotenkuten kunnialla. Toisilla voi olla treeneissään hiukan vaativampia tavoitteita, mutta tällainen harrastelija-mamma on tyytyväinen vähään! Ettäs tiedätte. Vuoden päästä meilläkin on toivottavasti hiukan korkeammat kriteerit, mutta jos nyt aloitetaan ihan realistisin tavoittein.
Minulla on kiva pikkukoira ja ainakin kahden treenikerran kokemuksella aksaaminen on taas kivaa. Meillä ei Nanon kanssa ole tavoitteena maailmanmestaruus, vaan mukava yhdessätekeminen. En siis näe mitään syytä itkeä ja harkita itsemurhaa jos koiran vasen viiksikarva osoitti yhdessä käännöksessä väärään suuntaan, tai jos itse tein virheitä ohjauksessa. Oppia ikä kaikki ja ilman virheitä ei voi kehittyä. Ja minulla tuota kehitettävää riittää!
Tiistaina meillä oli Samin kanssa tarkoitus käydä Hollolassa tekemässä pikatreeni, mutta aika ei vain antanut myöten. Ei se mitään. Ehdin iltapäivällä tehdä töissä vaikka mitä. Oli jotenkin niin itsetyytyväinen olo pitkästä aikaa. Olen tänä talvena hoitanut monta työjuttua niin rutiinilla ja vasemmalla kädellä hutaisten, joten se, että pitkästä aikaa on energiaa tehdä työnsä oikeasti hyvin, tuntuu mahtavalta. Minähän nautin työstäni, mutta ei kerrota sitä kovin julkisesti!
Aloitin taas uskonnon jakson (pidän jaksoissa uskontoa ja historiaa) jossa puhumme mielipiteistä, ajankäytöstä, haaveista, unelmista, tulevaisuudesta jne. Luokkahan on kuutonen, jolla on isoja muutoksia edessä ensi syksynä. Oppilaat hajoavat eri kouluihin ja luokkiin ja edessä on siirtymä Yläkouluun. Tässä vaiheessa on niin hyvä jutella omista arvoista ja ajatuksista, jotta lapset tulisivat tietoisemmiksi niistä ja osaisivat myös ajatella omilla aivoillaan myöhemmin.
Keskiviikkona tunnin aiheena oli vastuu ja vapaus sekä ajankäyttö. Jotenkin niin omassakin elämässäni läsnä olevia kysymyksiä. Miten eri ihmisillä voi noistakin asioista olla niin erilainen käsitys. Perinteisestihän se on mennyt niin, että äiti hoitaa lapsia kotona ja isä tekee töitä ja menee omia menojaan. Nykyaikana se luulisi jo muuttuneen, mutta aika tiukassa tuntuu tuo ajatus olevan aika monen selkärangassa. Mutta onko se joku peruste toimia jollakin tavoin; opin tämä mallin kotona ja näin aion itsekin elää. Mikä tässä maailmassa muuttuu jos kaikki vaan toistavat sukupolvesta toiseen samoja asioita, niin hyviä kuin huonojakin toimintamalleja. Kun sitä osaisikin siirtää lapsilleen vain ne toimivat asiat ja saada heidät oppimaan omista virheistään. Yön sanoin " voi kun oisit viisaampi kuin isäs milloinkaan", tai tässä tapauksessa äiti. :)
Kun on itse niin paljon talven aikana pohtinut (ja tähänkin blogiin kirjoittanut) omaa asennetta ja opetellut olemaan tyytyväinen siihen mitä on, eikä aina haaveilemaan jostakin muusta, oli helppoa perustella lapsille miksi pitäisi tarttua hetkeen ja olla onnellinen. Sitähän voi elää koko elämänsä tyytymättömänä jos aina vain uskoo elämän olevan jollakulla muulla tai jotenkin muuten. Olen tullut siihen tulokseen, että paljon on kiinni omasta asenteesta ja ajattelusta.
Ja vapaus ja vastuu. Puhuimme lasten kanssa siitä millaisista asioista tuollainen 12-13-vuotias voi itse päättää. Mitä hyviä puolia on aikuisuudessa tai lapsuudessa? Entä huonoja? Tosi hienosti useimmat lapsista asioita pohtivat. Nämä ovat vaikeita kysymyksiä. Kuten uskonnon kirjassa luki, osalle aikuisistakin vastuun kanto omista valinnoista ja teoista on ylivoimaisen vaikeaa. Tästäkin kävimme lasten kanssa keskustelua ja tunti kului kuin siivillä. Joku oppilaista ihmetteli puoli kolmelta kuinka kello voi olla niin paljon, vastahan me aloitimme. On aina ihanaa kuulla tuollaista palautetta, silloin tietää tunnin olleen onnistunut.
Illansuussa vein tytöt urheilukouluun ja käytin sillä aikaa Nanon ja Hipun lenkillä Radiomäellä. Aurinko paistoi ja menimme reipasta vauhtia. Mikä nautinto!
Torstaina en ehtinyt koirien kanssa yhtään mitään. Kun työt loppuvat kolmen jälkeen ja Samin pitää olla viideltä vetämässä treenejä, ei siinä välissä juuri luppoaikaa ole. Voisi tietysti kuvitella niin, mutta kun jo ajomatkoihin mene lähes puolituntia, lasten hakeminen päiväkodista kestää oman aikansa ja koirienkin pitäisi työpäivän jälkeen päästä tarpeilleen. Siispä Sami lähti koirien kanssa lähes samantien. Me muksujen kanssa siivoilimme ja torstai on meillä yleinen sauna ja kylpypäivä, joten nytkin lotrattiin alakerrassa lähes tunti. Omalla tavallaan on niin leppoisaa kun kotona ei ole yhtään koiraa, vaikka ei noista vanhemmista shettiäisistäkään mitään vaivaa ole. Yleensä niitä ei juuri edes huomaa. Tosin kyllä Carikin alkaa olla jo sopeutunut laumaan... kuten kuvasta näkyy. (Nano on Karpan ykkösvalinta niin unikaveriksi kuin lenkillä kiusattavaksikin)
Perjantaina rupesin vallan kamalaksi ja kävelin 100 metriä hiihtolatua pitkin, vaikka ladun alussa on isot kyltit; koirat kielletty talvella. Mutta ohops, eihän nyt ole talvi!!! Jäljistä päätellen, joku oli vielä hiihtänyt baanaa pitkin samana päivänä tai edellisenä. Niinpä kävelin kiltisti reunaa pitkin, ja siirryin metsän puolelle heti kun mahdollista. Metsähän minun tavoitteeni alun alkaenkin oli. Olipa ihanaa pitkän talven jälkeen päästä taas tutuille lenkkipoluille Renkomäen harjulle. Meidän puolelta kun ei talviaikaan pääse kovin helposti moottoritien ali koska tunnelissa kulkee latu. Koirat nauttivat vapaana hömpöttämisestä, tai nauttivat ja nauttivat; Nano ja Karppa nauttivat, Eve ja Hippu metsästävät ja Jekku raahautuu perässä.
Lenkin jälkeen hain Samin töistä ja teimme Hollolassa treeniä. Nano teki ruutua...tosi hienosti! Ensin ruudussa oli markkeri, sitten ei. Ekalla kerralla tuli kolmisen metriä ennen ruutua pieni epävarmuus, mikä näkyi pienenä hidastumisena. Hyvin N kuitenkin jatkoi loppuun asti ja seuraavat kaksi kertaa se oli hyvin varma. Hyppynoutoa hinkkasimme urakalla. N meni ohi hypystä mennessä tai tullessa tai ei mennyt ohi...eli aika basic-settiä: kapula suuhun esteen takana ja siitä esteen yli sivulle, vauhtinoutoja esteen yli ja takaisin leluun/namiin. Näillä muistutuksilla lopuksi saatiin jo kelpo suoritustakin. Seuraamisessa muistuttelin jälleen paikkaa ettei pieni seilaa eteen taakse. Temponvaihdoksilla saatiin pieni pysymään skarppina koko ajan.
Kepit olivat hyvät...olin tyytyväinen.
Nyt lauantaina Sami oli kouluttamassa koko päivän. Heräsin aamulla jo puoli seitsemän (jo ennen lapsia!!!) ja lähdin ennen kahdeksaa metsään lauman kanssa. Tällä kertaa Jekku pysyi mukana hienosti, mutta Hippu ja Eve nautiskelivat vapaudesta ja hajuista. Välillä niitä sai huudella sadan metrin päästä mukaan. Vitsi että nautin metsässä kulkemisesta...vaikka vesisateessa. Koiratkin tuntuivat tyytyväisiltä elämäänsä. Kotona tosin oli aika hiljaista lenkin jälkeen kun jokainen koira hävisi omaan nurkkaansa nukkumaan. Nyt illan suussa kävimme vielä Samin kanssa Pennalassa treenaamassa. N teki kokeenomaista, jossa oli hyvää ja huonoa. Se, että pakka alkaa palkattomassa hajota 4-5 liikkeen jälkeen, ei ole mikään yllätys minulle. Nyt vaan täytyy tehdä eri ympäristöissä myös ohjelmatreeniä pelkän liikkeiden vahvistamisen lisäksi.
Aloitin luoksetulolla, joka oli loistava. Viimeksi sain ohjeeksi antaa käskyt aiemmin, joten tällä kerralla tein työtä käskettyä. Nyt Nano stoppasi kuin seinään ja seisominen tapahtui reilusti ennen tötsää. Ei haittaa. Myös maahanmeno oli hyvä, samoin sivulletulo, vauhti ja kaikki. Olin tyytyväinen. Luoksetulon jälkeen olin valinnut väliliikkeeksi Nanolle helpon liikkeestä istumisen. Tällä kertaa se vaan ei onnistunutkaan. N jäi seisomaan. En tiedä miksi, mutta ei edes harmittanut paljoa. Tunnarissa N meni kerran oma yli, mutta työskentely kapuloilla oli loistavaa; rauhallista ja määrätietoista. N myös palautti kapulan laukalla hyvin sivulle, mikä lämmitti mieltäni. Olin tyytyväinen. Tänään otin ruudun ensimmäisen kerran mukaan ohjelmaan. Sijoitin sen viimeiseksi, jotta voi palkata siitä, jos se on hyvä. Se ei ollut loistava, mutta täytti tarkoituksensa. N ei fokusoinut ruutuun kuten olisin toivonut. Se kuitenkin lähti oikeaan suuntaan (ei luoksetulon tötsille kuten pelkäsin), sähläsi seinänvieressä olevalle treenikassilleni. Stoppasin ja lähetin uudestaan ruutuun. Nyt se suuntasi ulko-ovelle ja namipussille jonka olimme vieneet yhdessä loppupalkaksi. Taas stoppaus ja uusi lähetys ruutuun. Nyt se meni sinne...arpoen, mutta meni. Jes! Nollahan se olisi kokeessa ollut, mutta minulle oli tärkeää, että se meni lopulta oikeaan paikkaan! Palkkasin tuon ja rikoin kaikkia periaatteitani tehden ruudun uudestaan. Täydellinen ja superpalkka!!! Siitä namipussille.
Namipalkan jälkeen teimme vielä vähän putkia ja kepit humppauspalkaksi. Samin yllyttäessä vieressä teimme keppejä putken ja hypyn kautta. Lopuksi N meni kepit putken kautta ilman mitään apua! Nyt hymyilyttää!! Kyllä ne kepit sieltä tulevat.!!
Lukiessani tekstiäni jälkikäteen huomaan olevani tällä hetkellä kovin tyytyväinen moneen asiaan. Arjessa kaikki ei ole oikeasti ihan niin ruusuista vaan surkeitakin fiiliksiä ja tyytymättömyyttä löytyy päivistäni. olen kuitenkin itsekin yllättynyt miten positiivinen ajattelu on kevään myötä taas nostanut päätään. Minähän olen lähtökohtaisesti perusnegatiivinen ihminen... vai olenko?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti