Perjantaina olin Samin mukana kisoissa Purinalla (Helsingissä). Hieman oli outo olo, kun mietin, että siitä on jo viisi vuotta aikaa, kun viimeksi Hipun kanssa kisasimme pitkänäperjantaina Purinalla naurattaen yleisöä keppipyörimisellämme (ja se oli sivumennen sanoen nollarata). Nyt allekirjoitan viime vuonna käymäni keskustelut siitä, että ilmapiiri kisoissa on ihan erilainen nykyään. Tai minien kisoissa on vielä ihan leppoisaakin...ja maksikisoissakin osalla ohjaajista. Osalla panta kiristää vähän liikaa otsaa.
Oli kuitenkin mukavaa katsella ratoja sillä silmällä ja miettiä miten itse ohjaisi. Tosin on pitkä matka ohjata jokin rata siten, kuin ajattelee se menevän. Olenkin nauranut, että hiljenen pitkäksi aikaa alkaessani itse ohjata taas, koska tiedän kuluvan aikaa siihen, että saan edes jonkinlaista rutiinia koiran ohjaamisen ja radalla liikkumiseen. Aluksi käy varmasti useimmiten niin, että huomaan olevani ihan eri kohdassa esteeseen nähden, kuin olin suunnitellut. Rävellystä mitä rävellystä. Saavatpahan ylikriittiset toisten mollaajat jotakin puhuttavaa!
Päivä oli kuitenkin kaikin puolin mukava. Oli mukavaa nähdä edes muutamia tuttuja, vaikka aika vierasta väkeä oli minien kisassa mukana. Lisäksi nautin auringossa lenkkeilystä eläkeläisosaston ja Nanon kanssa, sekä treenasin Nanon kanssa hyvät setit tokoa. Kisapaikoilla on aina niin kätevää treenata kun saa häiriöt ihan ilmaiseksi.
Teimme seuraamista...joka oli ok. Edelleen panostan oikeaan paikkaan...jos huomaan pienen edistävän, teen stopin ja odotan korjaako se itse, vai joudunko huomauttamaan. Tuo yleensä puree ihan hyvin. Noutoleikkiä tehtiin tunnaripalikalla nostaen sitä maasta ja tullen sivulle, jossa naks ja palikka lensi. Meidän pitää saada kapuloiden kanssa sivulletulo jotenkin parempaan arvoon, koska nyt se on vähän plääh Nanon mielestä.
Kaukoja tehdessä huomasin pikkuotuksen huijaavan seiso-istu vaihdossa (myös takajalat liikkuivat hiukan eteen), joten sitten hinkattiin oikeaa tekniikkaa naksun kanssa. Kyllä tuo taas tajusi nopsasti mikä oli vikana ja tarjosi lopulta liioitellusti taakse, eli peruutti istumisen.
Sisällä tein paikkamakuun ja istumisen. Hyvin tuo aina pysyy, mutta pää pyörii minun makuuni liikaa. Teimme yhden tauon, tai luokan alun aikana niin, että Nano oli maassa, minä poistuin oven taakse vessan eteiseen ja Sami huomautteli Nanolle jos se oli liian levoton.
Luoksetulon stopit tein harkkaesteillä putken kautta. Niissä ei ollut vikaa. Nanon stopit ovat viime aikoina poikkeuksetta olleet hyviä, mistä olen niiiiiiiiiin iloinen. Marraskuussa ilmoitin Jessicalle ettei koirani osaa pysähtyä ollenkaan. :D
Lauantaina käytin koirat (jälleen) aamutuimaan nauttien aamun hiljaisuudesta ja rauhasta. Aamutunnelmassa on jotakin ihanaa. Aikaisin aamulla aurinko usein paistaa, vaikka myöhemmin päivällä on pilvistä. Aikaisin aamulla linnut sirkuttavat jotenkin niin paljon enemmän. Aikaisin aamulla sielu lepää. Aloitin puoli seitsemän Karin ja Nanon kanssa, ja jatkoin vanhempien shelttien kanssa. Kun aikaisin aloittaa, tuntuu että saa tehtyä niin paljon enemmän. Kymmenen pintaan olin jo Hollolassa treenaamassa Oilin kanssa ja olin jo ehtinyt lueskellakin jonkin aikaa. Voisiko päivä paremmin alkaa?
Nano teki ruudun, jossa asenne oli nyt kohdallaan ja koira tuntui taas tietävän tasan tarkkaan mitä siltä odotetaan. Kuinka se voikaan niin vaihdella. Nyt se kuitenkin oli skarppi, innokas ja niiiiiin pätevä.
Seuraaminenkin sujui paljon paremmin kuin viikko sitten. Se ei edistänyt yhtään (hei! treenaaminen ihan oikeasti on tuottanut tulosta! ) ja juoksu ja normiseuruu olivat jees. Hidasta täytyy treenata vielä paljon...minkä kyllä tiesinkin. kyllä se siitä tulee kun vain jaksaa sitkeästi yrittää. Käsissä pikkuotus on liikaakin kiinni...mikä sekin oli kyllä tiedossa. Se että se lintsaa takapään käytössä, oli sen sijaan yllätys. Jumppaa täytyy siis tehdä senkin asian suhteen.
Tunnarissa haistelu sujui mallikkaasti ja oikea kapula löytyi, kuten tapana on. Sen sijaan kapulan palautus ei ollut ihan mallisuoritus; ensin N mälväsi kapulaa suussaan!!! (se ei tee sitä ikinä!!!) ja sitten se vielä jäi seisomaan puolen metrin päähän minusta eikä tullut sivulle. Kaikenlaisten kapuloiden palautusta täytyy siis treenata oikein urakalla. Onneksi se on niitä juttuja joita voi tehdä kotosallakin, kuten tuo kaukojen tekniikan muistuttelu ja vahvistelu, joten niitä saadaan kyllä eteenpäin.
Lopuksi teimme vielä luoksetulon stoppeja niin, että Oili palkkasi Nanoa stopin jälkeen taakse. Hyvin teki...kuten odotinkin. Kunhan vain ensin tajusi mikä oli homman nimi! :)
Treenin jälkeen kävimme vielä Oilin kanssa ihanalla aurinkolenkillä Löytyltä käsin. Minulla oli Nanon lisäksi vanhukset mukana. Lenkki oli loistavaa pään tuuletusta ja sitä omaa aikaa jota niin kovasti olen ollut vailla. Ei kiirettä kotiin, aurinko, ystävä, rakkaat koirani...Tuhannet kiitokset jälleen kerran Oili!
Jotta päivä olisi loppuun asti erinomainen, kävin ruokakauppareissulla myös shoppailemassa uusia alusvaatteita. Tässä muuttuneessa ulkomuodossa on se etu, että on pakko uusia vaatekaapin sisältö lähes täysin. Tosin rintaliivejä sovittaessa tuntuu ensi kertaa hiukan haikealta tämä pienentynyt muoto...kuppikokokin on kivasti pienentynyt. ;) Ei vaan, oikeasti oli ihana ostaa uusia alusvaatteita...olo on heti niin paljon fiinimpi, kun alusvaatteet istuvat ja tukevat oikeista paikoista.
Sami lenkittäessä omia koiriaan, kävin vielä lasten kanssa naapurissa kahvittelemassa ja leikkimässä. Kuinkas minusta nyt näin sosiaalinen on tullut?
Sunnuntaiksi olin sopinut kimppatreenin Eevan ja Roopen kanssa. Nano teki ensin voittajan koetreeniä (ilman palkkaa tai mahdollisuutta komentaa sitä). Teimme seuruun, jossa pikkukoira tuntui minusta ihan karsealta...se levisi sivulle, jätätti, edisti ja oli kaikin puolin epätasainen. Sami ja Eeva sanoivat ettei se nyt niin paha ollut kuin minusta tuntui. Eeva sanoi sen poikittaneen aika tavalla. Hän oli sitä mieltä, että se hakee niin vahvasti katsekontaktia, ja että minä katson sitä liikaa ja vahvistan sitä. Sen sijaan Eeva oli tyytyväinen siihen miten hyvin Nano pysyy lähellä pieneksi koiraksi, miten sen perusasennot ovat hyvät ja miten sen paikka poikittamista lukuunottamatta on hyvä. Liikkeelle lähtöihin Eeva käski kiinnittämään huomiota, sillä N lähti laiskasti mukaan. Se onkin taas uusi juttu, sillä Nanohan on ennakoinut rankasti liikkeellelähtöä ja syöksynyt siinä kovasti eteen hakien oikean paikan vasta ensimmäisten askelten jälkeen. Kun jotakin korjaa, saa aikaan uuden ongelman, näinhän se menee. Eli myös liikkeellelähtöjä ohjelmassa.
Luoksetulo alkoi jo surkeasti. Nano ei mennyt ekalla käskyllä maahan, jolloin rikoin kaikkia koesääntöjä ja nappasin sitä kauluksesta kiinni ja autoin maahan. Maahanmeno sivulla onkin jostakin syystä nyt sille ongelma joka oli tiedossa. Sitä vahvistan kotona naksulla ja Eevalta sain siihen lisää treeni-ideoita. Jotenkin en kuitenkaan näe sitä niin suurena ongelmana. Voi olla tulen joskus olemaan ihan eri mieltä asiasta, mutta nyt minusta tuntuu, että sivulla maahanmeno on ongelmistamme pienimpiä ja helposti korjattavissa. Itse luoksetulo sujui tasaisella laukalla. Seisominen valui oikein kovasti, sillä Nano jäi juuri käskyn aikaan tuijottamaan Roopea joka nousi tuolista ja lähti liikkeelle. Häiriöt, häiriöt, häiriöt! Pysähtyi se silti ok. Maahanmeno oli hyvä. Samoin sivulletulo.
Tässä nähtiin taas se meidän ongelmamme. Nano ei kestä sitä, että hiljaisessa hallissa tulee yksittäinen häiriö. Jatkuva hälinä ja ympärillä häärivät ihmiset ja koirat eivät ole sille ongelma, sillä olemme treenanneet niin paljon agihalleissa ja -kisoissa kun joku tekee agia.
Liikkeestä istuminen oli kuulemma superhyvä. Ei siitä sen enempää.
Kaukoissa meillä oli Eevan kanssa pieni kommunikaatio-ongelma, koska emme käyttäneet samoja käskytysmerkkejä. Eeva huitoi käsillään jotakin ja minä huutelin jotakin käskyjä. Ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Mutta Nano teki hyvin töitä, joten ei voi valittaa. Vähän se taas huijasi muutamissa vaihdoissa, mutta ei mitään katastrofaalista tai mitään mitä en tietäisi ennestään.
Oli tosi kiva saada ihan vierasta treeniapua ja kommenttia. Vieras katsoo koiraa ihan eri silmin kuin tuttu.
Treenin lopuksi teimme vielä agilityakin. Kepeillä saatiin ohjaaja turhautumaan kunnolla, kun oma apu ei pysynyt kasassa, mutta kyllä se siitä. Onneksi Nanon pää kestää äipän hajoamisen melko hyvin.
Itse radanpätkä sujui yllättävän hyvin. Tiesin itse mitkä olisivat niitä ongelmakohtiamme. Samin kanssa kävimme läpi mitä ohjausvaihtoehtoja noissa kohdissa olisi, ja hyvinhän se sitten meni. Nanon kanssa harjoittelua helpottaa se, että se ei mene täyttä vauhtia jos se on epävarma. Sen vauhdissa pysyy hyvin. Oletan sen vauhdin vähitellen kasvavan kun se saa varmuutta. Sama on nimittäin nähtävissä tokossa. Kun se on epävarma, se on hiukan lapanen ja selvästi hitaampi, kuin ollessaan varma siitä mitä on tekemässä.
Kävimme vielä Eevan ja Roopen kanssa lenkillä, ja taas oli koiria aika lauma. Lapset palvovat Roopea joka jaksaa nujuta heidän kanssaan. Välillä täytyy ihan kieltää, että jättäkää nyt se Roope välillä rauhaan. On kyllä ihanaa kuulla kun joku sanoo että meillä on niin kiva porukka; iloiset lapset, eloisat koirat... kun itse ei aina jaksa löytää iloa koiralauman pyörittämisestä, saati lasten raahaamisesta läpi treenien ja lenkkien. Taas ollaan siinä talvella pohtimassani kysymyksessä; minulla on ilo seurata lasteni kasvua ja kehitystä, ilo elää heidän kanssaan, ilo treenata koirieni kanssa, ilo lenkittää niitä...ei pakko ja velvollisuus. Paljon on kiinni omasta asenteesta. Koska kaikkea (lapsia, koiria, työtä, rajattomasti treeniaikaa, vapautta tehdä mitä haluaa silloin kuin haluaa) ei kuitenkaan voi saada yhtä aikaa, miksi tuhlata aikaa sen suremiseen ja niiden kadehtimiseen joilla on jotakin mitä minulla ei ole. Pitää muistaa nauttia siitä kaikesta mitä on. :)
Treenien jälkeen Sami lähti Karpan ja Even kanssa Purinalle kisaamaan ja me shettiäisten ja lasten kanssa jäimme kotimiehiksi. Oli kyllä pitkästä aikaa ihanan leppoisa iltapäivä. Otin kaksi tuntia omaa aikaa ja nukuin päiväunet sekä luin yhden kesken olevan dekkarin loppuun lasten jännätessä suosikkikeijujensa seikkailuja tv:sta. Silti ehdin lenkittää koirat, lämmittää saunan ja mikä parasta, siivota makkaria yhden jätesäkin verran.
Harvinaisten pitkien yöunien jälkeen nousimme Sagan kanssa aamuun pirteinä ja seesteisinä. Vielä yksi lomapäivä...mikä ihanuus. Maanantaina kävimme päivällä Pennalassa omalla porukalla. Sami treenasi Carin ja Even kanssa ja me Nanon kanssa teimme perussettiä; ruutua (hyvä), tunnaria (luovutuskin toimii kunhan ohjaaja vaan antaa koiralle rauhan eikä kumartele sen päälle), seuraamista ja luoksetulon stoppeja.
Illalla olin kahden vuoden tauon jälkeen ekoissa ohjatuissa agilitytreeneissä. Ratana helppo ykkösluokan rata, jossa ei keppejä eikä muita kontakteja kuin A. Estevälit pitkät ja koiran irtoaminen toivottavaa. Nanollehan kaukana työskentely ei ole ongelma, mikä teki harjoituksesta meille helpon. Enemmän työtä tuottaa se, että pääsemme Nanon kanssa samalle aaltopituudelle tässäkin lajissa.
Ensimmäisellä kerralla minä jäädyin täysin ja unohdin kaikki ohjaukseni, kunhan juoksin koiran kanssa radan ympäri. Koutsi-Sadun mukaan Nano näytti Liisalta Ihmemaassa miettiessään mitä tässä nyt ollaan tekemässä. Se ei oikein voi käsittää että minun kanssani voidaan tehdä agiakin. Sen mielestä me hinkkaamme tokoa, eikä aksalla ole mitään tekemistä sen kanssa.
Toisella yrityksellä kokosin itseni ja muistin hiukan ohjatakin. Rytmittää liikettäni, antaa käskyt ajoissa ja yritin muistaa radankin. Se sujuikin aika hienosti!
Nyt tänään kävimme pikaisesti Hollolan hallilla. Nano teki ruutua, seuraamista, stoppeja ja niiden erottelua, luoksetuloa, jossa lähetin putkeen ja kahden suoran sivulle tulon lisäksi yksi liioiteltu stoppi. Kaikki ihan hyvin ja Samin kommenteissa ajateltavan aihetta. Erinomainen treeni siis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti