-20

Nyt tulee hehkutusviesti... ja ihan muusta kuin koiratouhuista. Tai oikeastaan ihmettelyä...hämmästystä... jotakin tunnetta. En oikein itsekään tiedä mitä.

Olen siis viime lokakuusta laihtunut aika tarkalleen 20 kiloa. Eikä laihtuminen tunnu pysähtyvän. Edelleen vaaka näyttää jatkuvasti pienempää lukemaa. Olen määritellyt painolleni alarajan, ja siinä vaiheessa kun se tulee vastaan, täytyy alkaa ihan todella miettimään syömistä, jotta saan pidettyä painoni kurissa.

Miksi en siis vain hehkuta...no kun...Tympii jo koko laihtuminen! :)

Kevät ajaa ihmiset ulos koloistaan ja satunnaisia tuttuja näkee paljon enemmän kuin talvella. Ja tällä hetkellä alan kyllästyä kysymykseen : "Vau, sähän olet laihtunut kamalasti. Sulla on varmaan tiukka ruokavalio? Karppaatko sä?" Vastaus kahteen jälkimmäiseen on, EI! Minä syön mitä haluan, silloin kun on nälkä...tai kun tuntuu siltä, että pitäisi muuten vaan syödä. Jonakin päivänä ruokavalioni voi koostua lähinnä suklaasta ja muusta lihottavasta, välillä se on normiruokaa, välillä kovinkin terveellistä. En minä jaksa miettiä syömisiäni...minulla on tärkeämpiäkin asioita mielessä. Tai itseasiassa olen välillä yrittänyt tarkkailla mitä syön, mutta lähinnä siitä näkökulmasta, että saisin todistettua läheisilleni että syön riittävästi. Enkä ole jaksanut niitäkään ruokapäiväkirjoja paria päivää pitempään. Mutta kyllä minä syön.

En minä itse valinnut laihtua tällä tavalla, mutta kiitollisena otan kyllä muutoksen vastaan. Se käynnistyi sattumalta, ja lopulta olin tilanteessa, jossa en tuntenut nälkää, vaan jouduin pakottamaan itseni syömään. Talven aikana olen kerran jos toisenkin maannut ruokailun jälkeen kippurassa vinkumassa, koska elimistöni on ollut niin sekaisin eikä ole oikein sietänyt ruokaa. Nyt se on alkanut helpottaa. En ole syömättä tahallani, en vain muista tai ehdi syödä, eikä elimistöni muistuta minua siitä tällä hetkellä. Prosessi on siis ollut tavallaan hyvin helppo. Ei tässä mitään kaksista itsekuria ole vaadittu. Sen sijaan henkisesti se on ollut äärimmäisen raskas, ja kun ihmiset pyytävät minua paljastamaan laihtumiseni salaisuuden, sanon vain, ettei kukaan halua laihtua tällä tavalla. Itse en olisi ikinä päässyt tällaisiin tuloksiin näin nopealla aikataululla, vaan tottakai taustalla on muita ihmisiä. Kiitos siis taustapirut tästäkin vähästä!

Toki olen onnellinen muuttuneesta ulkonäöstäni, siitä miten ihanaa on taas juosta mäkivetoja, hölkätä harjun rinteellä yms. Odotan kesälomaa kuin kuuta nousevaa, jotta pääsen rauhassa juoksemaan lenkkejä, eikä työ häiritse liikaa.  Kun katson taaksepäin prosessia jonka seurauksena näytän nyt tältä kuin näytän, olo on kuitenkin jotenkin tyhjä. En minä nyt tiedä mitä tässä pitäisi hehkuttaa. Elämä jatkuu kuten tähänkin asti, painoin minä mitä tahansa. En minä ole sen onnellisempi tällaisena kuin olin 20 kiloa painavampana. Miksi laihtuminen tai tietty paino on itsessään aina hehkuttamisen arvoinen asia? Miksi ihannoimme hoikkuutta niin kovasti?

... Ja kuitenkin välillä hymyilyttää: vitsit että minä näytän hyvältä! :)