shelttimäistä kurinaa: Tulkoon joulu... ja joulu tuli!

Joulukuu on alkanut...ja samalla on virallisesti lupa nauttia joulukynttilöistä, koristeista ja laulaa joululauluja. Täytyy myöntää, että otin kyllä varaslähdön jo pari viikkoa sitten, mutta ei kerrota kenellekään! Nyt on joulukalenterit korkattu, huushollia siivottu koristeita varten ja tunnelma ihanan hämyinen kynttilöiden loisteessa. Myös tokotreenit siirtyivät joulutunnelmiin...

Olen siis treenannut Nanon kanssa tunnaripalikan ottoa suuhun. Sillä kun on tapana ottaa se löysästi jommasta kummasta päästä kiinni. Ja kun palikka roikkua lerputtaa suupielestä, on vaikea juosta takaisin ja pahimmassa tapauksessa se tippuukin, kuten viime kesän SM-kisoissa. Nyt on tavoitteena saada Nano ajattelemaan miten kapula kuuluu olla suussa.

Treenivälineet toisessa käyttötarkoituksessaan.

Viime viikko oli järkyttävä... mutta kivalla tavalla. Oli useammatkin pikkujoulut ja illat venyivät pitkiksi, yöunet jäivät lyhyiksi. On ratkiriemukasta herätä klo 6 herätyskellon pirinään kun on nukkunut kolme ja puoli tuntia. Onneksi lapset olivat viikonloppuna Samilla ja sain nukkua lauantain aika lailla kokonaan. Heräsin vasta puolilta päivin (pääsin toki nukkumaankin vasta vähän ennen viittä) ja iltapäivällä reippailin tasan sen verran, että koirat tuli lenkitettyä ja kaupassa käytyä, ja sitten takaisin sänkyyn. Kyllä teki terää. Aikaa ilman minkäänlaista aikataulua. Sunnuntaina sitten ryhdistaydyin oikein kunnolla ja siivosin ja touhusin neljän pesukoneellisen verran, vein peitot ja tyynyt pihalle, purin sohvatyynyt ja imuroin sängyt, laittoista ja pölyjen pyyhkimisistä puhumattakaan.

Olisi niin monta aihetta joista kirjoittaa. Voisin avautua rivitolkulla koulumaailman epäkohdista ja säästöistä. Mieleni tekisi kirjoittaa ajatuksia toisten huomioimisesta ja treenaamassakin olen käynyt..Josko tähän nyt vihdoin liittäisi pätkän agilityakin. Edelleen agility on minulle eräänlainen terapiakeino, hartauden harrastamista, jonka jälkeen sielu on taas tasapainossa. Videolla olevan treeninkin aloitin vihaisena ja kaikinpuolin kireänä. Treenin jälkeen naamalla oli hymy ja olemus rento. Eiväthän treenit aina ole täysin onnistuneet tai kaikki onnistu niinkuin on suunniteltu, mutta mitä sitten. Jostakin olen löytänyt sen oikean asenteen treenaamiseen... se on puhdasta nautintoa...useimmiten.

Mistähän löytäisin sen oikean asenteen muillekin elämän osa-alueille? Välillä itseäkin hirvittää se, miten paljon vihaa olen onnistunut sisääni kasaamaan. Kyllä se sieltä vähitellen purkautuu, mutta tällä hetkellä se koettelee arvomaailmaani. Minä tiedän kuka olen ja mitä haluan. Olen ollut ylpeä pehmeistä arvoistani ja perinteiden kunnioittamisesta. Vaikka yhä haluan siirtää lapsilleni sen perheen ja kodin, perinteisten arvojen kunnioittamisen, sekä haluan keskustella heidän kanssaan maailman menosta ja toisten kanssa elämisen problematiikasta, en ehkä korosta enää niin paljon toisten huomioimista. Jotenkin päässäni kaikuu Erinin älä tule hyvä tyttö- laulu. "Kiltit tytöt pääsevät taivaaseen, tuhmat minne vaan" . Niinhän se vähän on. Minä olen kiltti ja kilttinä pysyn, mutta lapsilleni en suo samaa kohtaloa. He saavat olla kovempia, itsekkäämpiä. Heidän ylitseen ei kukaan kävele jos se minusta kiinni on. Tämä ajattelumaailman muutos ahdistaa minua melkoisesti. Sanokaa kukkahattutädiksi tai miksi vaan, mutta jos kaikki maailman ihmiset huomioisivat enemmän toisiaan, maailma olisi aika paljon parempi paikka. Sosialismi on loistava aate, harmi vaan että ihmiset eivät pysty ikinä toteuttamaan sitä. Ei, ihmiset onnistuvat sotkemaan kaiken hyvän. "Mutta kokonaan ei saa laittaa mustaa, ei ne mitkään hautajaiset ole!", totesi tokaluokkalaiseni itsenäisyyspäivän juhlallisuuksien pukeutumisesta. Minä lainaisin tähän hätään Trio Niskalaukausta:

Kun yhteinen maailma on

Pelkkää mielikuvitusta

Minä pukeudun surupukuun

Ja surupuku on musta

Jos oikeutta

Enemmän vain nähdä saan

Voin verhoutua

Vaikka lumenvalkeaan.

Mutta jos maailma jatkaa

Pimeän matkan taivallusta

Ylläni on surupuku

Ja Surupuku on musta.

Eiköhän siihen kiteydy aika hyvin tämän hetkinen maailmankatsomukseni. En ole kiinnostunut tutustumaan uusiin ihmisiin, en innostumaan mistään kovin paljoa. Koska sitä samaa paskaa se vaan on. Joskus olin innokas kutsumaan ihmisiä meille iltaa viettämään, joskus meillä oli kaikenlaisia kokouksia ja kissanristiäisiä. Nyt tapaan vain harvoja ja valittuja. Ei, elämäni ei ole lainkaan tylsää. Minä vaan valikoin tarkemmin kenen kanssa vietän kalliin aikani. Voin pitää hauskaa myös random-kavereiden kanssa. En minä tarvitse mitään sydänystäviä siihen. Esim. työkavereiden kanssa on eri lystiä lähteä baanalle, mutta suurin osa on silti minulle aika yhdentekevää väkeä.Joka leikin alkaa se leikin kestäköön. Minä aioin kestää jonkin aikaa tätä yksinäisyyttäni.... en kaipaa uusia ihmisiä sotkemaan asioita. :)

Tällä viikolla haastetta elämään antoivat oman luokan joulujuhlat... siis töissä. Ja Murphyn lain mukaisesti tiimimme oli tietysti alkuviikon vajaalla miehityksellä. Niin vaan saimme järjestettyä julmetun hyvät juhlat kahteen pekkaan työparini kanssa, kun muissa koulumme alkuluokissa samaan hommaan tarvitaan tuplamäärä aikuisia. Meillä alkaakin olla jo rutiininomaista tokaista tilanteessa kuin tilanteessa: " ai, mutta resurssit eivät riittäneetkään"... sillä meidän ryhmämme kohdalla ne loppuivat jo ennen ryhmän muodostamista viime keväänä. Enhän minä itseni puolesta vingu ja valita ( edellisen kerran kävelin rehtorin kansliaan kertomaan että nyt alan olla sippi, tarvittaisiin apua, kevättalvella 2008, joten ihan tavanomaista tämä ei minulle ole), mutta ne lapset. Jos lapselle on tehty päätös tehostetun tuen antamisesta niin kyllähän se resurssi tehostettuun tukeen pitäisi löytyä jostakin. Mutta ylemmät vaan hokevat, että mukauttakaa toimintanne vastaamaan resursseja. Ja jos kuulemassa on isompi joukko väkeä, kiillotetaan kilpeä puhumalla lapsen edusta, joka on meidänkin ryhmässämme usein aika kaukana. Omakohtaisella kokemuksella en ihmettele tippaakaan sitä, että Suomi alkaa pudota Pisa-tutkimuksessa alaspäin. Koulutuksesta kun on niin helppoa säästää: se ei varsinaisesti tuota mitään näkyvää tuotosta. Säästöt sen sijaan ihan tutkitusti tuottavat hurjat määrät kustannuksia sosiaali- ja terveyspuolelle kymmenen vuoden päästä, kun nämä resurssipulan lapsukaiset syrjaytyneinä ja kaikin puolin kyydistä tippuneina pitäisi pitää edes jossain määrin kasassa ja osana yhteiskuntaa. Tervetuloa tutustumaan koulutyön arkeen! Ei se ihan sellaista juhlaa ole, kuin moni tuntuu kuvittelevan. (Mutta en minä silti ammattia vaihtaisi ihan äkkiä... torstainakin olin naama niin messingillä ihanan työpäivän jälkeen. )

Kolmen päivän vapaa on ollut ihanan leppoisa...vaikka nukkuminen ei jotenkin taas onnistu minulta, koska teen miljoonaa juttua yhtä aikaa ja ainoa mahdollisuus omiin hiljaisiin hetkiini on iltayöstä, muiden jo nukkuessa. Leppoisuus syntyy siitä, että kukaan ei tee minulle aikatauluja... paitsi minä itse. Olin asettanut tälle viikonlopulle tavoitteet: joulukortit, piparit, piparkakkutalo yms. Mutta se, milloin nuo hommat hoidetaan, oli vapaasti valittavissa ja se antoi tunteen kiireettömyydestä. Tänään tunnelma oli ihana kun joulukynttilät hohtivat, piparit tuoksuivat, lapset laskivat etupihalla mäkeä kavereiden kanssa ja minä hoidin arkisia pikkujuttuja. Jotenkin tuollainen puuhailu kuuluuu niin olennaisena osana joulun odotukseen. Lapset näkevät tonttuja joka paikassa, tuunaavat piparitaloa ja voi sitä riemua, kun äiti on yöllä heidän nukkuessaan koonnut osista valmiin talon. Ei kai sitä suurempaa iloa voi olla kuin tuntee katsoessaan sitä riemua.

Perjantaina ja lauantaina olen treenannut aksaakin, muuten aika on kulunut jouluvalmisteluissa. Todistusaineistoa ohessa: