Laittaessani koko elämäni muutenkin remonttiin, olen alkanut miettiä myös ystävyyttä. Sitä mitä minulle merkkaa ystävyys. Millaisia ihmisiä haluan ystävikseni. Mitä arvostan ystävissäni, mitä taas en voi ystäviltäni sietää. Ja toisaalta millainen ystävä olen itse.
Tuttu sanonta sanoo: sukulaisiaan ei voi valita, mutta ystävät voi. On kuitenkin kummallista, miten joistakin ihmisistä tulee sinulle niin tärkeitä, toisten kanssa taas ei synkkaa sitten mitenkään päin. Ja aina sitä ei tiedä ulkoisista seikoista, tai ajatuksistakaan, kuka on sinulle tarkoitettu ystävä. Ei voi kuin kiitollisuudella ottaa vastaan sen ystävyyden jonka saa osakseen. Ystävyyttä kun ei voi ansaita... se saadaan lahjana, ja sitä kannattaa vaalia kuin suurta aarretta. On ystäviä joille en mitenkään voi korvata kaikkea sitä tukea ja apua jonka heiltä on saanut. Eikä se kai ole ollut tarkoituskaan. Eivät ystävät odota palkkiota teoistaan.
Pitääkö ystävien sitten aina olla samaa mieltä kaikesta? Ei minun mielestäni, ei suinkaan. Ei samanlaisia luonteeltaan, ei samaa sukupuolta, ei samaa ikäpolvea...mutta ystäviin pitää voida luottaa. Tiukan paikan tullen pitää tietää, että ystävä on sinun tukenasi, teit mitä tyhmää tahansa. Jotenkin se taas kulminoitui puhuessani siskojen kanssa: vaikka olisimme eri mieltä, tuemme toisiamme valinnoissa. Vaikka en itse valitsisi ikinä samoin kuin toinen, olen valmis tukemaan häntä. Ja samoin saan itse tukea vaikeissa valinnoissani. Vaikka muut ajattelisivat minun tekevän tyhmiä valintoja, ja ehkä sanovatkin epäilyksensä ääneen, he eivät tuomitse, eivät mestaroi minua. Ei, he kannustavat ja kertovat minun olevan tärkeä. Se on ystävyyttä se...he hyväksyvät minut juuri sellaisena kuin olen, valintoineni kaikkineen. Se vetää niin julmetun nöyräksi. Miten minä ansaitsenkaan sellaista rakkautta ja välittämistä. Ja toisaalta tiedän olevani valmis samaan heidän puolestaan. Voi kuinka minun käykään sääliksi ihmisiä, joilta puuttuvat tälläiset ihmissuhteet.
Ja koska tiedän tällaista olevan olemassa, en enää tyydy mihinkään vähempään. Kaverit joiden kanssa on kiva viettää aikaa silloin tällöin, tai tutut, joita nähdään satunnaisesti kisoissa tai törmätään kaupassa, kirpparilla tms. ovat asia erikseen. Minulle riittää muutama todellinen ystävä, joille voin puhua avoimesti, jotka sanovat oman mielipiteensä, oli se samanlainen tai erilainen kuin minun, mutta hyväksyvät minun valintani ja ovat minulle lojaaleja. Minä itse olen äärimmäisen lojaali omille ystävilleni ja odotan kyllä sitä samaa omalle kohdalleni.
Tällä hetkellä, elämäni heitettyä häränpyllyä, en koe mahtuvani samoihin ympyröihin tiettyjen ihmisten kanssa. Kuten sanoin, en pyydä ketään valitsemaan puoltaan. Mutta en myöskään itse koe haluavani samaan pieneen ystäväpiiriin minua huonsti kohtelevien ihmisten kanssa, joten voin ihan itse tehdä valintoja ja luopua niistä "ystävistä" joiden kanssa en enää koe pystyväni olemaan luonteva. Koin pitkään (ja tavallaan vieläkin) huonoa omaatuntoa siitä, että ylireagoin, että tuomitsen ihmisiä... että olen hankala. Mutta jälleen tosiystävät sanoivat: Kirsti, mieti välillä itseäsi. Jos sinun on vaikea olla jonkun ihmisen seurassa... hänen juttunsa netissä saavat sinut surulliseksi.... ei sinun tarvitse selitellä mitään. Sinulla on oikeus ajatella itseäsi ja luopua noista ihmisistä. Ei sinun tarvitse olla kiltti ja ymmärtäväinen... hyväksyä kaikkea. Sinä itse olet avain omaan onnellisuuteesi. Kiitos tästäkin perseelle potkimisesta. Niin alkoi luuta lakaista facebookissa ja loppui tykkäämiset turhien kavereiden jutuille. He eivät anna minulle niin paljon positiivista energiaa, että se korvaisi negatiivisia tunteita, joita heidän valintansa ja kaveruutensa aiheuttavat. Minulla on oikeus valita!
Se ystävyydestä. Oli vain pakko saada purkaa, koska olen kipuillut tätä ystävyysasiaa viimeisen kuukauden aika rankasti. Pitkälti itsekseni ja taistellut oman pääni kanssa, mutta kipuillut kuitenkin. Kukaan ei kuitenkaan olla täydellinen... en edes minä itse, joten sallittakoon minullekin se heikkous ette kestä kaikkea.
Viimeinen kuukausi on ollut muutenkin aikamoista matalalentoa. Syysloma nelisen viikkoa sitten oli mukava... paljon jutustelua viinilasin äärellä, paljon laiskoja päiviä ja metsälenkkejä koirien kanssa. Loman lopulla olimme lasten kanssa mummulassa, ja kisasin Lappeenrannassa muutaman kisankin...HYLlyjä pukkaa meikäläisen huusholliin. Mutta niinhän sitä sanottiin ennenvanhaan että tulevalle menestykselle ja palkinnoille pitää rakentaa kunnon hylly ensin.
Ja hulluinta on se, että periaatteessa en edes ollut pettynyt. Pikkukoira teki omia ratkaisuja kun äiti jäätyi, ja suoritti omia esteitä. Ja sehän ei ole paha se. Ehdottomasti sellainen koira kuin minä haluan...koira joka etenee, eikä jää pyörimään jalkoihin, kun ohjaus ei ole ajan tasalla. Pikkukoiran kanssa on muutenkin tällä hetkellä hurjan kiva tehdä töitä. Se ärisee, purisee ja on hurjana, ja kuitenkin yrittää tehdä oikein. Se on niin mahtava tapaus.Ilmeisesti pikkukoiran mahtavuus näkyy ulospäinkin, sillä lähes joka kisoissa on joku ihan vieras ihminen tullut kyselemään siitä ja kehumaan sitä. Minun pikku hiirulaiseni!
Alla vielä muutamia kuvia leppoisista lomatunnelmistamme.
Loman jälkeen tehtiin viikko Halloween-juhlia jotka lupasin joskus heikkona hetkenä elokuussa.Tämmöisissä asioissa lapsilla on norsun muisti, vaikka moni muu juttu tuppaisikin unohtumaan. Eipä tarvinnut iltaisin miettiä mitä tekee, kun väänsi lepakoita, hämähäkkejä ja suklaakoristeita juhlia varten. Silloin alkusyksystä ajattelin että ne olisivat lasten tuparit täällä uudessa kodissa. Jossain vaiheessa tulin järkiini ja mietin haluanko todella asuntooni kymmenkunta muksua temmeltämään. Ja kun Venetsiassa on talo puolityhjänä, teimmekin siitä kummitustalon. Olipa ihanaa itsekin leikkiiä piilosta taskulamppujen ja kynttelikköjen valossa muksujen kanssa.Olla hetki huoleton ja ilman mitään aikuisten maailman murheita. Seuraava viikko puolestaan keskityttiin isänpäivään: kortteja ja lahjoja neljälle hengelle. Huoh! Sen jälkeen ilmoitinkin lapsille että pariin viikkoon ei askarrella mitään... sitten aloitetaan joulutohinat. Ja se olikin varmasti hyvä ratkaisu, koska nyt minulla on jo sellainen olo, että tekee oikeasti mieli väkertää joulukortteja ja joulumuistamisia... enää neljä viikkoa joululomaan.
Marraskuu on ollut aika matalaliitoa. Pari viikkoa sitten viikonloppu Turussa: agilitya, mukavaa jutustelua kavereiden kanssa shelteistä, niiden luonteista ja jalostuksesta, vauvoista,agilitysta ja monesta muusta. Nautin valtavasti reissusta ilman lapsia ja tuttujen näkemisestä.Kun siihen yhdisti mukavan illan ravintolassa, oli viikonloppu oikein onnistunut vaikka siihen mahtui toki myös vakavaa puhetta ja hippunen itkuakin mausteeksi.
Sunnuntaina kisasin Nanon kanssa agilitya ja se oli kyllä sellaista sähläämistä, että välillä turhautti jo melkoisesti. Siis pienessä koirassa ei ole vikaa, mutta ohjaaja hakkaa päätään seinään lakkaamatta. Positiivista viikonlopussa oli huomata, että Nanolla säilyy loistavasti vire, se on oma hurmaava itsensä vielä viimeisessäkin startissa. Se on nykyään helppo virittää tekemään: opetin sille joskus pari vuotta sitten Oilin neuvosta leluun tulon luvalla. Siis patoamiseen perustuvaa virittelyä. Aluksi käskin sen odottaa ja heiluttelin lelua sen edessä jolloin sillä nousee kierrokset (saalisvietti), ja kun se sai luvan "SAA", se tuli hyvällä innolla leluun. Nykyään sille ei tarvitse kuin vilauttaa lelua ja kysäistä kuka saa, ja sillä nousee kierrokset saman tien. Itseasiassa radalle mennessä laitan sen odottamaan ja kysäisen "kuka saa?", ja niin on pieni koira viritetty tekemiseen, ei siinä tarvita edes lelua. Nyt pitäisi vielä saada sama vire tokopuolelle. Sielläkin saan sen kyllä viritettyä kehään, mutta vire ei säily läpi pitkän suorituksen, joten ohjaajan täytyy katsoa peiliin ja miettiä miten kehua koiraa kehässä niin, että vire säilyy, tai parhaassa tapauksessa nousee.
Nano on yhä edelleeen äidin pikku kainaloinen, mutta se on myös saanut rutkasti itseluottamusta ja kuinka sen nyt sanoisi, itsenäisyyttä tänä syksynä. Mistä se sitten johtuu on hyvä kysymys, mutta sillä voi olla jotakin tekemistä sen kanssa, että Nano pääsi pois rajoittavan äidin (Eve) vaikutuspiiristä, ja sai siten nostettua itseään laumassa ylöspäin. Lisäksi se on alkanut huomata murinoillaan olevan vaikutusta toisiin koiriin. Sen uusi itsenäisyys näkyy mm. siinä, että se ei arkaile lähteä omille teilleen metsässä. Aika kultaa muistot, tiedetään, mutta tällä hetkellä Nano tuntuu jopa Hippua pahemmalta noine retkineen. Se saattaa hyvin kadota 10-15 minuutiksi lenkillä. Se ajaa jälkeä. Jos sen lähdön saa katkaistuksi ennen kuin se pääsee kunnolla vauhtiin, on vielä mahdollisuuksia, mutta kun se on lähtenyt, es on lähtenyt. Välillä olemme seuranneet sitä ison soramontun reunalla: se etenee niin määrätietoisesti parin sadan metrin päässä. Pieni musta koira mutkittelee jälkeä eteenpäin. Ja minä kun niin kuvittelin, että kaipuu metsälle olisi siinä vaimeampi kuin Hipussa ja Evessä. Kissanviikset!
Viikko sitten olimme siskoristeilyllä Tallinnassa. Siskot ovat minulle sellainen peruskallio, jota ilman maailma olisi aika autio. Paljon puhetta, naurua, tanssia, hulvattomia juttuja. Irtiotto arjesta...totaalisesti. Ja toisaalta mentiin taas niin laidasta laitaan: ensin hillitöntä naurua aivan pimeille jutuille, ja hetken päästä vakavaa väittelyä siitä kannattaako kuulua kirkkoon vai ei. Entä voiko suvun perinteistä kastemekkoa käyttää nimiäisissä jos lasta ei varsinaisesti kasteta? Ja lopulta niillä erilaisilla mielipiteillä ei ole mitään väliä...toinen on silti niin tärkeä! Kiitos taas kerran! ei kai sitä voi liian usein sanoa! :)
Mitähän sitä muuta sanoisi. Olen aina ollut enemmän tai vähemmän maanis-depressiivinen...en diagnoosiin asti, mutta kai keskimääräistä enemmän. Kesällä ja alkusyksystä minulla oli todella todella pitkä maaninen jakso, jolloin mikään ei tavallaan tuntunut miltään... kävin kuin kone. Lokakuussa tipahdin depression puolelle ja nyt minusta taas tuntuu että alan saada otetta elämästä. Alan ajatella asioita eteenpäin, alan asettaa tavoitteita itselleni ja Nanolle, alan suunnitella eteenpäin. Alan ymmärtää itseäni ja ajatuksiani paremmin. Josko tämä elämä tästä vähitellen tasoittuisi. Joka tapauksessa minulla on tällä hetkellä intoa hoitaa asioita, muuttaa niitä, jaksaa vastoinkäymisiä. Sanoa kyllä se siitä, ja uskoa siihen itsekin.
Käyn tällä hetkellä treenaamassa agilitya kolmisen kertaa viikossa. Se on minimi, välillä käyn enemmänkin, mutta tuon nyt ainakin. Se on hauskaa, mutta aiemman, vähemmän tavoitteellisen terapia-agilityn sijaan koen nyt tarvetta miettiä omia heikkouksiani ja puutteita Nanon osaamisessa, asettaa tavoitteita meille kummallekin. Esim. keppien ja puomin osaamista pitää Nanon kohdalla vahvistaa. Tarvitsisin treenikaverin, joka olisi edessä palkkaamassa keppien jälkeen tai puomin päässä. Tokossa tulen nyt talvella keskittymään tekniikkaan ja paljon pieniin yksityiskohtiin, ja se perustreeni tehdään kotona.
Enkeleitä on,
mutta joskus heillä ei vaan ole siipiä,
ja kutsumme heitä ystäviksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti