Hetken maailma on tässä

Päivät liukuvat ohi hurjalla vauhdilla. Välillä tuntuu, että niitä pitäisi jotenkin pystyä hidastamaan. En vain tiedä miten. Ei minulla varsinaisesti ole mikään hurja kiirekään. Ehdin hyvin lenkkeillä, hoitaa työni, nauttia minulle tärkeistä asioista... mutta jotenkin tuntuu, että olisi välillä ihanaa vain olla ja möllöttää. Sitä minä en osaa... en ole koskaan osannutkaan. Minulla on kunnon luterilainen työmoraali ja tunnen huonoa omaatuntoa tekemättömistä töistä...asioista joita voisi tehdä. Mutta elämänmuutosten myötä olen onneksi alkanut tiedostaa tämänkin ominaisuuteni, ja yritän tietoisesti höllätä välillä. Mitä sitten, vaikka lipaston päällys on sotkuinen. Mitä sitten vaikka pensaiden alla on rikkaruohoja. Mitä siitä että en käytä kaikkea aikaani hyödyllisesti... että välillä luen hyvää kirjaa ja unohdan ajantajun, että istun hiljaa olohuoneessani kynttilöiden valossa enkä tee mitään. 

Lapset ovat olleet paljon Samin luona. Viikollakin. Ja minusta se on ollut ihanaa. Ihan omaa aikaa. Aikaa elää vain itselleni välillä. Jotenkin roolit ovat vaihtuneet ja minä, joka en tavoitellut vapautta ja aikaa, sainkin sitä. En valita. Me Samin kanssa opimme tästä molemmat tärkeitä asioita. Arvostamme uusia asioita... opimme molemmat uutta itsestämme. Ja jaksamme varmasti molemmat paremmin omaa elämäämme. Tosin oma aika on minulle jotakin niin kallisarvoista, etten oikein aluksi tiennyt mitä tehdä sillä. Yritin tehdä kaiken. Aikatauluttaa aikani tiukasti, jotta saisin siitä mahdollisimman paljon irti. Vasta nyt olen vähitellyt oppinut hölläämään ja nauttimaan vain ajastani. Se onkin varmasti ollut yksi tärkeistä läksyistäni. 

Viime viikkoihin on mahtunut kaikenlaista. Pari viikkoa sitten olin pitkästä aikaa Sirkalla. Ja Maikun luoksekin ehdin viimein juhlistamaan 100-vuotiasta pariskuntaa. Minulla oli koirat mukana, ja ne nauttivat suunnatttomasti siitä herkkujen ja huomion määrästä jota saivat osakseen. Se lauantai olikin erikoinen päivä. Ensin minulta kysyttiin kaupassa paperit. Olin ymmärrettävää kyllä aluksi H-moilasena, mutta tajuttuani mitä kassa kysyi, näytin paperini ilolla ja olin loppuillan Naantalin aurinkona. Kun vielä erään tuttavan mies höpötteli minulle aikansa tunnistamatta minua, oli päivä kruunattu outoudellaan. Itse en koe olevani niin eri näköinen tai oloinen. Se sama ihminenhän minä olen kuin aiemminkin... samoine vahvuuksine ja heikkouksineni. Kasvot ovat ehkä kaventuneet, mutta sama naama peilistä silti katsoo. Siksi onkin niin outoa, kun jatkuvasti kuulee ihan tutuiltakin, etteivät he meinaa tunnistaa minua. 

Viikko sitten harrastettiin lasten kanssa kovasti koiraurheilua. Hiukan mietin mitä pikkuihmisiltäni voi vaatia... pitääkö heidän viettää viikonloppunsa koirakisoissa, jos he eivät halua... väsyttääkö se heitä liikaa? Onneksi aikataulut olivat kuitenkin sellaisia, että ehdimme tehdä paljon muutakin: pitää leffaillan lauantaina ja treffata Mikko-sedän kisojen ohessa Helsingissä sunnuntaina. Voi sitää juhlaa kun lapset pääsivät Mikon kimppuun. Lapsissa ja koirissa on paljon samaa ja voitte varmasti kuvitella mielessänne koiranpennun, joka mielistelee aikuista koiraa kierrellen sitä joka suunnasta... tökkien ja nyhjäten sen kimpussa. Vähän samanlaisia ovat lapseni nähdessään rakkaita tätejään tai setäänsä. 

 Lauantaina olin lupautunut mukaan Kennelkerhon joukkueeseen tokon pm-kisoihin. Tosin en ollut treenannut tokoa juurikaan sitten kesän...ja tiesin että paljon ei voi odottaa. Ihan sellaista katastrofia en kyllä osannut ennakoida, johon sitten päädyimme. Alla tuoreeltaan kirjoittamani kuvaus päivän saavutuksistamme: 

Seuraaminen: ohjaaja nautiskelee aurinkoisesta syyspäivästä lenkkeillen kehässä. Aina välillä pitää ihan ajatella, että sanoikos se liikkuri oikea vai vasen, ja mitä se sitten käytännössä tarkoittaa… pikku-diivaa vaivaa kentän epätasainen pohja, sekä siellä kasvavat rikkaruohot… siis hyi!

Istuminen: Ihan nätti seisominen. Tosin oli se alun seuraaminen samanlaista sunnuntaikävelyä kuin edellisessäkin harrastettiin.

Luoksetulo: Edelliseen kokeeseen verrattuna huimaa edistystä! Nano odotti kiltisti käskyä lähteä liikkeelle ja pysähtyi käskystä. Seisominen vähän valui ja maahan  mentiin mielenosoituksellisen hitaasti…siis yök, onks pakko…äiti hei, tää maa on siis niin likainen! Mutta sentään suoraan sivulle.

Ruutu: Kävi se seisomassa tomerasti maassa olevan kehänauhan ja kaukalon reunan välissä. Kun tuli uusi ruutu käsky se pälyili hämmentyneenä ympärilleen ja näytti loukkaantuneelta: siis hei, nyt en taas ymmärrä, kun tässä olen niin nätisti, eikä täällä kyllä näy mitään muuta ruutua…

Hyppynouto: Voi miten nätisti se lähti, nosti kapulan ja hyppäsi takaisin… ja meni metrin taakseni istumaan ja sylkäisi kapulan suustaan. Annoin uuden sivu- käskyn ja nyt se siirtyi istumaan  eteeni kapulan kanssa (olisi melkein voinut luulla meidän treenaavan pk-kokeisiin), siitä sitten vihdoin päästiin sivulle asti.

Metalli:  Reippaasti se lähti kapulalle, otti tyypilliseen tapaansa varovasti, mutta varmasti suuhunsa ja lähti ravilla tulemaan takaisin…kunnes totesi, että tuossa maassa on kyllä jotakin epäilyttävää…siihen on ehkä joku pissannut…tai kaatanut jotakin…tassut voi vaikka likaantua… ja kiersi hurjalla banaanilla varovasti vinoon sivulle. Sen ajatukset saattoi melkein kuulla: ”voi paska, tää ei kyllä mennyt nyt oikein, ja äiti on taas kamalan pettynyt… en mene sivulle…se hakkaa minua kuitenkin (niin kuin sillä on tapana…)”

Tunnari:  Pieni koira haisteli kapulat ja otti kuin ottikin oman suuhunsa… totesi maan olevan sen saman kuin metallissakin ja lähti samalle banaanille. Tuomari-setä vaan oli siirtynyt hiukan ja oli pikkukoiran reitillä eikä siitä tietenkään voinut tulla… tuollainen vieras mies… eihän sellaisia voi lähestyä. Ja joku oli laittanut hyppyesteenkin siihen eteen… tämän osaan, siitä yli vaan. Pieleen se meni kuitenkin, joten pikkukoira päätti taas pysyä kaukana kiukkuisesta äidistä (joka oli tukehtua nauruun tässä vaiheessa) ja pelata varman päälle tuhoten todistusaineiston: se kävi hypyn jälkeen maahan ja alkoi pureskella kapulaa tarmokkaasti.

Kaukot:  Saimme tuomarilta kehujakin (se ei liikkunut yhtään), vaikka ällö maa ei tällä kertaa vetänyt lainkaan puoleensa ja maahanmenot jäivät tekemättä. Kai Ossi jo ajatteli, että ohjaaja on niin epätoivonen, että tarttee jotakin positiivistakin palautetta…  

Että semmoinen koe. Minä ilmoitin jo hyppynoudon kohdalla tuomarille, että ei me oikeasti olla käyty ikinä aiemmin kokeessa, vaan ollaan nousto voittaja-luokkaan lahjakorteilla. Nano teki hurjasti juttuja, jotka ovat aika epätyypillisiä maailman tunnollisimmalle pikkukoiralle. Mutta ei siltä vaan voi vaatia jos ei kouluta kunnolla ja treenaa koetilanteita. Jotenkin en nyt vaan itse jaksa suhtautua tokoon (tai ylipäätänsä mihinkään harrastukseen) millään valtavalla vakavuudella ja paatoksella. Mitä sitten että nolaamme itsemme säheltämällä kisoissa tähän tyyliin. Mitä sitten ettemme ole huippuhyviä. Jätän itsensä ruoskimisen ja myötätunnon kerjäämisen suosiolla muille. Meillä oli kiva päivä: minä näin tuttuja, lapset pääsivät buffettiin ostoksille ja ulkoilivat pari tuntia, koirat saivat huomiota ja nameja tutuilta. Kun aurinkokin vielä paistoi, ei lauantaipäivältä kai voi paljon muuta vaatia. 

Sunnuntaina Purinalla aksattiin. Ekalla radalla jyräsin taas kepeille, eli vitonen sisäänmenosta. Ei se kyllä muutenkaan ollut mitään siistiä agilitya... tai ei ainakaan tuntunut siltä. Sellaista pyllistelyagilitya, jossa Nano meni omassa rytmissään ja minä omassani. Jotenkin selvisimme ilman muita virheitä maaliin. 

Toisella radalla saimme vihdoin ekan nollamme...se oli jo siistimpää. Vaikka ajoittain Nano meinasi karata käsistä siinäkin. Mamma lyllertää pienen koiran perässä eikä anna  käskyjä ajoissa. Siinä pitää pikkukoiran tehdä ihan omia ratkaisuja ja kimpoilla sinne tänne. Mutta kun on kesän hakenut koiran kanssa etupalkalla eteen irtoamista, ei voi kuin olla tyytyväinen... parempi koira joka lähtee eteen ja hakee esteitä, kuin koira joka jää pyörimän jalkoihin, tai alkaa räkyttää edessä ja menettää toimintakykynsä kun ohjaus ei ole selkeää ja ajoissa. Siinä sitten vaan pitää ohjaajan opetella ohjaamaan eteen menevää koiraansa. :)

Kolmas rata muistutti sitten taas terveestä itseluottamuksesta. Tiesin jo rataan tutustuessa meidän ongelmakohtamme, mutta päätin kuitenkin hakata päätä seinään ja ohjata ilmeisellä tavalla vaikka tiesin ettei se toimisi. Se ei toiminut ja tuloksena kielto ja koiran päälle juoksu ja sitä seurannut kielto. Loppurata oli ok. Kysymys radan jälkeen kuuluikin: miksi se piti tehdä noin eikä luottaa omaan osaamiseen ja ymmärrykseen. No, oppia ikä kaikki ja ehkä tämä taas toi sitä itseluottamusta: minä tunnen koirani ja osaan ainakin jossain määrin arvioida sille sopivia valintoja. 

Viikot ovat olleet hiukan rankempia, koska olen töissä tavannut oppilaiden vanhempia, mikä edellyttää paitsi ylimääräistä ajankäyttöä, myös pientä skarppaamista henkisesti, mikä väsyttää aika paljon. Lisäksi jokaisesta oppilaasta pitää tehdä oppimissuunnitelma sähköisessä muodossa, ja niitä olenkin sitten värkännyt iltaisin lasten nukahdettua. Tällaisen kiireisen viikon kruunasi tietysti se, että Nanolle kehittyi silmätulehdus. Itse en ehtinyt viemään sitä eläinlääkäriin päiväsaikaan, mutta Sami oli kiltti ja vei sen perjantaina lääkärille tippoja hakemaan. 

Jotta elämä ei liiaksi hymyilisi, sattui perjantai-iltana vähemmän mukava juttukin. Haettuani Nanon Samilta lähdin koirien kanssa lenkille Renkomäen harjulle. Lenkki oli mukava ja pois tullessa koirat intoutuivat oikein leikkimään. Ensin Nano ja Hippu juoksivat kuin heikkopäät pitkin rinteitä ja lopulta Jekkukin alkoi vaania Hippua ja hyökkiä sen kimppuun. Ehdin vain ajatella, että näinköhän Hipun jalka kestää Jekun astetta rajumpaa leikkiä, kun Jekku itse seisoi kolmijalkaisena rinteellä. Ajattelin ensin vanhan kinnervamman vaivaavan, ja jalan olevan taas kohta käyttökunnossa. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan koira roikotti jalkaansa hassusti mahan alla. Minä yritin tutkia sen, mutta se huusi kuin syötävä ja yritti nakata sormille. Ei muuta kuin koira maahan ja soitto Samille Venetsiaan. Pääsetkö tulemaan tänne soramontulle, Jekun jalka taitaa olla sijoiltaan. Siinä sitten yritin rauhoitella Jekkua pimenevässä illassa. Jos lihakset saisi rentoutumaan, reisiluun pää saattaisi muljahtaa takaisin lonkkamaljaan. Mutta ei, Jekku tärisi kuin haavanlehti ja vikisi välillä hiljaa. Ei se yrittänytkään ylös maasta ja harvoin Hippu ja Nanokaan ovat odottaneet niin hiljaa vieressä. Samin tultua yritimme yhteisvoimin rentouttaa koiraa ja vääntää varovasti jalkaa oikeaan asentoon. Ei auttanut. Mietimme jo molemmat tarvitaanko jalan paikoilleen saamiseksi jotakin lihaksia rentouttavaa. Ja samalla pelotti meneekö koira shokkiin kivusta ja kuolee siihen, Koska emme saaneet Jekkua riittävän rennoksi ulkona kylmässä ja pimeässä, Sami kantoi sen Venetsiaan. Sisällä jalka loksahti paikoilleen aika pian ja kun totesimme sen pysyvän paikoillaan, läksin hakemaan Maikulta sopivat kipulääkkeet. Niillä mennään nyt ja toivotaan että lonkkanivel pysyy paikoillaan eikä ala plopsahdella paikoiltaan jatkuvasti. Setä-parkaa käy sääliksi... se oli viikko sitten Purinalla niin tohkeissaan ja olisi halunnut radalle (se ei ole pitkään aikaan ollut nin kiinnostunut agilitykisoista). Se on muutenkin ollut hyvin pirteä ja aktiivinen viime aikoina, mutta nyt sen täytyy lenkkeillä jonkin aikaa vain hihnassa ja muutenkin ottaa rauhallisesti. 

Lauantaina vain olimme... eivät päässeet koirat mihinkään (sattuineista syistä)... itse retkeilin auringossa Hollolan suunnalla hyvässä seurassa. Kahvi nuotiolla ja samoilu hiljaisessa metsässä on jotenkin niin sitä mitä tarvitsen. Tällä hetkellä ruskakin alkaa olla parhaimmillaan. Jotenkin saan hurjasti energiaa siitä että kaikkialla ympärillä hohtaa keltaista valoa. Jopa iltahämärässä näyttää että maasta hohtaisi valoa niissä kohdissa jossa maa on keltaisten lehtien peitossa... en koe itseäni mitenkään syksy-ihmiseksi, mutta tällä hetkellä syksy tuntuu ihanalta. Ja välillä mietin pitäisikö minun tutkituttaa pääni... niin maailmaa syleilevä olo minulla on koko ajan... rajansa kaikella! 

Sunnuntaiksi olin järjestänyt itselleni ohjelmaa agilityn parissa: Kataiset olivat kouluttamassa P-Haulla ja me Nanon kanssa treenaamassa. Olihan se... aikamoista... Nano sinkoili sinne ja tänne... se on niiiiin ihana!  Sain sen mm. ohjattua ulos hallin ovesta ja erinäisenkin kerran vääriin putkiin. Eräässä kohdassa Sanna kysyi osaako koirani mennä etupalkalle...tai onko sitä palkattu niin... siinä vaiheessa nauroin partaani ja hallin ovella seisonut Satukin tajusi vitsin saman tien vaikken sitä sanonutkaan: etupalkkaushan meillä on ollut avainsanana kun olen yrittänyt korjata Samin tukijoukkoineen pikkukoiralle aiheuttamia "vaurioita". Nuorempana se oli kivasti irtoava ja etenevä koira...tässä välissä Samin ohjauksessa se oppi tekemään agilitya tiukassa kontrollissa ohjaajan lähellä. Koska minun näkemykseni agilitysta on erilainen, olen nyt äärimmäisen iloinen siitä että se alkaa taas humpata pitkin poikin. Nyt minun vain pitää osata ohjata sitä sen vauhdissa ja kauempaa.  

Treenissä oli muutama kohta johon Sanna halusi ohjaamista pyörittämällä, ja kaikenlainen pyöriminenhän on tunnetusti meikäläisen erikoisalaa. Ei ollut nättiä ei. Toiseen pyörimiseen tarjosin jostain selkärangasta koko ajan niisto-sokkaria... en edes tiennyt osaavani sellaista ohjausta... mutta hyvin se toimi. Taas tajusin, että sokkari toimii Nanolle loistavasti. Paremminkin kuin leikkaus... jossa minä helpommin sössin ajoituksen....

Katsotaan saanko treenistä videon julkaisukuntoon...se on vielä kamerassa.

Nyt alkuviikosta olen ihmetellyt hallissa kuinka pitkään koulutusohjaajat aikovat käyttää Sannan rataa. Nyt on keskiviikko, joten ainakin maanantaina ja tiistaina treenattiin sillä radalla. Eilen tein itsekin vaihtoehtoisia ohjauksia sunnuntain radalla, mutta tänään tein luukutussuoraa (ympyrää) etupalkalla sekä treenasin kovalla vauhdilla kepeille taipumista... tai lähinnä toiseenkin väliin osumista kovalla vauhdilla. 

Kävin myös ekan kerran juoksemassa sitten elokuun. Olin tosi pitkään karmeassa flunssassa, ja koska minulla tapaa jäädä aina päälle jonkinlainen tulehdus keuhkoihin/keuhkoputkiin, en uskaltanut ottaa riskiä aiemmin. Kylläpä juokseminen tuntuikin hyvältä. Juoksin aivan liian lujaa, mutta missään vaiheessa keuhkoissa ei tuntunut pahalta. Juokseminen on leipomisen lisäksi eräs keinoni terapoida itseäni. Hymyssä suin juoksin pimeässä sateessa metsäpolulla. Kai minäkin jossain määrin nautin itseni kiduttamisesta, vaikka mukavuudenhaluinen olenkin... on niin ihanaa juosta pienestä kivusta huolimatta...juostessa saan aina jotenkin niin seesteisen olon. Olen valmis vaikka mihin... sinut niin monien juttujen kanssa, kaukana kavala maailma. Toivottavasti löydän sopivan välin juoksemiselle mahdollisimman pian uudestaan. :)