perjantai 27. syyskuuta 2013

Mä joka päivä töitä teen.... joka ainoa päivä hallille meen!

Arkiston helmiä... kirjoitetttu 18.-19.9.

Vastako siitä on viikko kun viimeksi kirjoitin. Tuntuu, että joka päivä tapahtuu niin paljon, että siitä tuntuu olevan paljon kauemmin. Olen luonut itselleni niin tarkat rutiinit, että niistä luopuminen aiheuttaa hämmennnystä ja vieroitusoireita. Minulla on tapana käydä työpäivän jälkeen lenkillä, hallilla treenaamassa ja hakea Saga sitten päiväkodista. Kun en eilen ehtinytkään kuin lenkittämään koirat, en tiennyt illalla miten päin olla. Eilen meinasi olla sama tilanne, koska olin sopinut tapaamisen asioiden järjestämiseen iltapäivällä ja oli käydä niin etten olisi ehtinytkään hallille. Voi sitä iloa, kun ehdimme kuitenkin rallaamaan vähän keppejä ja puomia... ja pikkuisen rataakin, kiitos Peten joka sen sinne oli kasannut. Sen ja tunnin loppuverran jälkeen olo oli taas sellainen kuin piti. Tänään päästiin vihdoin normaaliin rytmiin ja miten hyvältä se tuntuikaan.

Olen saanut agilitya ajatellen ahaa-elämyksiä. Ensimmäisen kisan jälkeen testailin keppejä, ja totesin, ettei koirani ymmärrä käskyä kepit, jota olin käyttänyt saadakseni sen etsimään keppejä ja lähtemään niitä kohti. Ei, se mielsi käskyn pian pian pian keppikäskyksi. Sitähän minä olen aina hokenut sen pujotellessa. Oppia ikä kaikki, ja tämän oivalluksen jälkeen ovat kepit sujuneet paljon paremmin.

Toinen oivallus keppejä koskien on se, että Nanoa pitää hiukan pidättää ennen keppejä... että se osaa hakea sisään. Satu sanoi lauantain toisesta kisaradastamme, että yritin teleportata koiran kepeille... ja sitä olen miettinyt pari päivää ja eilen hallilla sitten kokeilin muutamia juttuja. Kovalla vauhdilla, esteitä taustalla ja koiran pitäisi hakea kepit. Sain sen kimpoamaan hienosti kaukana edessä olevalle hypylle, jos en katkaissut sen menoa mitenkään. Kun keskityin ohjamiseen, kepit löytyivät joka kerta. Jee!

Vähän tämä minun yksinäinen agilityharrastukseni toimii yritys-erehdys- taktiikalla. Teen jotain, kokeilen miten se toimii, jos ei toimi, kokeilen jotain muuta. Kuuntelen, ajattelen ja kokeilen taas. Sain palautetta, että jos teen tällä tavalla kaiken, minusta tulee valtavan taitava. Mutta en kyllä näe mitään syytä, miksi minun pitäisi keksiä pyörä uudestaan joka asiassa, joten yritän välillä saada treeniseuraakin.

Mistä päästään siihen, että olen valtavan ylpeä meistä, vaikka kokonaiset radat tuottavat meille vielä ongelmia...tai ei meille vaan minulle. Täytyy kuitenkin ottaa huomioon, että treenaan täysin yksin. Keväällä kävin yhden kurssin Satun ryhmässä ja sain siitä valtavasti irti. Kesällä kävin kerran treenaamassa Satun kanssa, ja nyt syksyllä siellä Janitalla. Sami on muutaman kerran kommentoinut asioita osuessamme hallille yhtä aikaa, mutta päätyön olen tehnyt yksin. Ja se näkyy. Neljän vuoden tauon jälkeen olen aika hukassa. Kesken radan saatan tehdä jonkin ihmeellisen kämmin. Minulla on kuitenkin loistava pieni koira, joka tykkää agilityn tekemisestä. Olen saanut sen asenteen ja ajatuksen taas muuttumaan ja se on oma itsensä...ei sellainen vaisu varjo siitä koirasta joka minulla oli ensimmäisen vuoden ajan.

Viikonloppuna oli oman seuran kisat. Ai miten hauskaa taas nähdä kaikkia ja höpöttää. Ja kisata. Vaikka ratamme olivat kaikkea muuta kuin hallittuja, meillä oli kivaa... minuakin vain nauratti. Lauantaina sain rauhassa jutustella ja lenkittää koiria, kiitos vaan Katille verraseurasta pariinkin otteeseen ja erityisesti Marille lasten työllistämisestä. Arvostan valtavasti sitä, että keksit tekemistä Lotalle ja Camillalle. Itsellani olisi ehkä mennyt hermo välillä, mutta lapset nauttivat ja talkoilusta jäi überpositiivinen kuva heille. Näin saadaan kasvatettua lapset luontevasti talkoilemaan. Talkooperinne kun tuntuu olevan katoavaa kansanperinnettä. Siitähän on kirjoiteltu lehdissäkin: ihmiset maksavat mieluummin kalliimmat maksut harrastuksistaan, kuin tekevät talkootyötä. Kai se liittyy aikaan (aika on  liian kallista ) ja kai vähän siihen itsekkyyteenkin: ei ymmärretä yhteistä hyvää. Itse olen saanut ilon kasvaa aktiivisesti harrastavassa perheessä ja ikäänkuin kasvanut talkoiluun ja yhdistystoimintaan. Toivon kyllä sitä samaa tietoisuutta yhteisestä vastuusta ja toiminnasta lapsilleni. Sunnuntaina olin itse talkoohommissa ja lapset mummilassa... sekin oli mukava päivä. Paljon naurua ja aikuista seuraa (se kun tahtoo välillä jäädä vähiin kun päivät puuhaa lasten kanssa, ja illat vääntää lasten kuvioita kotona.)

Illatkin käytin tehokkaasti ja leivoin omenapiirakkaa ja - muffineita. Leipominen on minusta yksi rentouttavimmista jutuista mitä olla saattaa... ja Saga nauttii myös keittiössä puuhaamisesta. Lotta sen sijaan on enemmän organisoija, joka järkeistää kaiken ja ohjaa muiden toimintaa. Tässä yksi päivä hän jakoi tiskivuoroja... minulle, itselleen, Sagalle.... ja Samillekin. Yritin kertoa hänelle, että äiti kyllä selviää näistä tiskeistä, vaikkei ehkä tiskaamista rakastakaan.

Olen myös herännyt miettimään minäkuvaani. Siirryin nimittäin tämän viikon alussa syksyyn ja päätin tarvitsevani pitkät housut töihin, Niinpä kiskoin jalkaani farkut, jotka ostin kesällä kirpparilta. Ne istuvat hyvin, mutta katsoessani peiliin yllätin itseni ajattelemasta, että reiteni näyttävät kovin lihavilta, miten en ole aiemmin asiaa huomannut... ja siinä vaiheessa aikuinen fiksu minäni otti vallan ja totesi, ettei se ole totta, ja että silloin olen pulassa, jos todella rupean ajattelemaan noin. Syöminen on muutenkin ollut ongelmallista minulle, joten en todellakaan kaipaa teinimäisiä murheita omasta kehostani. Muuten minulla on kohta ihan oikeasti jonkinsortin syömishäiriö. Siispä tervettä itsetuntoa peliin ja sapuskaa nassuun. Jotenkin tuntui ihanalta huomata, että pystyn itsekin tiedostamaan hölmöyteni ja huitaisemaan sen pois olankohautuksella...noin niin kuin kuvainnollisesti.

Töissä meno on ajoittain kuin parhaimmastakin koulumaailmaan sijoittuvasta lastenkirjasta: sattuu ja tapahtuu. Suunnistaessa pojat törmäsivät siltarumpuun, jonka läpi näki kivasti. Toinen katsoi toisessa päässä kun toinen esitteli takapuoltaan toisessa päässä. Samaan aikaan eräs sankari yritti murtautua sähkökaappiin (näin jo silmissäni sarjakuvamaisen kohtauksen jossa oppilas tärisee vaakatasossa ja kuuluuu zzzzzzzzz-ääni sähkön virratessa hänen lävitseen...). Perheestä keskusteltaessa pari poikaa haaveili yhteisestä kodista jossa he asuisivat lemmikkiapinan kanssa: Eräs kaveri siihen: "Ei kyllä naurata, vaikka Korkeasaari tuntuukin välillä olevan noille juuri oikea paikka..." Jos ei muuta niin joku pissaa toisen lippikseen tai puhuu vain naukumalla. Minulla on tänä vuonna työmoodi, jossa puhun kolme kertaa hitaammin kuin normaalisti ja käytän korostetun yksinkertaisia ilmaisuja. Muuten nuppuseni eivät saa puheestani mitään irti. Ja rautalankaa on hyvä olla aina mukana iso pätkä, koska siitä vääntäminen tuntuu olevan jokapäiväistä hupia. Toisaalta on ihanaa, kun lapset haluavat istua sylissä tai vieressä kun luen satua tai leikkivät sulassa sovussa keskenään. Ekaluokan syksy on myös siitä palkitsevaa, että lapset oppivat lukemaan. Ekaluokan opena näkee hyvin konkreettisesti oppimisen tuloksia.







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti