Kesä meni koirapuolella miten kuten. Tokoa treenattiin paljon ja ajatuksella ja kehityttiinkin. SM-kisat tuntuivat ensin suurelta pettymykseltä, mutta kun mietin kehiä tarkemmin, totesin, että jos en olisi tyytyväinen moniin asioihin niissä skaboissa, voisin samantien lähteä pipokauppaan isompaa pipoa etsimään. Kehissä oli paljon hyvää ja eksyn aika kauas olennaisesta, jos nillitän 9 pistettä tuottaneesta metallinoudosta, jossa koira liikkui mielestäni hitaasti ja tuli hiukan vinoon sivulle. Tokoa treenattiin vielä pari viikkoa SM-karkeloiden jälkeen ja taas kesälomareissulla Pohjanmaalla, mutta nyt se on ollut muutostani asti tauolla. Mitään selkeää syytä asiaan ei ole, treenaaminen ei vain tuntunut silloin mielekkäältä... ei minkään lajin.
Treenien suhteen olen ryhdistäytynyt koulujen alettua todella...mutta lähinnä agilitypuolella. Käyn hallilla keskimäärin 4-5 kertaa viikossa. Tokoa en ole tehnyt temppuja lukuunottamatta lainkaan. Nanosta alkaa aksassa löytyä vähitellen se koira, josta nähtiin lupauksia pentuaikana, se joka katosi matkan varrella, ohjaajan vaihtuessa. Nyt siinä on taas sitä tuttua rähinää ja eteenpäin pyrkimistä, josta pidin niin paljon sen ollessa pentu. Tokokin tulee varmasti taas kuvioihin pikkuhiljaa. Olen jo tuntenut houkutusta tehdä sitäkin. Olen maistellut ajatusta tokoilusta, pyöritellyt sitä kieleni päällä ja miettinyt millaiset treenit teen. Mutta vielä en ole rohjennut. Kohta... kohta... ja sitten se tuntuu ihanalta, olenhan odottanut ja säästellyt aloittamista huolellisesti.
Agilityssa tavoitteeni ovat erittäin motivoivia, mutta hiukan erilaisia kuin useimmilla muilla. Jätettäköön ne nyt tässä vielä salaisuudeksi, kerron ehkä sitten kun alan saavuttaa niitä. Kyllä minä olen ne ääneenkiin muutamille ihmisille sanonut, niin etten oikein voi niistä luistaa. (Ja sain palautteena mielipiteen, etteivät ne ole ihan terveitä!) Kyllä me ne Nanon kanssa saavutamme, kysymys vain on milloin. Tavoitteistamme johtuen, tai tavoitteiden puutteesta johtuen, en ole ollut turhantarkka Nanon osaamisesta. Olen kokeillut paljon asioita, tehnyt juttuja joihin koira ei ehkä ollut vielä mielestäni valmis... vaikka olihan se sitten oikeasti.
Pari viikkoa sitten kävimme P-Haulaisten kanssa yhteisessä koulutuksessa Janitalla Turun puolessa. Erittäin silmiä avaavaa...Ryhmässämme oli paljon nuoria koiria ja aloittelevia ohjaajia, joten Janita väänsi rautalankaa. Minä lähdin koulutukseen tyypilliseen tapaani vähän niska kyyryssä: "ei me nyt vielä oikein osata...eikä me nyt niin hyviä olla..." Mutta Nano oli oikeasti hyvä. Janitakin totesi että koirani irtoaa niin hyvin, ettei sen kanssa tule ongelmia... jossain... en nyt muista missä. Ja minähän olisin tietysti yhtä hymyä, koska olemme pitkin kesää ja syksyä yrittäneet saada sitä etupalkalla taas itsenäisemmäksi. Välillähän se vain juoksi ihmisen vierellä, eikä yrittänytkään mitään itsenäisesti. Nyt se työ alkaa vihdoin näkyä ja pikkukoirani on ihana! Itse ymmärsin taas paljon uutta agilitysta. Kiitos Satulle kyydistä ja seurasta.
Kisaamisenkin aloitin puoli salaa viikko sitten. Vain kaksi ihmistä...siis koiraihmistä, tiesi ilmoittautumisestani. Jos kokeiluni olisi ollut täysi katastrofi, en kertoisi siitä nyt tässä, mutta ei se ollut. Emme me nollaa vielä saaneet tehtailtua, mutta pääasiassa äärimmäisen siistejä, eteneviä ratoja, toiselta Hylly, toiselta vitonen ja voitto. Erittäin hyvä tulos siihen nähden, ettemme ole ikinä aiemmin tehneet 20 esteen rataa yhdellä kertaa. Puomia olimme tehneet yhden ainoan kerran täydessä koossa. (Eikä puomin kontaktikaan ole ihan kunnossa vielä...mutta siitä toisella kertaa) Nano on kyllä maailman helpoin pikkukoira... ja nyt kun siitä alkaa vähitellen löytyä sellaista rähinään ja itseluottamusta, jota olen kaivannut, en oikein tiedä mitä siihen lisää toivoisi. Seuraavan kerran starttaamme oman seuran kisoissa ensi lauantaina. Minulla on niin itsevarma olo etten tietä miten sitä tiputtaisin. Kiva välillä näin päinkin.
Jyväskylänn reissulla kävin myös katsomassa Lyytiä ja Lyytin Iita pentua. Sitä joka tunnettiin pikkupentuna nimellä iso-Iita. Nyt se ei enää todellakaan ole iso. Se on sentin verran pienempi kuin Nano ja ihan samanlainen luikku kuin Nano oli nuorena. Avoin, utelias ja erittäin vauhdikas pikkuneiti. Tykkäsin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti