Maanantaina kävin erään sortin kauneimmissa joululauluissa. Olin nimittäin Sibeliustalossa kuuntelemassa Raskasta joulua- konserttia. Olen aina ollut joustava musiikkimakuni suhteen, ja painotus on varsinkin nuorempana ollut juuri tuohon raskaaseen suuntaan joten sehän sopi minulle kuin nenä päähän. En voinut estää hymyn leviämistä naamalle kun homma räjähti koko voimaansa biisin alettua ensin rauhallisesti. Ei ollut Ilja Jalkasen Tonttu sellainen rauhaisa harmaahapsi kuin olemme tottuneet. Se oli mahtava! :)
Ilta kuitenkin herätti ajatuksia: toisten mielestä kukaan täysijärkinen ei kuuntele tuollaista. Toisten mielestä se on joululaulujen raiskaamista. (hei, eihän perinteistä voi poiketa sointuakaan) Ahdasmielisimmät pitävät rienauksena sitä että pitkätukkaiset metallimiehet laulavat Jumalasta. Mutta hei, voiko se yläkerran heppu oikeasti olla niin kaavoihinsa kangistunut ettei ymmärrä eri tavoin esitettyä ylistystä. Eikö tiettyä muotoa tärkeämpää ole sanoma. Kukin julistakoon tavallaan. Aivan mahtava fiilis kun salillinen väkeä laulaa ilouutista tai Varpusta Jouluaamuna Marco Hietalan luotsaamana. (Vaikka inhoankin Ilouutista biisinä). Menen varmasti lasten kanssa myös perinteisiin kauneimpiin joululauluihin, mutta tämä oli sellaista sielun sinfoniaa, että olin yhtä hymyä koko illan ja vielä seuraavana päivänä töissäkin. Kai meillä suomalaisilla on jokin sisäänrakennettu mekanismi melankoliaan ja synkkyyteen. Ja kai se on ihan luonnollista, kun miettii mikä kylmä ja pimeä maa tämä on. Tässä samalla syntyi päätös lähteä kuuntelemaan Amorphista Savonlinnan oopperajuhlille ensi kesänä. Mikä miljöö, mikä musiikki.... sitä odotellessa.
Maanantaina ehdimme myös käydä Lotta-neidin kanssa metsässä kävelemässä ja tekemässä hallissa pikkutreenin. Lotta oli niin tärkeänä kun sai tehdä Jekun kanssa putkea ja keppejä. Jekku nyt on tuommoinen idioottivarma koira joka sopii tosi hyvin lapsen harjoituskaveriksi. Sen kanssa vaan ei oikein voi tehdä mitään isompia hyppyjä tai tiukkoja käännöksiä ettei sille satu mitään, mutta suoraa pätkää se tekee oikein mielellään. Lotan kanssa kävimme keskustelua siitä mitä ollaan tekemässä : " älä kulta juokse niin kovaa päin sitä putkea vaan sano sille koiralle käsky ja anna sen mennä edellä. Ethän sinä sinne putkeen ole menossa vaan se koira. " ja "Sinun pitää kertoa sille että mennään kepeille jo ennen kuin se tulee ulos tuolta putkesta". Hurjasti on Lottakin kehittynt siitä kun keväällä viimeksi kokeilimme yhdessä aksaa. Nano teki puomia ja keppejä. Lotta palkkasi.
Tiistaina kävin treenaamassa Katin ja Miinan kanssa. Saimme tällaisen radanpätkän rallatettavaksi.
Nano oli oma sähäkkä itsensä ja ensimmäisen kerran se karkasi käsistä putkeen nro seitsemän kun olisi pitänyt hypätä kutonen takaa. Minä taisin olla hypyn edessä ja huiskaisin sen kädellä putkeen. Muuten selvittiin lähinnä rytmitys/hienosäätö muutoksilla. Ennen keppejä kokeilin sekä heittää sen edestäni kepeille ja leikata sitten sen toiselle puolelle, että tehdä sokkarin hypyn 11 jälkeen. Ekalla kerralla en uskaltanut lähteä eteenpäin ja tehdä puolen vaihtoa sokkarissa, joten koira tuli jaloille, mutta kyllä se siitä kunhan otti ajatukset mukaan toimintaan.
Toisessa pätkässä tein 1,2,3,4, 17 ja puomi, jotta sain puomin kontaktia treenattua. Tarkoitukseni oli kyllä tehdä vain1,4 ja 17, mutta kun huitaisin Nanon puolihuolimattomasti ekalle hypylle se "tiesi" kyllä itsekin mitä siltä odotettiin ja rallasi samantien renkaan ja putkenkin. Ekalla kerralla jäin suu auki nauramaan sille. On se niin mainio pieni otus.
Loppulenkillä se nautti häntä kippuralla Särön kanssa häsäämisestä. Pikkukoira oli kuvainnollisesti suu auki, kun Särö heittäytyi sen edessä maahan ja se sai laittaa tassunsa Särön niskaan. Eihän kukaan oikeasti koskaan eikä milloinkaan alistu sille. Se on aina ollut se pahnanpohjimmainen jota muut ovat kurmuuttaneet. Tällä lenkillä ei tarvinnut olla kovin huolissaan 'Nanon katoamisesta, niin tohkeissaan se juoksi ja rähisi Särön (ja Miinan) kanssa. Jekku ei nähnyt mitään eikä ketään ja kakarat jättivätkin sen ihan rauhaan. Vanhat rouvat Hippu ja Sussu tulivat omaan tahtiinsa takajoukoissa. Tuhannet kiitokset Katille niin treeni- kuin lenkkiseurastakin.
Keskiviikkona olin taas onnistunut triplabuukkaamaan itseni. Kuinka sitä voikin olla niin että joinain iltoina saa juosta tukka putkella paikasta toiseen ja toisina iltoina ohjelmaa ei saa järjestettyä vaikka kuinka yrittäisi. Keskiviikkona aloitin kello viisi täyttämällä kirpparipöytää, kello kuusi Sagan joulujuhla ja puoli seitsemältä meidän Lotan kanssa piti olla Upilassa Kennelkerhon pikkujouluissa. Sieltä kyllä myöhästyimme vartin. Kiitos kaikille seurasta noilla välietapeilla.
Viikon kruunasi Jekun silmätulehdus (taas). Perjantaina työpäivän jälkeen kiirehdin hakemaan sille silmätipat ja Nano sai samalla rokotukset, jotka olivat menossa vanhaksi... yhm... kahden päivän päästä. Vaikka olen tähän asti vannonut elukka-aseman nimiin, alan minäkin nyt luistaa muualle. Juha saa edelleen olla koirieni hovilääkäri silmien suhteen, mutta nämä peruskuviot on niiin paljon vaivattomampaa ja halvempaa hoitaa kaupungin eläinlääkärillä, että sinne minun rahani jatkossa valuvat. Jekulta kuunneltiin sydäntäkin tosi tarkasti ihan vaan tsekkauksen vuoksi kun kerroin, että siltä löytyi pieni sivuääni jo toissakesänä sen lähetyessä yhdeksättä synttäriään. Kuulemma ei ole paha ääni. Kuuluu vaan tietyssä kohdassa eikä ole voimakas. Hyvä kuulla. Nano puolestaan oli oma maailman lunkein itsensä. Se ei piitannut rokotuksista mitään ja häsäsi kaikessa rauhassa ympäriinsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti