Ei mitään uutta auringon alla

Oho, mikä päivitystauko.... kirjoitin kyllä yhden tekstin jo tammikuussa, mutta minun piti vielä liittää siihen pari kuvaa.... ja siihen se sitten jäikin. Alkuun pätkä siitä tekstistä.... päiväkirjamaisesti. Sitten ihan uutta asiaa.Olisi niin valtavasti aiheita joista kirjoittaa...tällä hetkellä elämäni on täynnä toimintaa...kuvitttelen aina että minulla ei ole mitään ohjelmaa...ja kalenterikin näyttää kohtuutyhjältä. Mutta tosipaikan tullen olen koko ajan menossa, minulla käy jatkuvasti vieraita jne. Niinpä nautin "omista" keskiviikkoilloistani useimmiten nukkumalla sohvalle kesken touhujen. Viikonloppuisin pitäisi yrittää nukkua, mutta aamut ovat niin ihanaa aikaa, että en vaan osaa nukkua silloinkaan.

22.1. 2014

Työparini mietti tänään saisiko työterveydestä minulle rauhoittavan lääkityksen. Eli maanisuus jatkuu. Puuhaamiseen oli kyllä lupakin, sillä Saga täyttää 5 tänään. Juhlimme ensin sukulaisten kanssa viime sunnuntaina ja tänään olivat kaverit Venetsiassa. Jaoimme Samin kanssa juhlien järjestelyvastuun niin, että minä hoidin sukulaiset, Sami kaverit. Viime viikko meni siis leipoessa ja siivotessa. Onneksi ulkona oli niin kova pakkanenkin, että sisällä oleminen tuntui ihan houkuttelevalta vaihtoehdolta... niin minusta kuin koiristakin. Lapset kyllä laskivat mäkeä ja leikkivät ulkona. Kun vielä tipuin tuolilta viikko sitten, ei mikään kovin tehokas liikunta koirien kanssa lenkkeilyä lukuunottamatta ole tullut kysymykseenkään. Älkääkä kysykö miksi tai miten tipuin, en minä tiedä. (olen jo vastannut aika monta kertaa kysymykseen kuinka niin kävi, ja tyytynyt hymyilemään kauniisti kun ihmiset ihmettelevät kuinka joku voi tippua tuolilta.... helposti) Saattaa olla, että ihan itse astuin tuolilta tyhjyyteen ajattelematta asiaa. Tai sitten liukastuin... joka tapauksessa se sattui ja kovasti. Mustelmat ovat pieni seuraus tapaturmasta, suurempi ongelma on tällä hetkellä oikea käteni, joka jumittaa selän nitkahdettua tippumisesta. Hierojallekaan ei tietenkään ole varaa mennä, joten minä kärsin tätä nyt aikani. Mutta eikös sitä sanota että kärsimys kasvattaa... minä olen matkalla suurnaiseksi. 

Treenaamisesta ei siis ole tullut mitään, ei näillä pakkasilla kannata rikkoa koiraa. Ei mikään harrastus ole minulle niin tärkeä, että laittaisin treenaamisen koiran hyvinvoinnin edelle Lämpimään halliin menoon minulla taas ei ole varaa. Metsälenkkejä olemme kyllä tehneet. Koirat ovat tosin välillä olleet niilläkin sitä mieltä, että autolle sieltä ja äkkiä. Jos ne osaisivat puhua, ne todennäköisesti sanoisivat välillä: "hullu akka, tee itte lenkkisi..." 

Ja minähän tekisin. En vaan voi olla hymyilemättä kulkiessani hiljaisessa, valkoisessa maailmassa, varsinkin kun päivät ovat valostuneet hetkessä aivan hurjasti. Jotenkin se on hälinän täyteisen työpäivän jälkeen aivan mahtavaa pään nollaamista, kun ei tarvitse puhua kenellekään, ei tarvitse kuunnella mitään. Saa vain ajatella omiaan ja nauttia kaikesta kauniista ympärillään. Olen ennenkin kirjoittanut vahvasta metsäsuhteestani, mutta nyt on taas sellainen olo, että voisin muuttaa jonnekin metsän keskelle ja olla möllöttää siellä. Ei vaiskaan... ihan oikeasti nautin elämästäni juuri tällaisena, mutta en tiedä mitä tekisin, jos en pääsisi säännöllisesti metsään. 

Hiukan kyllä hirvittää nyt, kun Nano ei ole nähnytkään esteitä yli viikkoon ja sunnuntaina pitäisi korkata uramme kakkosluokassa. Mutta niinhän me aloitimme kisaamisen ylipäätänsäkään: ilman että olimme koskaan ikinä milloinkaan tehneet niin pitkiä ratoja putkeen. Nyt Nano on sentään joskus tehnyt jotain. Kyllähän se tekisi, jos minä pystyisin ohjaamaan. Nyt saa nähdä miten sekään onnistuu... nouseeko käsi kunnolla, sattuuko liikkuminen. Mutta todennäköisesti luvassa on joka tapauksessa kiva kisapäivä, meni miten meni. Eikä se menestyskään niin maailman tärkein juttu ole. Kunhan vaan itse voisi olla tyytyväinen siihen mitä Nanon kanssa teemme. Kunhan me molemmat nautimme tekemisestä. Niillä mennään mitä on, ja tällä kertaa se on tämä. 

No niinhän se meni, miten oli odotuskin. Eli ei mitenkään loistavasti. Eka rata ei ollut edes kivaa yhdessätekemistä, mutta toisella radalla meillä oli hauskaa ja etenimme suht yhtä aikaa suunnilleen samaan suuntaan. Ja itse kisapäivähän oli hauska. Kiitos vaan Katille seurasta. Viikon päästä samalla kokoonpanolla uudestaan. Taso tuskin on kovin paljon parempi, ainakaan meillä, mutta toivottavasti samanlainen mukavan rento päivä on luvassa.

Käsi ei ole sen kummempi vieläkään. Se ei enää puudu koko ajan, mutta esim. tänään perunoita kuoriessa oli itku tulla. Kyllä se siitä sitten joskus...ehkä. Tällaisia me vanhat naiset olemme, aina joku paikka hajalla. Kai minulla on kohta osteoporoosikin.  

Koiratouhut etenevät tällä hetkellä omalla painollaan. Etsin meille pari viikkoa sitten reitin tutuille lenkkipoluille myös täältä uudesta kodista. Ennen lumien tuloa kävin lenkillä Venetsian suunnasta, nyt siellä on hiihtolatu, enkä halua kulkea latupohjaa. Niinpä lähdin selvittämään mistä pääsen yli Vartio-ojasta tuolla lähipellon takana. Nimestään huolimatta se ei ole mikään oja, vaan Porvoonjoen sivuhaara, joka varsinkin keväällä on aika leveä. Nytkin se on leveimmillään pari metrinen tuossa pellon takana. Onneksi sieltä löytyi myös silta ja lisäksi löysin toisesta kohdasta paikan josta pääsen yli. Niinpä olemme nauttineet metsälenkeistä omassa rauhassa viime viikot. Kukaan muu ei tästä asuntoalueelta näytä tuohon suuntaan lenkkeilevän... ihme juttu. Vai johtuukohan se siitä, että ensin pitää ylittää tuo mutainen pelto päästäkseen metsään.

Koirat nauttivat myös siitä, että saavat tehdä lenkit pääosin vapaana. Hiukan haasteellista on tosin yrittää pitää Nano jotakuinkin hallinnassa, kun se löytää sopivan jäljen. Tuolla Renkomäen harjulla se on vedellyt välillä puolikin tuntia pitkin poikin jonkin elukan, tai vain jäljen perässä. Ja viikko sitten se läksi ajoon tuolla omalla metsälenkillämmekin, tällä puolen moottoritietä. Olen muutaman kerran harkinnut mustia nahkarukkasia, kun olen sitä odotellut metsänreunassa.

Tällä viikolla Nano puolestaan kunnostautui kissana, tuoden äidille ihanan lahjan. Koska tuolla meidän lenkkialueellamme ei siis juuri muita ihmisiä liiku, on siellä kiitettävästi metsästettävää Hipulle ja Nanolle. Ne menevätkin jatkuvasti pitkin puskia, kuuntelevat pää kallellaan ja kaivautuvat sitten hankeen metsästämään. Jekku ei siitä touhusta ymmärrä mitään, vaan metsästää itselleen keppejä ja hautaa niitä sitten hankeen. Joka tapauksessa alkuviikosta Nano ilmestyi kutsusta luokseni suussaan julmetun kokoinen vesimyyrä (ainakin oletan sen olleen vesimyyrä). Pikkukoira on kuitenkin niin kiltti, että jätti puoliksi syödyn aarteensa sikseen kun mamma käski. Se oli niin viattoman näköinen ja tottelevainen.... uskottavuus vaan oli vähän heikko kun koko kaulus oli verinen!

Jekku puolestaan alkaa selvästi osoittaa vanhenemisen merkkejä: se ei näe hämärässä, kuten olen jo jonkin aikaa epäillyt. Se on pitkin talvea ollut kumman ärhäkkä aamu- ja iltalenkeillä. Murissut ohikulkijoille, koululaisillekin, vaikka se muutoin palvoo lapsia. Tässä eräänä päivänä se jäykisteli iltalenkillä tien varressa olevalle isolle kivelle karvat pystyssä. Ei reppana nähnyt mikä möykky siellä vastaan tulee. Eihän tuo sen elämään periaatteessa kovasti vaikuta, ei aiheuta kipua tms., mutta noin epävarmalle koiralle on kamalaa kun ei näe kunnolla. Sen on pakko olla koko ajan varuillaan ja stressata. Ja minun on oltava varuillani, ettei se epävarmuuksissaan pääse nakkaamaan ketään. Ja kun Hipulla on samaa vaivaa näkönsä kanssa, niin meikäläisen pimeän ajan lenkit ovat hassun hauskoja. Onneksi Hipulla on sen verran parempi pää, että sen kanssa ei tarvitse pelätä sen käyvän kenenkään kimppuun. Se vain sulostuttaa meitä ihmeellisillä haukahduksilla ja ulvahduksilla ja saa tietysti Jekun kahta pahemmin tolaltaan.

Treenaaminen on ollut kortilla viime viikkoina. Käyn vanhempien kanssa arviointikeskusteluja töissä, ja se vie kiitettävästi treeniaikaa. Tälläkin viikolla olin pari iltaa puoli seitsemään töissä. Lähiviikkoina olemme käyneet treenaamassa Satun kanssa pari kertaa Hollolassa. Onpa ollut ihanaa kuulla kommenttia koirasta ja toiminnasta. Omaa uskoani koettelee kyllä keppien kanssa tahkoaminen, sekä A:n kontakti. On kuitenkin ihanaa katsoa pikkukoiraa, joka niin tosissaan kimpoilee sinne tänne ja nauttii useimmiten rallaamisesta tosi kovasti.

Kaksi viikkoa sitten pääsin varakoirakkona P-Haun valmennusryhmän koulutukseen Iida Vakkurille. Iida ei varsinaisesti häikäistynyt hurjan hienoista agilitytaidoistamme, mutta tykkäsi kyllä kovasti Nanosta koirana. Niin rakenteeltaan kuin moottoriltaan. Ja kuulemma harvoin hän on nähnyt shelttiä jota lelu vetää noin kovasti puoleensa. Juttelimmekin hetken Nanon suvusta ja rakenteesta treenipätkämme lopuksi. Jos agilityohjaajajana olin hiukan surkea taidoistamme, niin kasvattajana koin ilon hetkiä. Onneksi on rooleja joista valita, aina jossain roolissa onnistaa! :)

Ihan oikeasti Iidan koulutus ei ollut ollenkaan niin katastrofaalinen kuin edellisestä olisi voinut päätellä. Ongelmia aiheuttivat kepit ja A. Jos ne jätetään laskuista, samoin kuin muutama väärälle esteelle kimpoaminen, pääsimme jo ihan samalle aaltopituudelle pikkukoiran kanssa. Ongelmahan on yleensä rytmitys. Minä en osaa ajoittaa mitään oikein, ja radallahan se kertautuu kivasti. Kun yhdessä kohtaa olet myöhässä, seuraavassa oletkin sitten vähän enemmän myöhässä jne. Nyt selvisimme lopuksi koko radan läpi yhtä pientä tyhmää virhettä lukuunottamatta. Se virhe tuli niin helpossa paikassa, ettei se oikeastaan edes harmita minua. Paljon hyvää asiaa siis... ja etenkin itseluottamusta minulle. Emme me niin surkeita ole, joskin äärimmäisen kokemattomia. Mutta mistä sitä kokemusta saisi, jos ei tekemällä.

Viime lauantaina kävimme Marin kanssa treenaamassa ja jos puomin kontakti oli suuri ilon aihe, niin kepeiltä ulos hyppinen kyllä pudotti taas maan pinnalle. Helvetin helvetti. Nano kyllä hakee loistavasti sisään kepeille, mutta hypppää ulos toiseksi viimeisestä välistä. Etupalkkaus ei toimi ollenkaan, se vaan vetää koiraa ulos entistä enemmän... alan olla jo aika epätoivoinen sen kanssa miten vahvistaisin viimeisiä välejä. Ehkä vaan palaan takaisin päin ja unohdan kaikenmaailman etupalkat. Se tietysti helpottaa, ettei ikinä ehdi treenaamaan: ei  tarvitse niin kovasti miettiä mikä olisi paras tapa....

Ja sitten muuta kuin koiraelämää: Ystävät ovat huolissaan päästäni...itseäni huolettaa enemmän fyysinen puoli. Olen taas kerran enemmän vaikeuksissa syömisen kanssa. Syöminen on ollut minulle ongelma jo yli vuoden. Läheiset ihmiset olivat huolissaan minusta jo ennen kuin itse tajusin missä mennään. Ei minulla varsinaista syömishäiriötä ole. Tai niin ainakin itse tulkitsen.... mutta ongelma tämä syöminen taas on. Syöminen on niin alhaalla minun tehtävälistallani, että teen kaiken muun ennnen sitä. Minulla on koko ajan niin paljon kaikkea muuta työn alla, etten ehdi ajatella niin toisarvoisia asioita kuin syöminen. Niinpä saatan illalla herätä huomaamaan, että kello on seitsemän, enkä ole syönyt koko päivänä muuta kuin lautasellisen puuroa ja kiisseliä lounaaksi töissä. Olen tilanteessa jossa lapseni syö enemmän kuin äitinsä, jossa voin aivan vapaasti kävellä kaupan karkkihyllylle tai katsella leivoksia, eikä minun tee mieli mitään. Se on tavallaan äärimmäisen selkeää ja helppoa, mutta toisaalta ne illat kun on unohtanut syödä, ovat myös äärimmäisen tuskallisia, kun elimistö ei ota ruokaa sovulla vastaan. Jotakin tälle asialle on tehtävä. Olen keskustellut ravitsemuksesta paljon viime aikoina, ja nimenomaan ihmisten kanssa, joilla on jotakin pohjaa puhua aiheesta (terveysala, valmennus), ja kaipa minun täytyisi tehdä itselleni jonkinlainen ruokailusuunnitelma. Toiset vahtivat syömistään laihtuakseen ja juoksevat vaa'alla koska pelkäävät lihoneensa. Minä vahdin painoani, ettei se tipu liikaa ja tarvitsen suunnitelman syömisestä, jotta muistan syödä jotensakin järkevästi. Olen ennenkin kuullut olevani omituinen! :)

Toinen asia josta ystävät tuntuvat olevan huolissaan, ovat seurustelukuvioni. Rauhoittukaa rakkaat muruseni. Minä en halua seurustella juuri nyt...ja arvatkaapa mitä: vaikka tapailisinkin jotakuta, en todellakaan kuuluttaisi sitä julkisesti. Ei, minä nauttisin rauhassa tuon ihmisen seurasta ja pitäisi hänet vain itselläni niin pitkään kuin mahdollista. Mutta kuten sanottua, en halua tapailla juuri nyt ketään liian vakavissani. Jotenkin koen kaikki parisuhdehässäkät liian sitoviksi. En ole juuri nyt valmis niihin kompromisseihin, joita seurustelu vaatii. Ei, minä haluan vuosien joustamisen ja kompromissien jälkeen olla oman elämäni valtiatar. Ja taas, minä teen asioita omilla ehdoillani.... tiedän että tapani toimia, epämääräiset suhteeni ja vieraani herättävät tällä hetkellä keskustelua monessakin suunnassa, mutta arvatkaapa mitä, se ei kiinnosta minua tippaakaan. Päinvastoin, välillä minuun iskee pikkupiru ja teen ihan tahallani asioita joiden tiedän aiheuttavan paheksuntaa. Minulle on tärkeintä se, että pystyn itse elämään valintojeni kanssa, pystyn katsomaan peilikuvaani silmiin ja tiedän toimineeni oikein. Ei se vaadi muuta kuin viiltävää rehellisyyttä... itselleni ja muille. Kun ihminen on miettinyt arvojaan, valintojaan ja sitä mihin on valmis, mihin ei, yhtä paljon kuin minä viimeisen puolentoista vuoden aikana, on äärimmäisen helppoa olla sinut itsensä kanssa. Kaikki eivät sitä suoruuttani ja ehdottomuuttani omien valintojeni suhteen ymmärrä, mutta sehän tarkoittaa vain sitä, että heidän kanssaan me emme halua samoja asioita... että meidän on turha tuhlata aikaamme yhdessä.

Eikä se nyt niin sanottua olisi, että edes löytäisin vakavampaan suhteeseen ketään joka kelpaa minulle. Tilitin juuri eräälle ystävälle sitä, kuinka kieltäydyin kahvikutsusta, koska kutsujalle tuntui olevan liian tärkeää se, että "olet niin hurjan hyvännäköinen". Jos se on oleellisin asia, niin antaa olla. Ja samaan hengenvetoon totesin ystävälle, että tuskin olisin lähtenyt sittenkään, jos kutsuja olisi sanonut minua rumaksi. Lienen siis kovin vaikea miellyttää... ja ylpeä siitä! Mikä kiire minulla on rynnätä uuteen suhteeseen... ei minulla ole todellakaan mikään kiire päättää mitä teen ja kenen kanssa. Tiedän, että osalla eronneista ihmisistä on hurja kiire löytää heti joku. Ehkä useitakin ihmisiä joiden kanssa seurustella. Mutta se on vain terapiaa. Sen todistelua itselleen, että kelpaa vielä jollekulle. Eikä minun tarvitse todistella mitään itselleni. Minähän tiedän kelpaavani. Minä voin ihan rauhassa odottaa, että löydän tyypin joka saa minut taas tuntemaan jotain oikeaa. Sitä odotellessa.... :)

Olin ajatellut lisätä loppuun muutaman valokuvan.... mutta sehän nähtiin jo viimeksi mitä sellaisesta seuraa... joten antaa kuvien nyt olla.

Elämä tarjoaa sinulle aina uuden mahdollisuuden... sen nimi on huominen!

Joulu oli ja meni...uusi vuosi on alkanut. Ja näyttää alkaneen samoissa merkeissä kuin edellinenkin: olen hajoamiseen asti maaninen. Kohta alan itsekin olla sitä mieltä, että tarvitsen kallonkutistajaa. Viestittelin työparini kanssa ja kerroin mitä olen tehnyt ja mitä voisi sitten tehdä. Hän laittoi viestiin kasan hymiöitä (tuntee minut ihan liian hyvin! ) ja painokkaan kehoituksen: "rauhoittuakin voi nainen!". Mutta kun ei osaa! Marille valitin ihan samaa: lapset ovat kavereillaan ja minä vaellan ympäriinsä kuin levoton haamu. Alkaisinko opiskella jotakin, tehdä jotain sivubisnestä, mitä? Tai alanko kouluttaa Nanoa sekopäisyyteen asti. Rajansa se on tuon koirankin sietokyvyllä. Juosta voisin, mutta se taas ei aina onnistu, koska lapsia ei voi jättää yksin pihalle pariksi tunniksi...tai siis Sagaa. Olen puunannut pienen valtakuntani kaappeja ympäri ja ympäri. Lajitellut tärkeitä papereita viimeisen kolmen vuoden ajalta, kollannut läpi ihan kaiken... meneehän se aika näinkin, mutta kohta tulen hulluksi. :)

Joulun aika itsessään oli juuri niin rauhallista ja tunnelmallista kuin halusinkin. Kynttilöitä, glögiä, yhdessä pelailua, toisten huomioimista. Sisareni oli luonamme pari päivää, itse vierailin isovanhempieni luona Nokialla ja poikkesin ystävien luona Tuuloksessa. Lasten ja koirien kanssa ei ole liikaa hiljaisia hetkiä, mikä on tavallaan hyvä, sillä tällä nykyisellä päälläni ratkeaisin varmasti liitoksista jos täällä olisi liian hiljaista ja rauhallista. :)

Edellisessä päivityksessä vaahtosin lahjoista. Ja kun katsoo tuota pääasiassa kahdelle pienelle tytölle tullutta lahjavuorta ihanan kuusemme juurella, en voi kuin hymyillä itseironisesti. Kamala mikä määrä tavaraa. Itsekin sain loistavia lahjoja, joten kai minä olen ollut kovin kovin kiltti. :) Uusi astianpesukone on ihanaakin ihanampi, auto kulkee uudella akulla ja uudet punaiset huopikkaat odottavat lunta kenkähyllyllä. Termari on jo testattu minttukaakaolla metsässä ja isompi paistinpannu helpottaa kokkaamista kummasti. Ehkä lahjani eivät ole niin persoonallisia ja keskittyvät kovin käytännöllisiin asioihin, mutta uskokaa pois, olen äärimmäisen kiitollinen lähipiirilleni niistä!

Sain työkaverilta joulumuistamisena Raskasta joulua-levyn ja sieltä yhdeksi suosikikseni nousi kappale enkelikello, jonka innoittamana piti käydä ostamassa uusi enkelikello. Meillä oli joskus yksi, mutta joku (Saga?) hukkasi osat. Nyt istuimme Sagan kanssa pitkän aikaa kuuntelemassa kellon kilinää ja tuijotimme liekkeihin. Kyllä minäkin muista enkelikellon sieltä lapsuusjouluilta, ja jotenkin tuli niin nostalginen olo. Vanhuus ei tule yksin.

Joulun aika oli koiraharrastuksen kannalta kovin rauhallista aikaa. Nanolla oli juoksut sopivasti jouluna, ja kun auton akkukin temppuili, kävin treenaamassa tasan kaksi kertaa jouluviikolla ja pidin sitten reilun viikon tauon. Nyt töiden taas alettua ja juoksujen alettua olla ohi, olemme ottaneet vahingon takaisin ja vierailleet hallilla harva se päivä. Tällä hetkellä työnalla tehotreenissä ovat kepit. Sisään pikkuotus hakee kyllä hyvin, jos vaan annan sille tilaa, mutta syystä tai toisesta se on hyppinyt ulos toiseksi tai kolmanneksi viimeisestä välistä. Niinpä nyt on tehty hurjasti keppejä etupalkalla. Pienenä ongelmana yksin treenatessa on se, että Nano menee lelulle joka tapauksessa, teki se oikein tai ei. Ja välillä edessä näkyvä lelu on niin suuri houkutin, että se suorastaan vetää pikkukoiran ulos kepeiltä ja suoraan lelulle. Onneksi minulla oli pari kertaa avustaja joka palkkasi koiran keppien päässä ja yksin ollessa heitin itse lelun eteen keppien jälkeen. Toivottavasti tämä tehokuuri tuottaa tuloksia ja pikkukoira saisi keppivarmuutta. Ainakin tällä hetkellä näyttää siltä, sillä virheitä ei ole viime treeneissä tullut.

Jouluaaton kunniaksi myös muori ja setämies saivat aksata. Niiden raihnaiset jalat huomioitiin treenissä siten, että ne tekivät putkea ja neljää hyppyä ilman rimoja. Jekku tosin suoritti itsenäisesti myös puomia, koska se on sen mielestä hurjan kiva este josta saa aina namia. Molemmat olivat ihan into piukkana: Hippu oma raivostuttava räksyttävä itsensä ja Jekku valtavan pätevä. Sami joka ei ole nähnyt Jekkua tekemässä mitään pitkään aikaan... varmasti lähemmäs vuoteen.... oli ihan ihmeissään, kun setä palkkasi itseään narulelulla sitä heitellen. Ei ollut ahdistusta tai kipuja, vaan koira silmin nähden nautti puuhaamisesta. Itselläkin oli hymy herkässä (ja toisaalta tippa linssissä) ihan vaan sen koiran innon katsomisesta. Sen pyhän lupauksen tein itselleni, että yritän jatkossa säännöllisesti leikittää noita esteilläkin. Vaikka ne ovat vanhoja ja niillä on kaikenlaisia kremppoja, ne kaipaavat omia tähtihetkiään. Minun vanhukseni! Kyllä ne vaan ovat rakkaita!

Joulu on koirille oikeaa houkutusten aikaa. Leivotaan, suklaata on joka paikassa, ihania paketteja revittäviksi jne. Meidän laumastamme etenkin Hippu on aiheuttanut jouluisin ylimääräistä ohjelmaa. 2006 se tekaisi jouluaattona kolme pentua. Olihan vähän erilainen joulu kun koko päivän päivysti synnytystä ja iltayöstä pentulaatikossa tuhisi kolme pentua. 2007 vierailtiin Hipun kanssa aattona päivystyksessä sen satutettua tassunsa. Se oli astunut todennäköisesti orapihlajan piikkiin ja haava oli tietysti tulehtunut ja sille nousi korkea kuume yhdessä päivässä. 2010 se vietti omia pikkujouluja viikkoa ennen joulua syömällä raakaa pullataikinaa ja saamalla alkoholimyrkytyksen. Siitä selvittiin päivällä tipassa elukka-asemalla. Tänä vuonna sydämeni jätti muutaman lyönnin väliin kun Hippu yhtäkkiä Tapaninpäivänä olikin kolmijalkainen ja selvästi tuskainen eikä kävellyt yhtään mihinkään, makasi vain paikoillaan. Annoin sille kipulääkettä ja soitin jo päivystykseenkin. Vieläkään en tiedä mikä sillä oli vikana, mutta parin päivän ontumisen jälkeen se oli jo ihan kunnossa. Mitähän kivaa sille ensi vuonna sattuu?

Uusi vuosi aloitettiin juhlimalla Oilin ja Zipun toko-menestystä PM-kisoissa marraskuussa. Sain mahdollisuuden olla välillä auttavana osapuolena ja leipoa Oilin juhliin tarjottavia. Apuna leipomisessa häärivät tietysti myös apukokit Saga ja Nano. Kiitos ihanista juhlista Oili ja Pete, niissä oli niin mahtavan lämmin tunnelma!

Näin uuden vuoden alussa olen koettanut taas tehdä päätöksiä... en mitään uuden vuoden lupauksia, mutta yrittänyt asettaa suuntaa kompassiini, luoda suunnitelmia keväälle. Ennen joulua vain lilluin eteenpäin virran mukana. En ottanut elämästäni otetta vaan annoin sen viedä mennessään. En ehkä miettinyt kaikkia asioita ihan loppuun asti, vaan tartuin hetkeen. Se ei missään nimessä ole minulle tyypillistä. Varmoista lähteistä saatujen lausuntojen mukaan minä olen ykkösluokan pilkunviilaaja ja nipottaja, joten tuo elämän jäsentymättömyys aiheuttaa minulle suoranaista tuskaa. Nyt olen taas miettinyt mitä haluan, mihin pystyn ja mikä on minulle tärkeää. Olisi ihanaa aloittaa uusi vuosi uudelta pohjalta ja edetä suunnitelmallisesti kohti tavoitteitaan. Tällaisia tavoitteita voin asettaa harrastuksiin ja työhön, mutta myös yksityiselämään. Lähinnä omalle päälleni. Olen käynyt paljon keskusteluja siitä millaisena nykyään näen elämän ja ihmisten väliset suhteet. Kiitos etenkin Maurille ja Sari-Liisalle loistavista keskusteluista. Olette antaneet paitsi tukea ajatuksilleni, myös uutta ajateltavaa... erilaisia näkemyksiä. Ja tietysti suurkiitos niin Oilille kuin Päivillekin kuuntelusta ja henkisestä tuesta!

Ja tästä tulikin mieleeni: olen kauhuissani kuunnellut muutamaa ystävää, jotka ovat kertoneet eroni innoittaneen heitä miettimään samaa. Minä kuulemma olen nyt niin iloinen, niin tyytyväinen. Minulla on vapaina viikonloppuina (lasten ollessa Samilla) mahdollisuus asioihin, jotka perheenäidille ovat haastavampia järjestää. jne. jne. Älkää nyt hyvät ihmiset viitsikö: Ei eroaminen ole mikään tavoiteltava asia, vaikka minä siitä näyttäisin hyötyneen ja myöntäisin julkisestikin näkeväni paljon hyviä seurauksia erosta. En missään nimessä halua olla esimerkkinä tuossa asiassa! On tämä emotionaalisesti kuitenkin aika rankka juttu, etenkin kun on nuo lapset. Yrittäkää loppuun asti ja miettikää rauhassa. Ei se ruoho ole sen vihreämpää aidan toisella puolen...erilaista ehkä, muttei välttämättä parempaa.

Koskaan ei ole liian vanha asettaakseen 
uutta päämäärää tai löytääkseen uuden 
unelman.

Mielenrauhaa... joulun aikaa

Viikko sitten lapset olivat periaatteessa Samilla, mutta minä lainasin heitä lauantaina, jotta pääsimme Helsinkiin Hannalle ja Mikolle. Lapset eivät ole nähneet heitä pitkään aikaan ja joulumuistamiset saatiin vaihdettua. Höpötystä, kikatusta ja höpsöjä juttuja. Hyvä päivä siis.

Sunnuntaina tarkoitukseni oli ottaa rennosti siivoillen, lukien ja parhaasta mahdollisesta seurasta (omastani) nautiskellen.Vaan toisin kävi. Oili haastoi minut heille syömään ja höpöttämään. Ensin kävimme vielä Satun ja Katjan kanssa neljän pekkaan Hollolassa Pioni ja Piironki-nimisessä lahja- ja sisustustavaramyymälässä. Aivan ihanaa, epäkäytännöllistä ja kaunista tavaraa täynnä tuo paikka. Ihailimme kilpaa erilaisia tavaroita, mutta aivan kritiikittömästi emme kyllä tavarapaljouteen suhtautuneet. Oman mausteensa isommalla porukalla liikkumiseen antaa sekin, että kaikilla on omanlaisensa maku: joku keskittyy pelkistettyyn värimaailmana musta, valkoinen ja harmaa, toinen on romantikko joka tykkää kaikesta pikkusälästä.

En tiedä onko minusta tullut vanha, inhorealistinen vai vain äärimmäisen käytännöllinen, mutta en enää nykyään ole niin ihastunut tavarantäyteiisiin sisustuksiin. Ovathan ne kauniita, ja katselen niitä mielelläni, mutta itselle en enää sellaista ottaisi. Ensimmäinen ajatukseni on, millä sellaisen tavarapaljouden pitää pölyttömänä. Koska en todellakaan ole mikään himosiivooja, en myöskään järjestä elämääni turhan hankalaksi ihan tarkoituksella täyttämällä kotiani kaikenmaailman ihanilla härpäkkeillä. Alla kuitenkin muutama kuva Pionin ja Piirongin ihanuuksista. ( lainattu paikan kotisivuilta ) Kannattaa käydä katsastamassa paikka... ainakin siellä voi käydä kahvilla ja herkuttella ihanilla leivonnaisilla, jos ei mitään ostaisikaan. Lisätietoja paikasta löytyy osoitteesta  http://www.kinnarintila.fi/pioni-ja-piironki/

Viimeinen työviikko oli mukava ja leppoisa. Paljon naurua ja höpsöjä juttuja työkavereiden ja oppilaiden kanssa. Yhdet kuutosluokkalaiset olivat viikolla kysyneet opettajaltaan kuka minä olen, ja kuultuaan nimeni, kysyneet olenko sukua Samille... ehkä hänen tyttärensä. Kylläpä minä nykyään näytänkin nuorelta... tai Sami kamalan vanhalta! :) Olen tosin nauranut itsellenikin moneen otteeseen. Minulla on jotenkin kamala tarve ärsyttää ihmisiä... tuulettaa kaavoihinsa kangistuneita. Ero on saanut minut löytämään taas sen saman tytön joka vuosituhannen vaihteessa vähät välitti muitten mielipiteistä ja uskalsi mitä vain. Sen jota suvaitsemattomuus ja toisten epäreilu kohtelu ärsyttivät suunnattomasti. Se hippitytön, jonka luulin jo kadottaneeni jonnekin aikuisten maailmaan. Ja voi että nautin siitä! Kyllä se tyttö oli kuoren alla olemassa koko ajana. Se pukeutui epäsovinnaisesti töissä ja sai vanhat tantat nikottelemaan. Mutta nyt se tyttö on taas herännyt henkiin oikein kunnolla. Nyt minua harmittaa että myin kirpparilla ihanat pinkit lappuhaalarini, ne joissa oli pikkumyyn kuva. 

Joka tapauksessa minua ottaa tällä hetkellä päähän se, miten ihmiset olettavat eronneen nuorehkon naisen käyttäytyvän. Tokihan minä metsästän kaikki miehiä. Tokihan minä olen surun murtama, Tokihan minun pitää käyttäytyä hiljaa ja rauhallisesti, tai olen jotenkin huono nainen. Huoh! Miltähän planeetalta nuo 50+ työkaverit oikein ovat. Mitä ihmeen sosiaalitanttoja ja moraalinvartijoita ne luulevat olevansa. Yritin kovasti saada juoruja aikaan kun vein synttäreiden kunniaksi leivoksia töihin. Olisin halunnut sanoa että toin niitä siksi että olen raskaana. Siinäpä olisi ollut tantoille juoruttavaa. Jos minusta kerran täytyy juoruta, niin juorutkoon sitten kunnolla. Jos jotain tekee, se täytyy tehdä kunnolla! Ettäs tiedätte! Tosin nyt aamukahviporukassamme liikkuu vitsi, jonka mukaan odotan poikaa joka saa nimeksi Aleksanteri ja jonka isä on pappi. Repikää siitä sitten huumoria... minua se ainakin jaksaa naurattaa!

Viikolla treenasin aksaa muutaman kerran, ihan onnistuneesti. Lähinnä puomia ja keppejä. Puomilla totesin jälleen kerran, että nami saa Nanon niin jumiin ettei se pysty ajattelemaan muuta. Sain sen juoksemaan putkia ympäri ja sinkoilemaan pitkin seiniä laittamalla kontaktille namin. Ei siis kovin usein nameja sinne. Kepit sujuivat nyt paremmin loppuun asti kuin viime aikoina muuten. Sen sijaan sisäänmenoissa on yhä työtä. Pikkukoira tarvitsee niin julmetun paljon tilaa hakeakseen sisään oikein. Sitä ei todellakan käydä hakemassa ekasta välistä vaan jäädään riittävän kauas ihan suosiolla. Vaikka treenit olivat kivoja ja sain muistuteltua juuri oikeista asioista ja sain hyviä toistoja, ne tuntuivat kuitenkin toisarvoisilta. Jouluvalmistelut olivat kuumimmillaan. Kuten jo joskus aiemmin kirjoitin... tai ainakin ajattelin, otan tänä vuonna takaisin viime vuoden onnettoman joulun... teen asiat omalla tavallani... käytän niihin rauhassa aikaa. Koska rahatilanteeni on mikä on, en voinut hankkia kalliita lahjoja kenellekään, vaan tyydyin tekemään joulumuistamisia itse. Sukulaisille matkasi monta itse tuunattua kalenteria, ystäville leivonnaisia ja tarhan ja koulun tädeille sekä lasten kummeille lasten koristelemaa posliinia. Itselleni tärkeimpiä ovat aina olleet lahjat joihin liittyy tunnetta ja merkitystä. Minulla on säilössä oppilaiden itse tuunaamia lahjoja jo kymmenen vuoden takaa. Toivottavasti myös meidän muistamisemme ilahduttaa ihmisiä yhtä paljon kuin minua niiden tekeminen ja antaminen. 

Eilen meillä ravasi ystäviä ja sukulaisia yhtenä virtana. Se oli mukavaa. Kynttilät paloivat joka puolella, joululaulut soivat ja kahvittelin kolmeen kertaan eri kokoonpanoilla. Joulu on jotenkin niin ihanaa aikaa. Kuinka sitä voikaan ihminen saada nautintoa ihan vaan siitä että paketoi lahjoja? Siitä miten kauniilta paketit näyttävät: omat tai toisten paketoimat. Ihan täydellinen päivä eilinenkään ei todella ollut. Ei oikein tiennyt itkeä vai nauraa kun auto ei käynnistynytkään iltalenkin jälkeen vaan tarvittiin lisää virtaa akkuun. Myös uusi ja odotettu perheenjäsenemme astianpesukone, on osoittautunut paljon hankalammaksi tyypiksi kuin etukäteen oletin. En millään jaksaisi taistella tuollaisten laitteiden kanssa turhan takia. Ja toisaalta auton akku ja pesukoneen poistoputki ovat aika vähäisiä asioita monen muun taakkaan verrattuna. Hyvin on minullakin asiat jos nuo ovat suurimpia murheitani. 

Olen jouluihminen henkeen ja vereen. Perinteisen joulun ystävä. Minun jouluni on aika kaavoihin kangistunut peruspalikoiltaan. Voin hyvin kokeilla joulupöydässä uusia ruokia, voin viettää jouluni missä vain. Tärkeintä minulle olisi viettää joulua rakkaiden kanssa yhdessä. Lapsena pääsin nauttimaan mummolan jouluista sekä äitini että isäni lapsuudenkodeissa ja siellä olivat paikalla serkut ja ohjelmaan kuului hautausmaalla ja aattohartaudessa käynti, pelailu ja puhdas yhdessäolemisen ilo. Tänä vuonna lastani Lottaa ahdistaa se, että jouluna "meille ei tule ketään". Olen siis saanut jo häneen tartutettua jouluperinteitäni. Ihanaa. 

Koskabudjettini on todellakin tänä vuonna erittäin minimaalinen, olen miettinyt rahan käyttöä ihan eri tavoin. Ja kauhistunut sitä tavaramäärää jota itsekin on aiemmin jouluksi hommannut (ja moni hommaa tänäkin vuonna). Ruuat meillä tehdään jouluna (kuten arjessakin) itse. Einekset eivät vaan ole minun juttuni. Joulukukkiin palaa pitkä penni, jos on millä mällätä. Pieninkin jouluasetelma maksaa 6-7€ ja isosta ja komeasta saa helposti maksaa 20-30 euroa. Ja mitä tekee minun kaltaiseni pihi ihminen? Ostaa tarjouksesta neljä hyasinttia ja tuunaa niistä nätteihin ruukkuihin vanhojen koristeiden avulla omat asetelmat. Komea monilatvainen joulutähti tuli lahjana, ja nyt kukkia riittää joka huoneeseen. Lahjat tein siis tänä vuonna pääosin itse. Leipoa ja askarella minä osaan ja tykkään, joten miksi en hyödyntäisi sitä. Sitä paitsi syötävät lahjat ovat niin käteviä. Joku päivittteli tekemisen vaivaa, mutta kun se on minusta suorastaan hauskaa ja rentouttavaa. Väkerrän koristeita pipareihin ihan ilokseni ja koen tyyneyttä ja rauhaa sitä tehdessäni. Vain lapsille on tavaralahjoja. Suurin osa sukulaisilta, minulta vähän ja niistäkin pääosa käytettyjä. Joku aamu töihin mennessä kuuntelin eadiosta hyvää keskustelua siitä, voiko lahja olla kierrätettyä tavaraa. Monelle se tuntui olevan ihan nou nou. Minä en ymmärrä miksi. Jos saan lapselle viisi lukemattoman näköistä kirjaa kahteen euroon kirpparilta, niin miksi maksaisin niistä 50 euroa kaupassa? Miksi lasten lahjojen pitäisi olla muovia, tehty Kiinassa ja maksaa törkeän paljon? Pysähtykääpä miettimään asiaa hyvät ihmiset!

Koska kuva korvaa tuhat sanaa, alla vielä kuvakavalkadi viimeisen viikon projekteistani... jouluvalmisteluistani.Näihin kuviin, näihin tunnelmiin: HYVÄÄ ja TUNNELMALLISTA JOULUA!

Älkää unohtako kertoa rakkaillenne miten paljon heitä rakastatte!

Kahta vain joululahjaa 
Kahta vain mä toivoisin
Vain pientä hetken hengähdystä
ja mielenrauhaa tietenkin
Mä toivon vain, vain joulun taikaa
et sydän ois 
ees hetken aikaa huoleton
ja joulu tois 
tuon hetken toivon
Jos myötä tuon yötuulen laulan
Joulu tois taas mielenrauhan rahtusen 
maailmaan sekavaan
Miksi toivoisin mä kultaa, lisää turhaa rihkamaa
Toisko nuo tuon levon hetken 
armahduksen kaltaisen
Mä toivon vain, vain joulun taikaa
et sydän ois 
ees hetken aikaa huoleton
Ja joulu tois tuon hetken toivon
Jos myötä tuon yötuulen laulan
Joulu tois taas mielenrauhan rahtusen
maailmaan sekavaan

Raskasta joulua!

Tästä blogista alkaa tulla minulle henkireikä. Blogin ollessa pitkällä tauollaan olen kirjoittanut asioita muistiin muuten, päiväkirjamaisesti. Nyt totesin että olen jo sen verran tasapainossa itseni kanssa, että voin kirjoittaa julkisestikin ajatuksiani. Jos tarkoitus oli alkujaan kirjoittaa ajatuksia ja muistiinpanoja treenaamisesta, on painotus muuttunut enemmän yleiseksi löpinäksi. Ihan muusta kuin koirista.

Maanantaina kävin erään sortin kauneimmissa joululauluissa. Olin nimittäin Sibeliustalossa kuuntelemassa Raskasta joulua- konserttia. Olen aina ollut joustava musiikkimakuni suhteen, ja painotus on varsinkin nuorempana ollut juuri tuohon raskaaseen suuntaan joten sehän sopi minulle kuin nenä päähän. En voinut estää hymyn leviämistä naamalle kun homma räjähti koko voimaansa biisin alettua ensin rauhallisesti. Ei ollut Ilja Jalkasen Tonttu sellainen rauhaisa harmaahapsi kuin olemme tottuneet. Se oli mahtava! :)

Ilta kuitenkin herätti ajatuksia: toisten mielestä kukaan täysijärkinen ei kuuntele tuollaista. Toisten mielestä se on joululaulujen raiskaamista. (hei, eihän perinteistä voi poiketa sointuakaan) Ahdasmielisimmät pitävät rienauksena sitä että pitkätukkaiset metallimiehet laulavat Jumalasta. Mutta hei, voiko se yläkerran heppu oikeasti olla niin kaavoihinsa kangistunut ettei ymmärrä eri tavoin esitettyä ylistystä. Eikö tiettyä muotoa tärkeämpää ole sanoma. Kukin julistakoon tavallaan. Aivan mahtava fiilis kun salillinen väkeä laulaa ilouutista tai Varpusta Jouluaamuna Marco Hietalan luotsaamana. (Vaikka inhoankin Ilouutista biisinä). Menen varmasti lasten kanssa myös perinteisiin kauneimpiin joululauluihin, mutta tämä oli sellaista sielun sinfoniaa, että olin yhtä hymyä koko illan ja vielä seuraavana päivänä töissäkin. Kai meillä suomalaisilla on jokin sisäänrakennettu mekanismi melankoliaan ja synkkyyteen. Ja kai se on ihan luonnollista, kun miettii mikä kylmä ja pimeä maa tämä on. Tässä samalla syntyi päätös lähteä kuuntelemaan Amorphista Savonlinnan oopperajuhlille ensi kesänä. Mikä miljöö, mikä musiikki.... sitä odotellessa.

Maanantaina ehdimme myös käydä Lotta-neidin kanssa metsässä kävelemässä ja tekemässä hallissa pikkutreenin. Lotta oli niin tärkeänä kun sai tehdä Jekun kanssa putkea ja keppejä. Jekku nyt on tuommoinen idioottivarma koira joka sopii tosi hyvin lapsen harjoituskaveriksi. Sen kanssa vaan ei oikein voi tehdä mitään isompia hyppyjä tai tiukkoja käännöksiä ettei sille satu mitään, mutta suoraa pätkää se tekee oikein mielellään. Lotan kanssa kävimme keskustelua siitä mitä ollaan tekemässä : " älä kulta juokse niin kovaa päin sitä putkea vaan sano sille koiralle käsky ja anna sen mennä edellä. Ethän sinä sinne putkeen ole menossa vaan se koira. " ja "Sinun pitää kertoa sille että mennään kepeille jo ennen kuin se tulee ulos tuolta putkesta". Hurjasti on Lottakin kehittynt siitä kun keväällä viimeksi kokeilimme yhdessä aksaa. Nano teki puomia ja keppejä. Lotta palkkasi.

Tiistaina kävin treenaamassa Katin ja Miinan kanssa. Saimme tällaisen radanpätkän rallatettavaksi.

Nano oli oma sähäkkä itsensä ja ensimmäisen kerran se karkasi käsistä putkeen nro seitsemän kun olisi pitänyt hypätä kutonen takaa. Minä taisin olla hypyn edessä ja huiskaisin sen kädellä putkeen. Muuten selvittiin lähinnä rytmitys/hienosäätö muutoksilla. Ennen keppejä kokeilin sekä heittää sen edestäni kepeille ja leikata sitten sen toiselle puolelle, että tehdä sokkarin hypyn 11 jälkeen. Ekalla kerralla en uskaltanut lähteä eteenpäin ja tehdä puolen vaihtoa sokkarissa, joten koira tuli jaloille, mutta kyllä se siitä kunhan otti ajatukset mukaan toimintaan. 

Toisessa pätkässä tein 1,2,3,4, 17 ja puomi, jotta sain puomin kontaktia treenattua. Tarkoitukseni oli kyllä tehdä vain1,4 ja 17, mutta kun huitaisin Nanon puolihuolimattomasti ekalle hypylle se "tiesi" kyllä itsekin mitä siltä odotettiin ja rallasi samantien renkaan ja putkenkin. Ekalla kerralla jäin suu auki nauramaan sille. On se niin mainio pieni otus. 

Loppulenkillä se nautti häntä kippuralla Särön kanssa häsäämisestä. Pikkukoira oli kuvainnollisesti suu auki, kun Särö heittäytyi sen edessä maahan ja se sai laittaa tassunsa Särön niskaan. Eihän kukaan oikeasti koskaan eikä milloinkaan alistu sille. Se on aina ollut se pahnanpohjimmainen jota muut ovat kurmuuttaneet. Tällä lenkillä ei tarvinnut olla kovin huolissaan 'Nanon katoamisesta, niin tohkeissaan se juoksi ja rähisi Särön (ja Miinan) kanssa. Jekku ei nähnyt mitään eikä ketään ja kakarat jättivätkin sen ihan rauhaan. Vanhat rouvat Hippu ja Sussu tulivat omaan tahtiinsa takajoukoissa. Tuhannet kiitokset Katille niin treeni- kuin lenkkiseurastakin. 

Keskiviikkona olin taas onnistunut triplabuukkaamaan itseni. Kuinka sitä voikin olla niin että joinain iltoina saa juosta tukka putkella paikasta toiseen ja toisina iltoina ohjelmaa ei saa järjestettyä vaikka kuinka yrittäisi. Keskiviikkona aloitin kello viisi täyttämällä kirpparipöytää, kello kuusi Sagan joulujuhla ja puoli seitsemältä meidän Lotan kanssa piti olla Upilassa Kennelkerhon pikkujouluissa. Sieltä kyllä myöhästyimme vartin. Kiitos kaikille seurasta noilla välietapeilla. 

Viikon kruunasi Jekun silmätulehdus (taas). Perjantaina työpäivän jälkeen kiirehdin hakemaan sille silmätipat ja Nano sai samalla rokotukset, jotka olivat menossa vanhaksi... yhm... kahden päivän päästä. Vaikka olen tähän asti vannonut elukka-aseman nimiin, alan minäkin nyt luistaa muualle. Juha saa edelleen olla koirieni hovilääkäri silmien suhteen, mutta nämä peruskuviot on niiin paljon vaivattomampaa ja halvempaa hoitaa kaupungin eläinlääkärillä, että sinne minun rahani jatkossa valuvat. Jekulta kuunneltiin sydäntäkin tosi tarkasti ihan vaan tsekkauksen vuoksi kun kerroin, että siltä löytyi pieni sivuääni jo toissakesänä sen lähetyessä yhdeksättä synttäriään. Kuulemma ei ole paha ääni. Kuuluu vaan tietyssä kohdassa eikä ole voimakas. Hyvä kuulla. Nano puolestaan oli oma maailman lunkein itsensä. Se ei piitannut rokotuksista mitään ja häsäsi kaikessa rauhassa ympäriinsä. 

maistiaisia maanantain lauleloista

Tulkoon joulu... ja joulu tuli!

Joulukuu on alkanut...ja samalla on virallisesti lupa nauttia joulukynttilöistä, koristeista ja laulaa joululauluja. Täytyy myöntää, että otin kyllä varaslähdön jo pari viikkoa sitten, mutta ei kerrota kenellekään! Nyt on joulukalenterit korkattu, huushollia siivottu koristeita varten ja tunnelma ihanan hämyinen kynttilöiden loisteessa. Myös tokotreenit siirtyivät joulutunnelmiin...

Olen siis treenannut Nanon kanssa tunnaripalikan ottoa suuhun. Sillä kun on tapana ottaa se löysästi jommasta kummasta päästä kiinni. Ja kun palikka roikkua lerputtaa suupielestä, on vaikea juosta takaisin ja pahimmassa tapauksessa se tippuukin, kuten viime kesän SM-kisoissa. Nyt on tavoitteena saada Nano ajattelemaan miten kapula kuuluu olla suussa. 

Treenivälineet toisessa käyttötarkoituksessaan.

Viime viikko oli järkyttävä... mutta kivalla tavalla. Oli useammatkin pikkujoulut ja illat venyivät pitkiksi, yöunet jäivät lyhyiksi. On ratkiriemukasta herätä klo 6 herätyskellon pirinään kun on nukkunut kolme ja puoli tuntia. Onneksi lapset olivat viikonloppuna Samilla ja sain nukkua lauantain aika lailla kokonaan. Heräsin vasta puolilta päivin (pääsin toki nukkumaankin vasta vähän ennen viittä) ja iltapäivällä reippailin tasan sen verran, että koirat tuli lenkitettyä ja kaupassa käytyä, ja sitten takaisin sänkyyn. Kyllä teki terää. Aikaa ilman minkäänlaista aikataulua. Sunnuntaina sitten ryhdistaydyin oikein kunnolla ja siivosin ja touhusin neljän pesukoneellisen verran, vein peitot ja tyynyt pihalle, purin sohvatyynyt ja imuroin sängyt, laittoista ja pölyjen pyyhkimisistä puhumattakaan. 

Olisi niin monta aihetta joista kirjoittaa. Voisin avautua rivitolkulla koulumaailman epäkohdista ja säästöistä. Mieleni tekisi kirjoittaa ajatuksia toisten huomioimisesta ja treenaamassakin olen käynyt..Josko tähän nyt vihdoin liittäisi pätkän agilityakin. Edelleen agility on minulle eräänlainen terapiakeino, hartauden harrastamista, jonka jälkeen sielu on taas tasapainossa. Videolla olevan treeninkin aloitin vihaisena ja kaikinpuolin kireänä. Treenin jälkeen naamalla oli hymy ja olemus rento. Eiväthän treenit aina ole täysin onnistuneet tai kaikki onnistu niinkuin on suunniteltu, mutta mitä sitten. Jostakin olen löytänyt sen oikean asenteen treenaamiseen... se on puhdasta nautintoa...useimmiten. 

Mistähän löytäisin sen oikean asenteen muillekin elämän osa-alueille? Välillä itseäkin hirvittää se, miten paljon vihaa olen onnistunut sisääni kasaamaan. Kyllä se sieltä vähitellen purkautuu, mutta tällä hetkellä se koettelee arvomaailmaani. Minä tiedän kuka olen ja mitä haluan. Olen ollut ylpeä pehmeistä arvoistani ja perinteiden kunnioittamisesta. Vaikka yhä haluan siirtää lapsilleni sen perheen ja kodin, perinteisten arvojen kunnioittamisen, sekä haluan keskustella heidän kanssaan maailman menosta ja toisten kanssa elämisen problematiikasta, en ehkä korosta enää niin paljon toisten huomioimista. Jotenkin päässäni kaikuu Erinin älä tule hyvä tyttö- laulu. "Kiltit tytöt pääsevät taivaaseen, tuhmat minne vaan" . Niinhän se vähän on. Minä olen kiltti ja kilttinä pysyn, mutta lapsilleni en suo samaa kohtaloa. He saavat olla kovempia, itsekkäämpiä. Heidän ylitseen ei kukaan kävele jos se minusta kiinni on. Tämä ajattelumaailman muutos ahdistaa minua melkoisesti. Sanokaa kukkahattutädiksi tai miksi vaan, mutta jos kaikki maailman ihmiset huomioisivat enemmän toisiaan, maailma olisi aika paljon parempi paikka. Sosialismi on loistava aate, harmi vaan että ihmiset eivät pysty ikinä toteuttamaan sitä. Ei, ihmiset onnistuvat sotkemaan kaiken hyvän. "Mutta kokonaan ei saa laittaa mustaa, ei ne mitkään hautajaiset ole!", totesi tokaluokkalaiseni itsenäisyyspäivän juhlallisuuksien pukeutumisesta. Minä lainaisin tähän hätään Trio Niskalaukausta:

Kun yhteinen maailma on

Pelkkää mielikuvitusta

Minä pukeudun surupukuun

Ja surupuku on musta

Jos oikeutta

Enemmän vain nähdä saan

Voin verhoutua

Vaikka lumenvalkeaan.

Mutta jos maailma jatkaa

Pimeän matkan taivallusta

Ylläni on surupuku

Ja Surupuku on musta.

Eiköhän siihen kiteydy aika hyvin tämän hetkinen maailmankatsomukseni. En ole kiinnostunut tutustumaan uusiin ihmisiin, en innostumaan mistään kovin paljoa. Koska sitä samaa paskaa se vaan on. Joskus olin innokas kutsumaan ihmisiä meille iltaa viettämään, joskus meillä oli kaikenlaisia kokouksia ja kissanristiäisiä. Nyt tapaan vain harvoja ja valittuja. Ei, elämäni ei ole lainkaan tylsää. Minä vaan valikoin tarkemmin kenen kanssa vietän kalliin aikani. Voin pitää hauskaa myös random-kavereiden kanssa. En minä tarvitse mitään sydänystäviä siihen. Esim. työkavereiden kanssa on eri lystiä lähteä baanalle, mutta suurin osa on silti minulle aika yhdentekevää väkeä.Joka leikin alkaa se leikin kestäköön. Minä aioin kestää jonkin aikaa tätä yksinäisyyttäni.... en kaipaa uusia ihmisiä sotkemaan asioita. :) 

Tällä viikolla haastetta elämään antoivat oman luokan joulujuhlat... siis töissä. Ja Murphyn lain mukaisesti tiimimme oli tietysti alkuviikon vajaalla miehityksellä. Niin vaan saimme järjestettyä julmetun hyvät juhlat kahteen pekkaan työparini kanssa, kun muissa koulumme alkuluokissa samaan hommaan tarvitaan tuplamäärä aikuisia. Meillä alkaakin olla jo rutiininomaista tokaista tilanteessa kuin tilanteessa: " ai, mutta resurssit eivät riittäneetkään"... sillä meidän ryhmämme kohdalla ne loppuivat jo ennen ryhmän muodostamista viime keväänä. Enhän minä itseni puolesta vingu ja valita ( edellisen kerran kävelin rehtorin kansliaan kertomaan että nyt alan olla sippi, tarvittaisiin apua, kevättalvella 2008, joten ihan tavanomaista tämä ei minulle ole), mutta ne lapset. Jos lapselle on tehty päätös tehostetun tuen antamisesta niin kyllähän se resurssi tehostettuun tukeen pitäisi löytyä jostakin. Mutta ylemmät vaan hokevat, että mukauttakaa toimintanne vastaamaan resursseja. Ja jos kuulemassa on isompi joukko väkeä, kiillotetaan kilpeä puhumalla lapsen edusta, joka on meidänkin ryhmässämme usein aika kaukana. Omakohtaisella kokemuksella en ihmettele tippaakaan sitä, että Suomi alkaa pudota Pisa-tutkimuksessa alaspäin. Koulutuksesta kun on niin helppoa säästää: se ei varsinaisesti tuota mitään näkyvää tuotosta. Säästöt sen sijaan ihan tutkitusti tuottavat hurjat määrät kustannuksia sosiaali- ja terveyspuolelle kymmenen vuoden päästä, kun nämä resurssipulan lapsukaiset syrjaytyneinä ja kaikin puolin kyydistä tippuneina pitäisi pitää edes jossain määrin kasassa ja osana yhteiskuntaa. Tervetuloa tutustumaan koulutyön arkeen! Ei se ihan sellaista juhlaa ole, kuin moni tuntuu kuvittelevan. (Mutta en minä silti ammattia vaihtaisi ihan äkkiä... torstainakin olin naama niin messingillä ihanan työpäivän jälkeen. )

Kolmen päivän vapaa on ollut ihanan leppoisa...vaikka nukkuminen ei jotenkin taas onnistu minulta, koska teen miljoonaa juttua yhtä aikaa ja ainoa mahdollisuus omiin hiljaisiin hetkiini on iltayöstä, muiden jo nukkuessa. Leppoisuus syntyy siitä, että kukaan ei tee minulle aikatauluja... paitsi minä itse. Olin asettanut tälle viikonlopulle tavoitteet: joulukortit, piparit, piparkakkutalo yms. Mutta se, milloin nuo hommat hoidetaan, oli vapaasti valittavissa ja se antoi tunteen kiireettömyydestä. Tänään tunnelma oli ihana kun joulukynttilät hohtivat, piparit tuoksuivat, lapset laskivat etupihalla mäkeä kavereiden kanssa ja minä hoidin arkisia pikkujuttuja. Jotenkin tuollainen puuhailu kuuluuu niin olennaisena osana joulun odotukseen. Lapset näkevät tonttuja joka paikassa, tuunaavat piparitaloa ja voi sitä riemua, kun äiti on yöllä heidän nukkuessaan koonnut osista valmiin talon. Ei kai sitä suurempaa iloa voi olla kuin tuntee katsoessaan sitä riemua. 

 Perjantaina ja lauantaina olen treenannut aksaakin, muuten aika on kulunut jouluvalmisteluissa. Todistusaineistoa ohessa: 

                             Itsenäisyyspäivän kunniaksi syötiin kunnon illallinen neitien prinsessojen kanssa ja      nostettiin maljat itsenäisyydelle!

     Yhteistyö on voimaa ja kortteja syntyi aika läjä...

 Tyttöjen ihan itse koristelema piparkakkutalo. Sagan lähtökohtana oli: vaaleanpunaista ei voi olla liikaa...

Ystävät ovat kuin suklaan murusia elämän pikkuleivässä....

Lapsena kirjoitettiin ystäväkirjoihin. Oli kunnia-asia, että omassa ystäväkirjassa oli ainakin kaikkien luokkakavereiden sivu, mutta mielellään mahdollisimman paljon muitakin kirjoituksia. Nykyään kerätään kavereita facebookissa. On hienoa kun on 500 kaveria. Se kertoo että olet suosittu, että olet onnistunut elämässä. Vai kertooko sittenkään? Kertooko se ehkä kuitenkin ihmisen epävarmuudesta ja tarpeesta esittää toisille jotakin. Vakuuttaa olevansa jotakin erityistä. Tai todistella itselleen omaa tärkeyttään.

Laittaessani koko elämäni muutenkin remonttiin, olen alkanut miettiä myös ystävyyttä. Sitä mitä minulle merkkaa ystävyys. Millaisia ihmisiä haluan ystävikseni. Mitä arvostan ystävissäni, mitä taas en voi ystäviltäni sietää. Ja toisaalta millainen ystävä olen itse.

Tuttu sanonta sanoo: sukulaisiaan ei voi valita, mutta ystävät voi. On kuitenkin kummallista, miten joistakin ihmisistä tulee sinulle niin tärkeitä, toisten kanssa taas ei synkkaa sitten mitenkään päin. Ja aina sitä ei tiedä ulkoisista seikoista, tai ajatuksistakaan, kuka on sinulle tarkoitettu ystävä. Ei voi kuin kiitollisuudella ottaa vastaan sen ystävyyden jonka saa osakseen. Ystävyyttä kun ei voi ansaita... se saadaan lahjana, ja sitä kannattaa vaalia kuin suurta aarretta.  On ystäviä joille en mitenkään voi korvata kaikkea sitä tukea ja apua jonka heiltä on saanut. Eikä se kai ole ollut tarkoituskaan. Eivät ystävät odota palkkiota teoistaan.

Pitääkö ystävien sitten aina olla samaa mieltä kaikesta? Ei minun mielestäni, ei suinkaan. Ei samanlaisia luonteeltaan, ei samaa sukupuolta, ei samaa ikäpolvea...mutta ystäviin pitää voida luottaa. Tiukan paikan tullen pitää tietää, että ystävä on sinun tukenasi, teit mitä tyhmää tahansa. Jotenkin se taas kulminoitui puhuessani siskojen kanssa: vaikka olisimme eri mieltä, tuemme toisiamme valinnoissa. Vaikka en itse valitsisi ikinä samoin kuin toinen, olen valmis tukemaan häntä. Ja samoin saan itse tukea vaikeissa valinnoissani. Vaikka muut ajattelisivat minun tekevän tyhmiä valintoja, ja ehkä sanovatkin epäilyksensä ääneen, he eivät tuomitse, eivät mestaroi minua. Ei, he kannustavat ja kertovat minun olevan tärkeä. Se on ystävyyttä se...he hyväksyvät minut juuri sellaisena kuin olen, valintoineni kaikkineen. Se vetää niin julmetun nöyräksi. Miten minä ansaitsenkaan sellaista rakkautta ja välittämistä. Ja toisaalta tiedän olevani valmis samaan heidän puolestaan. Voi kuinka minun käykään sääliksi ihmisiä, joilta puuttuvat tälläiset ihmissuhteet.

Ja koska tiedän tällaista olevan olemassa, en enää tyydy mihinkään vähempään. Kaverit joiden kanssa on kiva viettää aikaa silloin tällöin, tai tutut, joita nähdään satunnaisesti kisoissa tai törmätään kaupassa, kirpparilla tms. ovat asia erikseen. Minulle riittää muutama todellinen ystävä, joille voin puhua avoimesti, jotka sanovat oman mielipiteensä, oli se samanlainen tai erilainen kuin minun, mutta hyväksyvät minun valintani ja ovat minulle lojaaleja. Minä itse olen äärimmäisen lojaali omille ystävilleni ja odotan kyllä sitä samaa omalle kohdalleni.

Tällä hetkellä, elämäni heitettyä häränpyllyä, en koe mahtuvani samoihin ympyröihin tiettyjen ihmisten kanssa. Kuten sanoin, en pyydä ketään valitsemaan puoltaan. Mutta en myöskään itse koe haluavani samaan pieneen ystäväpiiriin minua huonsti kohtelevien ihmisten kanssa, joten voin ihan itse tehdä valintoja ja luopua niistä "ystävistä" joiden kanssa en enää koe pystyväni olemaan luonteva. Koin pitkään (ja tavallaan vieläkin) huonoa omaatuntoa siitä, että ylireagoin, että tuomitsen ihmisiä... että olen hankala. Mutta jälleen tosiystävät sanoivat: Kirsti, mieti välillä itseäsi. Jos sinun on vaikea olla jonkun ihmisen seurassa... hänen juttunsa netissä saavat sinut surulliseksi.... ei sinun tarvitse selitellä mitään. Sinulla on oikeus ajatella itseäsi ja luopua noista ihmisistä. Ei sinun tarvitse olla kiltti ja ymmärtäväinen... hyväksyä kaikkea. Sinä itse olet avain omaan onnellisuuteesi. Kiitos tästäkin perseelle potkimisesta. Niin alkoi luuta lakaista facebookissa ja loppui tykkäämiset turhien kavereiden jutuille. He eivät anna minulle niin paljon positiivista energiaa, että se korvaisi negatiivisia tunteita, joita heidän valintansa ja kaveruutensa aiheuttavat. Minulla on oikeus valita!

Se ystävyydestä. Oli vain pakko saada purkaa, koska olen kipuillut tätä ystävyysasiaa viimeisen kuukauden aika rankasti. Pitkälti itsekseni ja taistellut oman pääni kanssa, mutta kipuillut kuitenkin. Kukaan ei kuitenkaan olla täydellinen... en edes minä itse, joten sallittakoon minullekin se heikkous ette kestä kaikkea.

Viimeinen kuukausi on ollut muutenkin aikamoista matalalentoa. Syysloma nelisen viikkoa sitten oli mukava... paljon jutustelua viinilasin äärellä, paljon laiskoja päiviä ja metsälenkkejä koirien kanssa. Loman lopulla olimme lasten kanssa mummulassa, ja kisasin Lappeenrannassa muutaman kisankin...HYLlyjä pukkaa meikäläisen huusholliin. Mutta niinhän sitä sanottiin ennenvanhaan että tulevalle menestykselle ja palkinnoille pitää rakentaa kunnon hylly ensin.

Ja hulluinta on se, että periaatteessa en edes ollut pettynyt. Pikkukoira teki omia ratkaisuja kun äiti jäätyi, ja suoritti omia esteitä. Ja sehän ei ole paha se. Ehdottomasti sellainen koira kuin minä haluan...koira joka etenee, eikä jää pyörimään jalkoihin, kun ohjaus ei ole ajan tasalla. Pikkukoiran kanssa on muutenkin tällä hetkellä hurjan kiva tehdä töitä. Se ärisee, purisee ja on hurjana, ja kuitenkin yrittää tehdä oikein. Se on niin mahtava tapaus.Ilmeisesti pikkukoiran mahtavuus näkyy ulospäinkin, sillä lähes joka kisoissa on joku ihan vieras ihminen tullut kyselemään siitä ja kehumaan sitä. Minun pikku hiirulaiseni!

Alla vielä muutamia kuvia leppoisista lomatunnelmistamme.

Loman jälkeen tehtiin viikko Halloween-juhlia jotka lupasin joskus heikkona hetkenä elokuussa.Tämmöisissä asioissa lapsilla on norsun muisti, vaikka moni muu juttu tuppaisikin unohtumaan. Eipä tarvinnut iltaisin miettiä mitä tekee, kun väänsi lepakoita, hämähäkkejä ja suklaakoristeita juhlia varten. Silloin alkusyksystä ajattelin että ne olisivat lasten tuparit täällä uudessa kodissa. Jossain vaiheessa tulin järkiini ja mietin haluanko todella asuntooni kymmenkunta muksua temmeltämään. Ja kun Venetsiassa on talo puolityhjänä, teimmekin siitä kummitustalon. Olipa ihanaa itsekin leikkiiä piilosta taskulamppujen ja kynttelikköjen valossa muksujen kanssa.Olla hetki huoleton ja ilman mitään aikuisten maailman murheita.  Seuraava viikko puolestaan keskityttiin isänpäivään: kortteja ja lahjoja neljälle hengelle. Huoh! Sen jälkeen ilmoitinkin lapsille että pariin viikkoon ei askarrella mitään... sitten aloitetaan joulutohinat. Ja se olikin varmasti hyvä ratkaisu, koska nyt minulla on jo sellainen olo, että tekee oikeasti mieli väkertää joulukortteja ja joulumuistamisia... enää neljä viikkoa joululomaan.

Marraskuu on ollut aika matalaliitoa. Pari viikkoa sitten viikonloppu Turussa: agilitya, mukavaa jutustelua kavereiden kanssa shelteistä, niiden luonteista ja jalostuksesta, vauvoista,agilitysta ja monesta muusta. Nautin valtavasti reissusta ilman lapsia ja tuttujen näkemisestä.Kun siihen yhdisti mukavan illan ravintolassa, oli viikonloppu oikein onnistunut vaikka siihen mahtui toki myös vakavaa puhetta ja hippunen itkuakin mausteeksi.

Sunnuntaina kisasin Nanon kanssa agilitya ja se oli kyllä sellaista sähläämistä, että välillä turhautti jo melkoisesti. Siis pienessä koirassa ei ole vikaa, mutta ohjaaja hakkaa päätään seinään lakkaamatta. Positiivista viikonlopussa oli huomata, että Nanolla säilyy loistavasti vire, se on oma hurmaava itsensä vielä viimeisessäkin startissa. Se on nykyään helppo virittää tekemään: opetin sille joskus pari vuotta sitten Oilin neuvosta leluun tulon luvalla. Siis patoamiseen perustuvaa virittelyä. Aluksi käskin sen odottaa ja heiluttelin lelua sen edessä jolloin sillä nousee kierrokset (saalisvietti), ja kun se sai luvan "SAA", se tuli hyvällä innolla leluun. Nykyään sille ei tarvitse kuin vilauttaa lelua ja kysäistä kuka saa, ja sillä nousee kierrokset saman tien. Itseasiassa radalle mennessä laitan sen odottamaan ja kysäisen "kuka saa?", ja niin on pieni koira viritetty tekemiseen, ei siinä tarvita edes lelua. Nyt pitäisi vielä saada sama vire tokopuolelle. Sielläkin saan sen kyllä viritettyä kehään, mutta vire ei säily läpi pitkän suorituksen, joten ohjaajan täytyy katsoa peiliin ja miettiä miten kehua koiraa kehässä niin, että vire säilyy, tai parhaassa tapauksessa nousee.

Nano on yhä edelleeen äidin pikku kainaloinen, mutta se on myös saanut rutkasti itseluottamusta ja kuinka sen nyt sanoisi, itsenäisyyttä tänä syksynä. Mistä se sitten johtuu on hyvä kysymys, mutta sillä voi olla jotakin tekemistä sen kanssa, että Nano pääsi pois rajoittavan äidin (Eve) vaikutuspiiristä, ja sai siten nostettua itseään laumassa ylöspäin. Lisäksi se on alkanut huomata murinoillaan olevan vaikutusta toisiin koiriin. Sen uusi itsenäisyys näkyy mm. siinä, että se ei arkaile lähteä omille teilleen metsässä. Aika kultaa muistot, tiedetään, mutta tällä hetkellä Nano tuntuu jopa Hippua pahemmalta noine retkineen. Se saattaa hyvin kadota 10-15 minuutiksi lenkillä. Se ajaa jälkeä. Jos sen lähdön saa katkaistuksi ennen kuin se pääsee kunnolla vauhtiin, on vielä mahdollisuuksia, mutta kun se on lähtenyt, es on lähtenyt. Välillä olemme seuranneet sitä ison soramontun reunalla: se etenee niin määrätietoisesti parin sadan metrin päässä. Pieni musta koira mutkittelee jälkeä eteenpäin. Ja minä kun niin kuvittelin, että kaipuu metsälle olisi siinä vaimeampi kuin Hipussa ja Evessä. Kissanviikset!

Viikko sitten olimme siskoristeilyllä Tallinnassa. Siskot ovat minulle sellainen peruskallio, jota ilman maailma olisi aika autio. Paljon puhetta, naurua, tanssia, hulvattomia juttuja. Irtiotto arjesta...totaalisesti. Ja toisaalta mentiin taas niin laidasta laitaan: ensin hillitöntä naurua aivan pimeille jutuille, ja hetken päästä vakavaa väittelyä siitä kannattaako kuulua kirkkoon vai ei. Entä voiko suvun perinteistä kastemekkoa käyttää nimiäisissä jos lasta ei varsinaisesti kasteta? Ja lopulta niillä erilaisilla mielipiteillä ei ole mitään väliä...toinen on silti niin tärkeä! Kiitos taas kerran! ei kai sitä voi liian usein sanoa! :)

Mitähän sitä muuta sanoisi. Olen aina ollut enemmän tai vähemmän maanis-depressiivinen...en diagnoosiin asti, mutta kai keskimääräistä enemmän. Kesällä ja alkusyksystä minulla oli todella todella pitkä maaninen jakso, jolloin mikään ei tavallaan tuntunut miltään... kävin kuin kone. Lokakuussa tipahdin depression puolelle ja nyt minusta taas tuntuu että alan saada otetta elämästä. Alan ajatella asioita eteenpäin, alan asettaa tavoitteita itselleni ja Nanolle, alan suunnitella eteenpäin. Alan ymmärtää itseäni ja ajatuksiani paremmin. Josko tämä elämä tästä vähitellen tasoittuisi. Joka tapauksessa minulla on tällä hetkellä intoa hoitaa asioita, muuttaa niitä, jaksaa vastoinkäymisiä. Sanoa kyllä se siitä, ja uskoa siihen itsekin.

Käyn tällä hetkellä treenaamassa agilitya kolmisen kertaa viikossa. Se on minimi, välillä käyn enemmänkin, mutta tuon nyt ainakin. Se on hauskaa, mutta aiemman, vähemmän tavoitteellisen terapia-agilityn sijaan koen nyt tarvetta miettiä omia heikkouksiani ja puutteita Nanon osaamisessa, asettaa tavoitteita meille kummallekin. Esim. keppien ja puomin osaamista pitää Nanon kohdalla vahvistaa. Tarvitsisin treenikaverin, joka olisi edessä palkkaamassa keppien jälkeen tai puomin päässä. Tokossa tulen nyt talvella keskittymään tekniikkaan ja paljon pieniin yksityiskohtiin, ja se perustreeni tehdään kotona.


Enkeleitä on,
mutta joskus heillä ei vaan ole siipiä,
ja kutsumme heitä ystäviksi.





 

Hetken maailma on tässä

Päivät liukuvat ohi hurjalla vauhdilla. Välillä tuntuu, että niitä pitäisi jotenkin pystyä hidastamaan. En vain tiedä miten. Ei minulla varsinaisesti ole mikään hurja kiirekään. Ehdin hyvin lenkkeillä, hoitaa työni, nauttia minulle tärkeistä asioista... mutta jotenkin tuntuu, että olisi välillä ihanaa vain olla ja möllöttää. Sitä minä en osaa... en ole koskaan osannutkaan. Minulla on kunnon luterilainen työmoraali ja tunnen huonoa omaatuntoa tekemättömistä töistä...asioista joita voisi tehdä. Mutta elämänmuutosten myötä olen onneksi alkanut tiedostaa tämänkin ominaisuuteni, ja yritän tietoisesti höllätä välillä. Mitä sitten, vaikka lipaston päällys on sotkuinen. Mitä sitten vaikka pensaiden alla on rikkaruohoja. Mitä siitä että en käytä kaikkea aikaani hyödyllisesti... että välillä luen hyvää kirjaa ja unohdan ajantajun, että istun hiljaa olohuoneessani kynttilöiden valossa enkä tee mitään. 

Lapset ovat olleet paljon Samin luona. Viikollakin. Ja minusta se on ollut ihanaa. Ihan omaa aikaa. Aikaa elää vain itselleni välillä. Jotenkin roolit ovat vaihtuneet ja minä, joka en tavoitellut vapautta ja aikaa, sainkin sitä. En valita. Me Samin kanssa opimme tästä molemmat tärkeitä asioita. Arvostamme uusia asioita... opimme molemmat uutta itsestämme. Ja jaksamme varmasti molemmat paremmin omaa elämäämme. Tosin oma aika on minulle jotakin niin kallisarvoista, etten oikein aluksi tiennyt mitä tehdä sillä. Yritin tehdä kaiken. Aikatauluttaa aikani tiukasti, jotta saisin siitä mahdollisimman paljon irti. Vasta nyt olen vähitellyt oppinut hölläämään ja nauttimaan vain ajastani. Se onkin varmasti ollut yksi tärkeistä läksyistäni. 

Viime viikkoihin on mahtunut kaikenlaista. Pari viikkoa sitten olin pitkästä aikaa Sirkalla. Ja Maikun luoksekin ehdin viimein juhlistamaan 100-vuotiasta pariskuntaa. Minulla oli koirat mukana, ja ne nauttivat suunnatttomasti siitä herkkujen ja huomion määrästä jota saivat osakseen. Se lauantai olikin erikoinen päivä. Ensin minulta kysyttiin kaupassa paperit. Olin ymmärrettävää kyllä aluksi H-moilasena, mutta tajuttuani mitä kassa kysyi, näytin paperini ilolla ja olin loppuillan Naantalin aurinkona. Kun vielä erään tuttavan mies höpötteli minulle aikansa tunnistamatta minua, oli päivä kruunattu outoudellaan. Itse en koe olevani niin eri näköinen tai oloinen. Se sama ihminenhän minä olen kuin aiemminkin... samoine vahvuuksine ja heikkouksineni. Kasvot ovat ehkä kaventuneet, mutta sama naama peilistä silti katsoo. Siksi onkin niin outoa, kun jatkuvasti kuulee ihan tutuiltakin, etteivät he meinaa tunnistaa minua. 

Viikko sitten harrastettiin lasten kanssa kovasti koiraurheilua. Hiukan mietin mitä pikkuihmisiltäni voi vaatia... pitääkö heidän viettää viikonloppunsa koirakisoissa, jos he eivät halua... väsyttääkö se heitä liikaa? Onneksi aikataulut olivat kuitenkin sellaisia, että ehdimme tehdä paljon muutakin: pitää leffaillan lauantaina ja treffata Mikko-sedän kisojen ohessa Helsingissä sunnuntaina. Voi sitää juhlaa kun lapset pääsivät Mikon kimppuun. Lapsissa ja koirissa on paljon samaa ja voitte varmasti kuvitella mielessänne koiranpennun, joka mielistelee aikuista koiraa kierrellen sitä joka suunnasta... tökkien ja nyhjäten sen kimpussa. Vähän samanlaisia ovat lapseni nähdessään rakkaita tätejään tai setäänsä. 

 Lauantaina olin lupautunut mukaan Kennelkerhon joukkueeseen tokon pm-kisoihin. Tosin en ollut treenannut tokoa juurikaan sitten kesän...ja tiesin että paljon ei voi odottaa. Ihan sellaista katastrofia en kyllä osannut ennakoida, johon sitten päädyimme. Alla tuoreeltaan kirjoittamani kuvaus päivän saavutuksistamme: 

Seuraaminen: ohjaaja nautiskelee aurinkoisesta syyspäivästä lenkkeillen kehässä. Aina välillä pitää ihan ajatella, että sanoikos se liikkuri oikea vai vasen, ja mitä se sitten käytännössä tarkoittaa… pikku-diivaa vaivaa kentän epätasainen pohja, sekä siellä kasvavat rikkaruohot… siis hyi!

Istuminen: Ihan nätti seisominen. Tosin oli se alun seuraaminen samanlaista sunnuntaikävelyä kuin edellisessäkin harrastettiin.

Luoksetulo: Edelliseen kokeeseen verrattuna huimaa edistystä! Nano odotti kiltisti käskyä lähteä liikkeelle ja pysähtyi käskystä. Seisominen vähän valui ja maahan  mentiin mielenosoituksellisen hitaasti…siis yök, onks pakko…äiti hei, tää maa on siis niin likainen! Mutta sentään suoraan sivulle.

Ruutu: Kävi se seisomassa tomerasti maassa olevan kehänauhan ja kaukalon reunan välissä. Kun tuli uusi ruutu käsky se pälyili hämmentyneenä ympärilleen ja näytti loukkaantuneelta: siis hei, nyt en taas ymmärrä, kun tässä olen niin nätisti, eikä täällä kyllä näy mitään muuta ruutua…

Hyppynouto: Voi miten nätisti se lähti, nosti kapulan ja hyppäsi takaisin… ja meni metrin taakseni istumaan ja sylkäisi kapulan suustaan. Annoin uuden sivu- käskyn ja nyt se siirtyi istumaan  eteeni kapulan kanssa (olisi melkein voinut luulla meidän treenaavan pk-kokeisiin), siitä sitten vihdoin päästiin sivulle asti.

Metalli:  Reippaasti se lähti kapulalle, otti tyypilliseen tapaansa varovasti, mutta varmasti suuhunsa ja lähti ravilla tulemaan takaisin…kunnes totesi, että tuossa maassa on kyllä jotakin epäilyttävää…siihen on ehkä joku pissannut…tai kaatanut jotakin…tassut voi vaikka likaantua… ja kiersi hurjalla banaanilla varovasti vinoon sivulle. Sen ajatukset saattoi melkein kuulla: ”voi paska, tää ei kyllä mennyt nyt oikein, ja äiti on taas kamalan pettynyt… en mene sivulle…se hakkaa minua kuitenkin (niin kuin sillä on tapana…)”

Tunnari:  Pieni koira haisteli kapulat ja otti kuin ottikin oman suuhunsa… totesi maan olevan sen saman kuin metallissakin ja lähti samalle banaanille. Tuomari-setä vaan oli siirtynyt hiukan ja oli pikkukoiran reitillä eikä siitä tietenkään voinut tulla… tuollainen vieras mies… eihän sellaisia voi lähestyä. Ja joku oli laittanut hyppyesteenkin siihen eteen… tämän osaan, siitä yli vaan. Pieleen se meni kuitenkin, joten pikkukoira päätti taas pysyä kaukana kiukkuisesta äidistä (joka oli tukehtua nauruun tässä vaiheessa) ja pelata varman päälle tuhoten todistusaineiston: se kävi hypyn jälkeen maahan ja alkoi pureskella kapulaa tarmokkaasti.

Kaukot:  Saimme tuomarilta kehujakin (se ei liikkunut yhtään), vaikka ällö maa ei tällä kertaa vetänyt lainkaan puoleensa ja maahanmenot jäivät tekemättä. Kai Ossi jo ajatteli, että ohjaaja on niin epätoivonen, että tarttee jotakin positiivistakin palautetta…  

Että semmoinen koe. Minä ilmoitin jo hyppynoudon kohdalla tuomarille, että ei me oikeasti olla käyty ikinä aiemmin kokeessa, vaan ollaan nousto voittaja-luokkaan lahjakorteilla. Nano teki hurjasti juttuja, jotka ovat aika epätyypillisiä maailman tunnollisimmalle pikkukoiralle. Mutta ei siltä vaan voi vaatia jos ei kouluta kunnolla ja treenaa koetilanteita. Jotenkin en nyt vaan itse jaksa suhtautua tokoon (tai ylipäätänsä mihinkään harrastukseen) millään valtavalla vakavuudella ja paatoksella. Mitä sitten että nolaamme itsemme säheltämällä kisoissa tähän tyyliin. Mitä sitten ettemme ole huippuhyviä. Jätän itsensä ruoskimisen ja myötätunnon kerjäämisen suosiolla muille. Meillä oli kiva päivä: minä näin tuttuja, lapset pääsivät buffettiin ostoksille ja ulkoilivat pari tuntia, koirat saivat huomiota ja nameja tutuilta. Kun aurinkokin vielä paistoi, ei lauantaipäivältä kai voi paljon muuta vaatia. 

Sunnuntaina Purinalla aksattiin. Ekalla radalla jyräsin taas kepeille, eli vitonen sisäänmenosta. Ei se kyllä muutenkaan ollut mitään siistiä agilitya... tai ei ainakaan tuntunut siltä. Sellaista pyllistelyagilitya, jossa Nano meni omassa rytmissään ja minä omassani. Jotenkin selvisimme ilman muita virheitä maaliin. 

Toisella radalla saimme vihdoin ekan nollamme...se oli jo siistimpää. Vaikka ajoittain Nano meinasi karata käsistä siinäkin. Mamma lyllertää pienen koiran perässä eikä anna  käskyjä ajoissa. Siinä pitää pikkukoiran tehdä ihan omia ratkaisuja ja kimpoilla sinne tänne. Mutta kun on kesän hakenut koiran kanssa etupalkalla eteen irtoamista, ei voi kuin olla tyytyväinen... parempi koira joka lähtee eteen ja hakee esteitä, kuin koira joka jää pyörimän jalkoihin, tai alkaa räkyttää edessä ja menettää toimintakykynsä kun ohjaus ei ole selkeää ja ajoissa. Siinä sitten vaan pitää ohjaajan opetella ohjaamaan eteen menevää koiraansa. :)

Kolmas rata muistutti sitten taas terveestä itseluottamuksesta. Tiesin jo rataan tutustuessa meidän ongelmakohtamme, mutta päätin kuitenkin hakata päätä seinään ja ohjata ilmeisellä tavalla vaikka tiesin ettei se toimisi. Se ei toiminut ja tuloksena kielto ja koiran päälle juoksu ja sitä seurannut kielto. Loppurata oli ok. Kysymys radan jälkeen kuuluikin: miksi se piti tehdä noin eikä luottaa omaan osaamiseen ja ymmärrykseen. No, oppia ikä kaikki ja ehkä tämä taas toi sitä itseluottamusta: minä tunnen koirani ja osaan ainakin jossain määrin arvioida sille sopivia valintoja. 

Viikot ovat olleet hiukan rankempia, koska olen töissä tavannut oppilaiden vanhempia, mikä edellyttää paitsi ylimääräistä ajankäyttöä, myös pientä skarppaamista henkisesti, mikä väsyttää aika paljon. Lisäksi jokaisesta oppilaasta pitää tehdä oppimissuunnitelma sähköisessä muodossa, ja niitä olenkin sitten värkännyt iltaisin lasten nukahdettua. Tällaisen kiireisen viikon kruunasi tietysti se, että Nanolle kehittyi silmätulehdus. Itse en ehtinyt viemään sitä eläinlääkäriin päiväsaikaan, mutta Sami oli kiltti ja vei sen perjantaina lääkärille tippoja hakemaan. 

Jotta elämä ei liiaksi hymyilisi, sattui perjantai-iltana vähemmän mukava juttukin. Haettuani Nanon Samilta lähdin koirien kanssa lenkille Renkomäen harjulle. Lenkki oli mukava ja pois tullessa koirat intoutuivat oikein leikkimään. Ensin Nano ja Hippu juoksivat kuin heikkopäät pitkin rinteitä ja lopulta Jekkukin alkoi vaania Hippua ja hyökkiä sen kimppuun. Ehdin vain ajatella, että näinköhän Hipun jalka kestää Jekun astetta rajumpaa leikkiä, kun Jekku itse seisoi kolmijalkaisena rinteellä. Ajattelin ensin vanhan kinnervamman vaivaavan, ja jalan olevan taas kohta käyttökunnossa. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan koira roikotti jalkaansa hassusti mahan alla. Minä yritin tutkia sen, mutta se huusi kuin syötävä ja yritti nakata sormille. Ei muuta kuin koira maahan ja soitto Samille Venetsiaan. Pääsetkö tulemaan tänne soramontulle, Jekun jalka taitaa olla sijoiltaan. Siinä sitten yritin rauhoitella Jekkua pimenevässä illassa. Jos lihakset saisi rentoutumaan, reisiluun pää saattaisi muljahtaa takaisin lonkkamaljaan. Mutta ei, Jekku tärisi kuin haavanlehti ja vikisi välillä hiljaa. Ei se yrittänytkään ylös maasta ja harvoin Hippu ja Nanokaan ovat odottaneet niin hiljaa vieressä. Samin tultua yritimme yhteisvoimin rentouttaa koiraa ja vääntää varovasti jalkaa oikeaan asentoon. Ei auttanut. Mietimme jo molemmat tarvitaanko jalan paikoilleen saamiseksi jotakin lihaksia rentouttavaa. Ja samalla pelotti meneekö koira shokkiin kivusta ja kuolee siihen, Koska emme saaneet Jekkua riittävän rennoksi ulkona kylmässä ja pimeässä, Sami kantoi sen Venetsiaan. Sisällä jalka loksahti paikoilleen aika pian ja kun totesimme sen pysyvän paikoillaan, läksin hakemaan Maikulta sopivat kipulääkkeet. Niillä mennään nyt ja toivotaan että lonkkanivel pysyy paikoillaan eikä ala plopsahdella paikoiltaan jatkuvasti. Setä-parkaa käy sääliksi... se oli viikko sitten Purinalla niin tohkeissaan ja olisi halunnut radalle (se ei ole pitkään aikaan ollut nin kiinnostunut agilitykisoista). Se on muutenkin ollut hyvin pirteä ja aktiivinen viime aikoina, mutta nyt sen täytyy lenkkeillä jonkin aikaa vain hihnassa ja muutenkin ottaa rauhallisesti. 

Lauantaina vain olimme... eivät päässeet koirat mihinkään (sattuineista syistä)... itse retkeilin auringossa Hollolan suunnalla hyvässä seurassa. Kahvi nuotiolla ja samoilu hiljaisessa metsässä on jotenkin niin sitä mitä tarvitsen. Tällä hetkellä ruskakin alkaa olla parhaimmillaan. Jotenkin saan hurjasti energiaa siitä että kaikkialla ympärillä hohtaa keltaista valoa. Jopa iltahämärässä näyttää että maasta hohtaisi valoa niissä kohdissa jossa maa on keltaisten lehtien peitossa... en koe itseäni mitenkään syksy-ihmiseksi, mutta tällä hetkellä syksy tuntuu ihanalta. Ja välillä mietin pitäisikö minun tutkituttaa pääni... niin maailmaa syleilevä olo minulla on koko ajan... rajansa kaikella! 

Sunnuntaiksi olin järjestänyt itselleni ohjelmaa agilityn parissa: Kataiset olivat kouluttamassa P-Haulla ja me Nanon kanssa treenaamassa. Olihan se... aikamoista... Nano sinkoili sinne ja tänne... se on niiiiin ihana!  Sain sen mm. ohjattua ulos hallin ovesta ja erinäisenkin kerran vääriin putkiin. Eräässä kohdassa Sanna kysyi osaako koirani mennä etupalkalle...tai onko sitä palkattu niin... siinä vaiheessa nauroin partaani ja hallin ovella seisonut Satukin tajusi vitsin saman tien vaikken sitä sanonutkaan: etupalkkaushan meillä on ollut avainsanana kun olen yrittänyt korjata Samin tukijoukkoineen pikkukoiralle aiheuttamia "vaurioita". Nuorempana se oli kivasti irtoava ja etenevä koira...tässä välissä Samin ohjauksessa se oppi tekemään agilitya tiukassa kontrollissa ohjaajan lähellä. Koska minun näkemykseni agilitysta on erilainen, olen nyt äärimmäisen iloinen siitä että se alkaa taas humpata pitkin poikin. Nyt minun vain pitää osata ohjata sitä sen vauhdissa ja kauempaa.  

Treenissä oli muutama kohta johon Sanna halusi ohjaamista pyörittämällä, ja kaikenlainen pyöriminenhän on tunnetusti meikäläisen erikoisalaa. Ei ollut nättiä ei. Toiseen pyörimiseen tarjosin jostain selkärangasta koko ajan niisto-sokkaria... en edes tiennyt osaavani sellaista ohjausta... mutta hyvin se toimi. Taas tajusin, että sokkari toimii Nanolle loistavasti. Paremminkin kuin leikkaus... jossa minä helpommin sössin ajoituksen....

Katsotaan saanko treenistä videon julkaisukuntoon...se on vielä kamerassa.

Nyt alkuviikosta olen ihmetellyt hallissa kuinka pitkään koulutusohjaajat aikovat käyttää Sannan rataa. Nyt on keskiviikko, joten ainakin maanantaina ja tiistaina treenattiin sillä radalla. Eilen tein itsekin vaihtoehtoisia ohjauksia sunnuntain radalla, mutta tänään tein luukutussuoraa (ympyrää) etupalkalla sekä treenasin kovalla vauhdilla kepeille taipumista... tai lähinnä toiseenkin väliin osumista kovalla vauhdilla. 

Kävin myös ekan kerran juoksemassa sitten elokuun. Olin tosi pitkään karmeassa flunssassa, ja koska minulla tapaa jäädä aina päälle jonkinlainen tulehdus keuhkoihin/keuhkoputkiin, en uskaltanut ottaa riskiä aiemmin. Kylläpä juokseminen tuntuikin hyvältä. Juoksin aivan liian lujaa, mutta missään vaiheessa keuhkoissa ei tuntunut pahalta. Juokseminen on leipomisen lisäksi eräs keinoni terapoida itseäni. Hymyssä suin juoksin pimeässä sateessa metsäpolulla. Kai minäkin jossain määrin nautin itseni kiduttamisesta, vaikka mukavuudenhaluinen olenkin... on niin ihanaa juosta pienestä kivusta huolimatta...juostessa saan aina jotenkin niin seesteisen olon. Olen valmis vaikka mihin... sinut niin monien juttujen kanssa, kaukana kavala maailma. Toivottavasti löydän sopivan välin juoksemiselle mahdollisimman pian uudestaan. :)