Et saa mua kaatuun, kestän lyönnit vaik ne sattuu. Mä uskon parempaan ja siks laulan mun lauluu...

Jassoo..kahtena viime viikkona olen treenannut häpeällisen vähän. Enkä edes ole viiltämässä ranteitani auki sen takia. Hyi minua...en ikinä kelpaa parempiin piireihin, koska en ota treenaamista vakavissani. Ei, olen jopa oppinut armollisuutta itseäni kohtaan ja todennut jälleen kerran, että elämässäni on monta tärkeämpää asiaa kuin se, poikittaako Nano hiukan seuraamisessa. Ja Nanokin on ansainnut tämän juoksutaukonsa. Se on hiukan vaisu juoksujen aikaan, joten ehkä ihan hyväkin näin. Me kummatkin selviämme ilman mielipahaa tästä ajasta.

Viime viikolla treenasin tiistaina Hollolassa. Ihan Jees!

Keskiviikkona hiihdätin lapsia ja teimme Sagan synttäreitä varten prinsessakuvaa kakun päälle. Torstaina taisin siivota, kuten perjantainakin. Lähipiirimme oli nimittäin sunnuntaina tulossa juhlimaan neljävuotiastamme, ja minähän olin luvannut saada lastenhuoneen leikkikuntoon. Useampi ilta kului kattoa maalaillessa, mutta leikkikunnossa se oli. Kaikenlaista pientä tuunattavaa (kattolistat, jalkalistat, seinälistat, yhdet ikkunanpielet, koristemaalaukset...) siellä vielä on, mutta niin on myös tilaa leikille ja lasten leluille ihan uudella tavalla.

Lauantaina Sami oli Korkeavireellä kouluttamassa koko päivän ja minä valmistelin synttäreitä, eli leivoin, siivosin ja shoppailin synttärikrääsää. Ette uskokaan millainen määrä tavaraa yhden lapsen synttäreille tarvitaan. Ensinnä pitää tehdä kaikki tarjottavat sukulaisille ja erikseen kaverisynttäreille (tai eihän se ole mikään pakko, mutta pitkästä aikaa oli ihan kivaa leipoa ja vaikka itse sanonkin, onnistuin ensimmäistä kertaa tekemään täydellistä kinuskia), toiseksi varataan lapsille pienet pussukat jotakin krääsää ongintaan tai aartenetsintään ja kolmanneksi synttäreistä (tai mistä tahansa muista juhlista) saa oivan tekosyyn ostella kaikkea muutakin: kun kerran vieraita on tulossa, niin eikö olisi kiva laittaa uudet verhot, tai päiväpeitto, tai matto... :)

Luin joskus jonkin lehtijutun, jossa lasten synttäreitä verrattiin kilpavarusteluun, ja kyllähän se aikalailla paikkansa pitääkin. Nykypäivänä vaatii rohkeutta pitää pienet, muutamalle kaverille tarkoitetut synttärit, kun kaverit pitävät mitä hulppeampia juhlia. Jotenkin sitä miettii saako oma lapsi sitten kutsua ollenkaan, jos hän ei vastavuoroisesti kutsu itse kaikkia mahdollisia kavereita. Ja onko se lapsen onnellisuus kuitenkaan siitä kiinni käykö hän viisillä vai viisillätoista synttäreillä vuoden aikana. Saga on vielä niin pieni, että hän ei ole päässyt kuin yksille kaverisynttäreille, mutta Lotta tuntuu ravaavan niillä jatkuvasti. On HopLop- synttäreitä, on liikuntasynttäreitä (esim. Lahden Ahkera) ja tulevana viikonloppuna Lotta on kutsuttu YogaRocksiin kiipeilysynttäreille. Ja arvatkaapa paljonko tuollaiset synttärit maksavat...paljon!!! Hiukan tulee itselle paineita, kun Lotan maaliskuiset synttärit lähestyvät. Lotta haluaisi tottakai kutsua kaikki tarhakaverinsa ja vielä Riihelän kavereitakin, sekä tästä kotoa. Lapsimäärä nousisi sinne 15-20. Arvatkaapa suostunko sitä määrää pyörittämään meillä kotona....onneksi on kohtuuhintaisia kerhotiloja pariksi tunniksi. Ja luulisi tällä koulutuksella ja työkokemuksella keksivän sopivaa tekemistäkin eskari-ikäisille... mutta aika näyttää.

Sunnuntaina olikin sitten Sagan juhlapäivä. Aamulla kuskasimme lapset hiihtostadionille lasten talviolympialaisiin, jossa hiihdeltiin "kilpaa" ja ratsastettiin ponilla aikuisten höpöttäessä tuttujen kanssa. Oli kiva nähdä esim. Lotan vanhoja hoitokavereita vanhempineen. Toisaalta tuollaiset massatapahtumat saavat minut usein vähän pahalle tuulelle. Siellä kun tuppaa olemaan noita meikäläisen lainalapsiakin, ja siinä sitten täytyy maireana hymyillä ja moikkailla  ja olla niin asiallista ja sosiaalista. Ei siinä mitään, mutta kun muutenkin välillä tunnen niin olevani töissä ja nieleskelen kommenttejani huonosti käyttäytyville (vieraille) lapsille. Nytkin jouduin pariin otteeseen ottamaan itseäni tiukasti niskasta kiinni, kun muutamat isommat lapset seisoivat niin lähellä latua, että 5-6-vuotiaat hiihtäjät horjahtelivat ohi...ja mitä tekivät vanhemmat...eivät mitään. Minä pidän lapsista kovasti...niin omista kuin vieraistakin...mutta usein lasten vanhemmat ovat ihan eri juttu. Jokatapauksessa lapsilla oli mukavaa: Saga "voitti" hiihtokilpailut, (eli sai mitalin kuten kaikki muutkin osallistujat) ja Lotta voitti itsensä rinteessä lasketellessaan vanhan kaverinsa Venlan kanssa ensin huojuen ja sitten jo varmemmin. Sagalla meni jo hiukan herne nenään oman hiihtovuoron odottelussa, mutta ovela äiti kannusti kertoen tutun Samu-pojan hiihtäneen hetkeä aiemmin äidin ohi ja Sagan lähtiessä tavoittamaan häntä loppumatka meni ihan kivuttomasti. Samu tosin löytyi vasta paljon myöhemmin poniratsastusjonosta.

Itse synttärit olivat mukavat, sankari sai paljon ihanaa pikkutavaraa ja herkkuja jäi yllin kyllin työkavereille syötettäväksi. ;)

Tämä viikko on mennyt vähän samanlaisissa tunnelmissa. Olen käyttänyt koirat lenkillä työpäivän jälkeen maanantaina ja tiistaina, mutta varsinaisesti treenaamaan en ole ehtinyt. Päiväkoti kun menee kiinni "jo" viideltä ja lapset pitäisi ehtiä hakemaan ennen sitä. Keskiviikkona pitkään yskinyt ja röhissyt Saga sitten olikin kuumeessa ja loppuviikko on sairaslomaa. Sami oli kotona keskiviikkona ja minä tänään ja huomenna. Saga on melko väsynyt, mutta olemme me tänäänkin olleet reippaita ja siivonneet alakerran...tai Saga soitti huilua pennuille sillä aikaa kun Lyyti ja minä imuroimme ja pyyhimme lattiat sekä suoritimme pyykkihuoltoa. Lisäksi leivoimme sämpylöitä ja minä olen yrittänyt hoidella kaikenlaisia juoksevia asioita, nyt kun kerrankin on aikaa soitella päiväsaikaan. Erilaiset soittoajat ovat muuten ihan idioottimainen juttu. Millä luokanopettaja soittaa klo 12-13 mihinkään, kun luokassa hyörii parhaassa tapauksessa koko luokallinen lapsia. Sanonko niille, että älkää riehuko ja olkaa hiljaa, kun ope nyt soittaa yhden puhelun. Olen antanut tästä palautetta jo suoraan esim. Neuvolaankin, mutta aina yhtä vihaiseksi saa tämä juttu. Jos noita omia töitä voisikin rytmitellä tarpeen mukaan niin mikäs siinä, mutta kun ne pienet lainalapseni eivät ole jätettävissä ilman aikuista...sehän olisi virkavirhe.

Vaikka viime viikot ovat olleet kiireisiä, ja käsillä puuhaa jatkuvasti, ovat aivoni käyneet ylikierroksilla jatkuvalla syötöllä...tai eihän se nyt mikään uutinen ole niille jotka minut tuntevat, mutta paljon erilaisia ajatuksia on taas päässä pyörinyt. Olen esimerkiksi miettinyt sitä, että mitä facebook-päivitykset paljastavat ihmisistä. Me äiti-ihmiset hehkutamme siellä pienten kullannuppujemme saavutuksia kyllästymiseen asti. Koiraihmiset harrastavat vähän samaa koiriensa saavutuksista. Jotkut ihmiset kertovat uusista hankinnoistaan: tänään ostin tällaiset kengät, nyt minulla on uusi puhelin, sain kivan käsilaukun, huomatkaa miten kiva uusi pipo jne. Toiset jakavat hurjat määrät erilaisia hassuja/kantaaottavia/koskettavia linkkejä...jotkut eivät koskaan kirjoita mitään. Onko se varovaisuutta, viisautta vai laiskuutta. Varmasti riippuu ihmisestä. Kun tällainen ihminen joskus päivittää tai kommentoi jotakin, sen täytyy olla hänelle todella merkityksellinen asia. On ehkä hiukan kärjistettyä ajatella, että kukin kertoo elämässään keskeisessä roolissa olevista asioista, mutta tiettyä totuutta siinä on. Fb:ssa on kavereina paljon sellaisia ihmisiä, joiden kanssa ei oikeasti olla juurikaan tekemisissä, joita ei oikeasti tunneta kovin hyvin. Ja ikävä kyllä, näistä ihmisistä muodostuu tietynlainen kuva juuri heidän päivistystensä perusteella. Esim. uusilla tavaroillaan tai hankinnoillaan kehuskelevasta saa aika pinnallisen, materiaa arvostan kuvan, linkkipäivitykset kertovat ihmisen huumorista tai arvomaailmasta jne. Myös ihmisen kaveripiiri kertoo paljon ihmisestä...ainakin jos tuntee edes osan noista kavereista. Kuka tykkää kenenkin päivityksistä...

Millaisen kuvan sitten olen itsestäni antanut. No minähän olen tällainen lapsiani palvova äiti-ihminen, joka tykkää leipoa (ainakin parit leipomuskuvat olen linkittänyt). Koiraharrastukseni ei ole kovin vakavaa, koska en kovin usein tee treenipäivityksiä. :)

Olen myös miettinyt paljon etiikkaa ja moraalia. Niin, kovin hankalaa aihetta. Opetan uskontoa kuudennelle luokalle, ja tein juuri viime viikolla kokeen aiheesta (kristillinen) etiikka ja moraali. Kuudennen luokan uskonnonopetus on aina ollut suosikkini, sillä on ihanaa nähdä ainakin osan lapsista heräävän ajattelemaan: "mut, miten se voi olla noin..." olemme nytkin käsitelleet aiheita ihmisoikeudet, lähimmäisenrakkaus, ihmisarvo jne. Tapanani on tuoda tunnille jokin laulu, käytännön esimerkki tai kuvitteellinen tilanne, jossa esiintyy eettinen pulma. Näitä lapset sitten pohtivat omista lähtökohdistaan ja jakamani lähdemateriaalin valossa, eikä oikeita vastauksia ole.  Esim. rasismi herättää aina paljon keskustelua. Samoin oikeus mielipiteen ilmaisemiseen. Tänä vuonna keskustelimme paljon myös vammaisten oikeuksista ja tyttöjä kiinnosti abortti ja se, milloin se on oikein vai onko ikinä. Lapset voivat olla julmetun tiukkoja siitä mikä on oikein. Heille ei vielä ole olemassa harmaan eri sävyjä, vaan kaikki on kovin musta-valkoista.

Joka tapauksessa olen tässä huomioinut, että myös aikuisten moraalikäsityksissä on paljon eroja. Asiat jotka minusta ovat selvästi väärin, ovat toisesta aivan ok. Mikä sitten saa ihmiset ajattelemaan eri tavoin. Olisi helppo ratkaisu sanoa, että eri sukupolvet ajattelevat eri tavoin, mutta sehän ei ole totta. Mikä aiheuttaa sen, että toisten ihmisten moraali ei vain kehity samalle tasolle kuin toisten. Muistan yliopistossa opiskelleeni erilaisia moraaliteorioita ja niiden ja tutkimusten valossa oli vain aika pieni prosentti ihmisistä joka pääsi sinne ylimmille kehitystasoille. Tuskin sinne yllän minäkään, mutta jotenkin on niin surullista, kuinka itsekkyys ja omaan napaan tuijottaminen on nykypäivänä niin yleistä. Taas saan takauman ja muistan kuulleeni jossakin luennolla tai koulutuksessa, että tietyt nykylapsissa ja koulumaailmassa ilmenevät ongelmat johtuvat siitä, että länsimainen yhteiskuntamme korostaa niin vahvasti yksilön vapautta ajatella ja tehdä mitä haluaa. Ennen yhteisöllisyys oli paljon vahvempaa. Lapsissa tämä näkyy kyvyttömyytenä asettua toisen asemaan, jatkuvana kädenvääntönä siitä "etten mä haluu" ja pyrkimyksenä tehdä vain niitä kivoja asioita. Toiset vanhemmat pyrkivät edelleen opettamaan lapsilleen myös pettymysten sietämistä ja ikävienkin asioiden tekemistä, mutta toiset ovat ihan samaa mieltä kuin lapsensakin: jos meidän pekka ei halua hiihtää, niin eihän sen tarvi? Tai toinen esimerkki: kun meidän Lissua nyt kiusataan koulussa. Mitä siitä, että Lissu itse puhuu rumasti muille ja nimittelee heitä. Jos joku erehtyy tekemään sen hänelle, on helvetti irti!

Ja aikuisissa on nähtävissä ihan samaan. Ollaan itsekkäitä, ei ymmärretä omasta ajatusmaailmasta poikkeavia ajatuksia jne. Meikäläisen tyyppinen kukkahattutäti ja hippityttö ei aina oikein ymmärrä mitä ympärilläni tapahtuu...töissä tai koiramaailmassa. Omien kokemusten pohjalta on vain välillä aika vaikea uskoa ihmisten ajattelevan laajempia kokonaisuuksia kuin mikä juuri minulle, juuri nyt, on tuottavinta, hauskinta, parasta jne. Kai se on ihan luonnollistakin elonjäämisvietin kannalta, mutta aika raadollista silti. Emme me ihmiset kovin erilaisia ole kuin muutkaan eläimet.

Jopas meni vakavaksi...enkä edes saanut aikaan mitään pennuista tai laumadynamiikasta, jota myös olen viime aikoina pohtinut.... ehkä huomenna sitten. :)

Väsynyt mutta onnellinen!

Mennyt viikko on ollut kaikinpuolin tehokas. Päivitin viimeksi maanantaina, jolloin Lyyti alkoi jo olla sen oloinen, että synnytys on käynnistymässä. En siis uskaltautunut enää tiistaina töihin, vaan vietin laiskan kotipäivän löhöillen tulevan äitikoiran kanssa alakerrassa. Aina välillä Lyyti kuopsutteli ja oli jonkin aikaa levoton, mutta sitten se saattoi nukkua tunnin-pari ihan kaikessa rauhassa. Minua alkoi jo huolettaa ettei avautumisvaihe etene kunnolla. Illalla kävin nukkumaan...tai oikeastaan nukahdin vähän ennen puolta yötä Lyytin nukkuessa melko levottomasti lattialla.

Hiukan yli kaksi heräsin vinkunaan, kun Lyyti pyyteli yläkertaan (ja pihalle). En lähtenyt viemään sitä, vaan pyysin pentulaatikkoon, johon se tulikin ja silittelin sitä rauhalliseksi siinä. Nyt se oli selvästi hiukan levottomampi kuin illalla, muttei vieläkään mitenkään tuskainen tai pelokas. Puolen tunnin kuluttua oli jo selvää, että synnytys oli käynnissä ja kolmen jälkeen syntyi ensimmäinen pentu. Lyyti oli heti alusta alkaen erinomainen äiti ja keräsi jo syntyneet lapset huomaansa nuollen ja hoivaten niitä samalla kun ponnisti seuraavaa ulos. Olin aika otettu äitikoiran rauhallisuudesta ja varmoista otteista. Ihanhan se oli kuin vanha tekijä.

Sama meninki on jatkunut nämä pari ensimmäistä päivää. Lyyti pitää lapsistaan  kovasti huolta. Se ei tykkää siitäkään, että minä kosken pentuihin, mutta ei ole mitenkään aggressiivinen. Se kerää lapset "alleen", eli kylkiensä alle ja kääntää selkänsä ihmistä kohti. Ensimmäisen päivän se vietti tiiviisti laatikossa, josta se ei olisi tullut edes pissalle. Ruuankin syötin laatikkoon. Nyt se jo haukahtelee tai raapii alakerran ovea jos se haluaa tulla ylös  pihalle. Ovathan kaikki narttumme olleet ihan hyviä emoja, mutta Lyyti on kyllä ihan luontainen kyky. Ja se on kyllä helpottavaa, sillä tällä hetkellä minun on pakko käydä töissäkin. Sitten kun pennut ovat isompia saan taas olla talvilomaa niiden kanssa kotona.

Koska itsellä meni yksi yö synnyttäessä, enkä osaa oikein päivällä nukkua, olo on aika pöpperöinen. Jotenkin pennuista sai kuitenkin myös energiaa: lastenhuoneen maalaus on edennyt ihan suunnitelmien mukaan. Vielä yksi pieni osa kattoa ja ikkunanpielet. Perjantaina töissä oli aivan huippupäivä; kevyttä hiihtolenkkiä, tiskausta lasten leikkiessä, höpötystä ja naurua työkavereiden kanssa, ja vielä tehokkaat äidinkielen/matikan tunnitkin. Sellaisina päivinä voin ihan rehellisesti sanoa, että minulla on maailman paras työ. Ja loistavat työkaverit, sekä pienet että isot.

Torstai-iltana harkitsin hiukan treenaamista yövuorossa, ysin pintaan, mutta en loppujen lopuksi jaksanut enää lähteä. Ja nyt olen jo itselleni armollinen, ja totean, että tämän viikon yöunilla ja muilla hommilla minulla on oikeus tuntea itseni väsyneeksi! :)

Perjantaina kävin  tekemässä pikatreenin Nanon kanssa Hollolassa. Seuraaminen oli ok,
Ruutua tehtiin pitkän kaavan mukaan, jotta pikkukoira joutuisi ajattelemaan. Aloitimme suorilla, mutta teimme myös niitä erilaisia sivuilta ruutuun ja nimenomaan oikeaan paikkaan hakemisia. Ihan hyvin se meni joka kerta, mutta muutama viimeinen kerta etenkin oli hyvä, sillä Na todella katsoi ruudun rajoja ja haki paikkaa ajatuksella, ainakin Samin mukaan.

Hyppy toimi oikein hyvin. Vinoja takaisintuloja täytyy kuitenkin treenata jonkin verran, sillä jos linja on kovin vino, Nano voi ihan hyvin harkita takaisintuloa suoraan, ei hypyn kautta. Mutta uskon senkin asian varmistuvan aika nopeasti, kunhan vain saamme riitävästi toistoja.

Stopit olivat hyviä. Tein myös liikkeenä, Samin seisoessa merkkinä. Hyvin pysähtyi ja oikeaan kohtaankin.

Lauantaina vietimme rattoisan? veso-päivän töissä. Kun vielä haki lapset hoidosta ja lenkitti kaikki koirat (Lyyti erikseen ja muut pitemmällä lenkillä), oli kello kuusi ja taas mietin kannattaako lähteä hallille treenaamaan. Pakkasta oli -16, ja kiristymään päin. Päätin, ettei treenistä ole minulle riittävää hyötyä, jos olen ihan poikki ja väsynyt. Lisäksi kylmyys hirvitti minua. Pikkutreeniä voin tehdä kotonakin, mutta hallilla haluaisin tehdä nimenomaan tilaa vaativia treenejä, kovalla vauhdilla. Siinä on aina riski "pikku"vammoille koiran osalta, jos sää on tuollainen ja lihakset hiukan kohmeessa. Lopulta päätös osoittautui hyväksi. Sain pitää lapsia puoli tuntia kainalossa, ja se oli etenkin Sagalle tarpeen. Lisäksi ehdin levittää lastenhuoneen kattoon uuden kerroksen maalia ennen kuin lasten piti päästä nukkumaan.

Treenaaminen ja treenaamattomuus turhauttavat minua kovasti. Tunnistan tällä hetkellä niin ne samat tunteet, jotka syksyllä 2010 saivat minut lopettamaan treenaamisen pitkäksi aikaa. Koska nyt tiedostan ja tunnistan tilanteeni, olen toivottavasti valmiimpi kohtaamaan tämän turhautumisen. Kysehän on pelkistetysti siitä, että haluaisin treenata, ja nimenomaan järkevästi, suunnitelmallisesti ja tehokkaasti, mutta minulla ei ole siihen aikaa läheskään niin paljon kuin haluaisin. Tunnen, että minua revitään liian moneen suuntaan. Osinhan se on tottakin, mutta osin oman pääni sisällä.

Joskus ajattelin, että kaikki on mahdollista aikatauluttamalla ja organisoimalla, mutta nyt olen huomannut, ettei minun pääni kestä minuuttiaikataulua 6.00-23.00 (tai -24.00 tai -01.00). Se, ettemme ole Samin kanssa koskaan samassa paikassa yhtä aikaa, se, että lapset kyselevät jatkuvasti miksi tänäänkään en ehdi leikkiä heidän kanssaan, se, että työni on jatkuvaa lasten ja aikuisten kanssa vuorovaikutuksessa olemista ja sama jatkuu kotona...kaikki se syö minun voimiani valtavasti. Saan omaa aikaa ja hengähdystauon lenkittäessäni koiria, tai syödessäni aamupalaa ennen kuin kukaan muu on hereillä. Silloin ajatukseni saavat rauhassa harhailla. Kukaan ei kysy minulta mitään. Minun ei tarvitse hoitaa mitään. Minun ei tarvitse. Monesta asiasta joka ennen oli minulle nautinto, on nyt tullut minulle pakkopullaa... koska se täytyy tehdä. Huomaan käyttäväni paljon sanaa täytyy...minun täytyy tehdä tämä ja tuo. Nyt onkin tärkeää saada oma pääni käännettyä toisille urille; minun ei täydy, ei tarvitse, ei, minä saan. Minulla on oikeus... minulla on ilo...

Tänä aamuna käytin oikeuttani ja iloitsin aamun hiljaisista hetkistä. Pieni herätyskelloni Saga herätti minut seitsemän jälkeen, joten minulla oli hyvin aikaa käyttää Lyyti omalla aamulenkillään, ruokkia se ja seurustella sen kanssa hetki. Jätin lapset katsomaan lastenohjelmia Samin nukkuessa ja suuntasin oman lauman kanssa Pennalaan lenkille. Onko ihanampaa hetkeä, kuin se sininen hämärä, jolloin taivaanranta alkaa punertaa ja on aivan hiljaista. Hanki kantoi koiria ja minä rämmin huopikkaat jalassa niiden perässä pitkin metsää. Lenkkeilimme vajaan tunnin ja sen jälkeen tein Nanon kanssa treenin. Kotiin ehdimme jo 9.40! Kun aloittaa päivän aikaisin, saa paljon tehtyä!

Seuraamista: pieniä pätkiä, siirtymiä oikealle ja taakse. Käännöksiä paikallaan. Pitempiä pätkiä... Nano on vähän irti koko ajan, mutta korjaa kyllä pyydettäessä...kontakti on nyt hyvä, eikä se edistä tai jätätä. Myös poikittaminen pysyy kurissa. Se vaan on taas liian kaukana...huoh!

Ruutu: Minä kokeilen tätä joka kerta ja toivon ihmettä: tällä kertaa se varmasti menee suoraan ruutuun oikealle paikalle. No eihän se mennyt. Ruutuun kuitenkin. Oikean etumerkin taakse, ruutuliinan sisäpuolelle. Sen jälkeen muistelimme oikeaa paikkaa yhdessä ja uudestaan. Oikea takanurkka. Joka kerran se meni kyllä ruutuun ja itseasiassa aika hyvin taaksekin. Keskellä se ei ollut! Teimme paljon toistoja hypyn ja putken kautta. Samalla kokeilin muutamaa erilaista tapaa lähettää/ohjata se hypyn kautta putkeen ja taas ruutuun.

Stopit: putken kautta. Eka hyvä, toinen valui (ei palkkaa), maahan ei mennyt ekalla. Muistuttelua. Tämänkin on nyt vaan jauhamista ja toistoja...varmuutta, varmuutta, varmuutta! Täytyy vaan itse olla riittävän selkeä kriteerissä. Poikkeamia ei sallita!

Agia: Hyppy, hyppy, putki. Alkuun pikkukoira "tiesi" ihan hyvin itse mitä piti tehdä, ja jyräsi menemään. Eka hyppy oli nimittäin sama kuin ruutuleikissä. Niinpä pupunen jyräsi menemään samalla kaavalla hyppy-putki, vaikka nyt haaveilin sen jatkavan suoraan toiselle hypylle. Kyllähän sekin sitten onnistui, mutta aika liioitellusti sille piti kertoa mihin sen toivotaan suuntaavan. Toki  ongelma poistui sillä hetkellä, kun ensimmäinen onnistunut suoritus tapahtui. Nanon päässä ikään kuin naksahti, ja se tajusi, että on olemassa vaihtoehtoisia suoritustapoja ja kuunteli ihan eri tavalla.

Keppejä treenailimme jonkin verran, ja taas pikkukoira yritti lintsata, eli tietää itse parhaiten mitä ja miten kannattaisi tehdä, ja teki ihan omia sovelluksia. Lopuksi saimme kuitenkin onnistuneita toistoja molemmilta puolilta. Tästä jäi hyvä mieli!

Jäävät: Topit loistavia: napakat pysähtymiset ja  tassut kuin liimattuna maahan. Ei valittamista. Istuminen tänään taas vähän hakusessa. Muistuttelua sekä liikkeestä, leikkinä, että selän takana seisoen. Kyllä se siitä. Suurin järkytys oli kuitenkin se, että maahanmeno ei sitten toiminutkaan...sehän on idioottivarmajuttu, jota Nano tarjoaa aina kun se on epävarma.

Kaukot: Seuraava järkytys...kaukot ovat olleet Nanon vahvuus. Ehkä niitä ei siksi ole viimeaikoina tehtykään niin paljoa hallitreeneissä vaan lähinnä kotona ja pikkutreeneissä lenkkipoluilla. Nyt Nakki ei ensin noussut istumasta seisomaan ja sitten se tarjosi toistuvasti down-käskyllä istumista. Jouduin laskemaan kymmeneen kun pikkukoira oli taas ihan varma, että näin se menee ja jäi jumiin tuohon toimintamalliin.

Kotona odottikin sitten arki! Herätin Samin, laitoin lapsille aamupalaa ja katsoimme yhdessä eilen vuokrattua jännittävää keijuelokuvaa. Oli luvannut lapsille että käymme luistelemassa, ja sekin ehdittiin tänään. Samoin maalasin pari seinää kahteen kertaan. Nyt pitäisi vielä pakata lasten reput uutta tarhaviikkoa varten, katsoa heille aamuksi vaatteet ja laittaa pyykit kuivumaan. Niin ja lajitella tuo säkillinen puhdasta lasten lipastoihin...huoh! Välillä vaan on vaikea löytää iloa näistä arkiaskareista.

Ai, ja tänä iltana huomasin, että Nanon tuloillaan olevat juoksut ovat nyt alkaneet. Ei siis asiaa kokeeseen lähiviikkoina kuten olin suunnitellut. Sopivasti sattui kuitenkin, että P-haun halleissa saa nyt treenata myös juoksunartun kanssa! Se on kiva juttu!

Vilkkuvia valoja

2.1.-3.1. Kuten pelkäsinkin, työt haittasivat kovastikin treenaamista alettuaan. Lisäksi kehitin itselleni töitten alkamisen kunniaksi oikein kunnon migreenin keskiviikkoaamuksi. Otin ensimmäiset lääkkeet neljältä yöllä, mutta eiväthän ne mitään auttaneet, vaan seikkailin ensimmäisen työpäivän iloisessa sumussa...tai ilo siitä oli kaukana kun päässä jyskytti ja aina silmät sulkiessa näki komeita ilotulituksia. Puhuin ihan puuta heinää...numeroiden kirjoittaminen yhdestä neljään oli mahdotonta (kolmonen jäi väliin), ja sitä kyllä vaaditaan jopa tällaiselta höpö-höpö-opelta joka vaan leikkii ja laulaa päivät pitkät. Työparillani oli taas kerran hauskaa kustannuksellani! Kaiken lisäksi meillä oli edessämme huonekalujen järjestäminen  uuteen luokkatilaan ja about 30 muuttolaatikon tai säkin purkaminen tilaan omille paikoilleen...siinä sivussa vielä järjestämme oppilaille mielekästä puuhaa kevätlukukauden ensimmäiseksi koulupäiväksi. Että siinä sitä on teille laadukasta suomalaista perusopetusta. Ei siis mahdollisuuttakaan treenata illalla, vaan töitten jälkeen kaaduin kotona sänkyyn ja yritin nukkua pahimman pois.

Torstaina olo oli jo vähän seesteisempi (neljään kirjoittaminen onnistui jo tiukasti keskittymällä), mutta edelleen iltapäivällä näin vilkkuvia valoja ympärilläni, tosin silmät auki. (enkä nyt tarkoita niitä uuden rakennuksen ylihienoja liiketunnistimilla varustettuja valoja, jotka näin alkuunsa vilkkuivat ihan omaa elämäänsä) Olipahan jotakin hubaa minullakin saadessamme uuden koulurakennuksen käyttäjäkoulutusta:  ihailin tähtikuvioita ja yritin koskea niitä! Ei edelleenkään treeniä.

Tai jos totta puhutaan, niin treenaanhan minä kaikkina tällaisina päivinä jotakin kotonakin. Kaukojen tekniikkaa vähintään. Mutta se ei ole ihan tositreeniä, vaan lähinnä sellaista hurvittelua, kun Nano-pupunen niin nätisti pyytelee. Täytyyhän pienen koiran saada tehdä jos se tahtoo!

4.1. Treenini kuivui hallien pihalla pyörimiseksi. Minullahan on tapana tehdä minuuttiaikatauluja, tyyliin;
klo 13-14.15 puran viimeiset muuttolaatikot luokassani
haen koirat kotoa
klo 15.00 otan Samin kyytiin töistä
siitä hallille, jossa pikkulenkki ja pikainen treeni
klo 16.00 (tai usein vasta vartin yli tai puolelta) haetaan lapset päiväkodista
Tällainen aikataulutus on usein ainoa tapa yhdistää treenit työpäivien ja koko perheen harrastamisen lomaan. Ja koska tuota aikaa ei todellakaan ole odotteluun, on tämä systeemi myös äärimmäisen haavoittuva. No, pettymyksethän tunnetusti kasvattavat (kuinkahan suureksi ihmiseksi minä vielä kasvankaan?), ja perjantaina tuli taas todettua, että aina ei vaan onnistu, vaikka kuinka yrittää. Hollolassa oli vasta aloitettu omatoimitreenit ja Pennalassa ei viitsitty edes kysellä, kun autosta tunnisti että hallissa on ihminen jonka treeneillä on taipumusta kestää.

Pettynythän minä olin, kun kunnon treenit jäivät tekemättä, mutta eihän sille mitään voi. Hyvä vaan, että hallit ovat käytössä, koska turhan usein ne seisovat tyhjilläänkin. :)

5.1. Pennalassa. Ensin seuruujumppa, jossa Nano olikin tällä kertaa ok.

Ruutuun menimme ensin yhdessä katsomaan. Kipitimme hallin toiselle laidalle, jossa hoin Nanolle virittelyä "mennään ruutuun", jolloin N tuijotti Samia. Päätin, että tällä kertaa ei tehdä virheitä ja kävin vielä itse pyörähtämässä ruudussa, lähetys ja hienosti ruutuun (vasen takanurkka, kuitenkin keskilinjan yli) Jessican vinkkien mukaan olen tyytyväinen paikkaan kunhan se on keskilinjan takapuolella, enkä ainakaan tällä hetkellä vaadi millilleen ihannepaikkaa. Katsotaan sitten, kun ruutu itsessään alkaa olla varmempi. Jotenkin Nano ei vaan vieläkään hahmota koko ruutua. Kyllähän se sinne menee ihan vauhdikkaasti ja tykkää etenkin ruutuleikeistä, joissa ruutuun  juostaan putkista tai kierroista, mutta se suoraan ruutuun meno ihan ensimmäisen kerran treenissä on aina niin vaikea. Toistoja, toistoja ja toistoja. Tällä kertaa teimme myös pitkien suorien lähetysten (3kpl) lisäksi Jessican vinkistä ruutuun hakemista sivuilta ja edestä. Hänhän ehdotti sitä juuri siksi, että Nano alkaisi hahmottaa ruutua ja oikeaa paikkaa paremmin.

Stoppeja tehtiin putken kautta. yksi valutettu, josta ei palkkaa. Muuten ok. Myös suoraa luoksetuloa. Lopuksi liikkeenä (istu, odota, sei. Kehut ja palkka...sivu, kehut), joka sujui myös mallikkaasti. Olin oikein tyytyväinen.

Tunnari. Sami halusi taas kokeilla isolla palikkamäärällä, eli heitteli maahan parikymmentä kapulaa. Nano meni kapuloille tutun innostuneesti, mutta ilmassa oli jälleen nopeasti turhautumista, kun se tajusi miten paljon palikoita on, eikä heti sattunut omalleen. Se toimi kuitenkin selvästi hallitummin, kuin aiemmissa treeneissä isoilla kapulamäärillä. Lopulta se löysi oman nostamatta vääriä, vaikka milleistä se oli kiinni. Iso kapulamäärä ei vieläkään toimi, mutta pienen pää pysyy koko ajan paremmin kasassa vaikka kaikki ei heti onnistukaan. Eli näitä tehdää lisää. Kuinka helppoa kuudesta kapulasta valitseminen sille sitten onkaan? Vai onko sittenkään? ;)

Pitempi seuraaminen. Jos Nano turhautuu tunnarin ja ruudun kanssa, niin minulla ei meinaa pää aina kestää näitä seuraamisharjoituksia. Juoksu superia, kuten se tuppaa meillä olemaan pitemmätkin pätkät olivat tällä kertaa ok, mitä nyt hiukan poikitusta esiintyi. Jotenkin tuo seuraaminen vaan on meillä niin vaihtelevaa. Samin mielestä se on parantunut paljon, mutta itse meinaan välillä vaipua epätoivoon. Eikö tästä tule koskaan mitään valmista. Aina joku osa-alue repsahtaa kun toisen saa kuntoon. Voi plääh!

Tokon jälkeen oli vuorossa loppukevennys, eli agiliitoa. Sami oli suunnitellut meille pienen radan pätkän, jossa lähinnä taas minulle muistuteltiin miltä tuntuu koiran kanssa tehdä tätäkin lajia. Nano on kyllä niin liikuttavan pätevä missä vaan! Kunhan vaan emäntäkin saa päivitettyä kovalevylleen edes joitakin uudenmpia ohjauksia, kun tuohon vanhaan ohjelmistoon kuuluu aika suppea valikoima. Ja ihan väärillä nimillä nekin. ;) Mutta siitä olen ylpeä, että oikeastaan vain yhden kerran nostin kättä paniikissa huitaistaksen koiraa jollekin esteelle kun oli kilometrejä jäljessä. (eihän se tietenkään toiminut). Kyllä Pete teki pentukurssilla hyvää työtä opettaessan meikäläiselle muutamia perusteita agilityohjauksesta ja Nanon kanssa sen kyllä huomaa. Minähän halusin siitä koiran joka tekee töitä itsenäisesti eikä paljoa kysele...ja sellaisen sain. Kun se vielä on kohtuu hyvin ohjausta seuraava otus, siitä voi saada ihan kivan agikoirankin. Ihan kiva!

6.1. Löin lapsille aamupalan eteen ja läksin koirien kanssa aamulenkkeilemään vajaan tunnin lenkin. Näin ehdin vielä Pennalaan ennen kuin siellä alkoivat varatut treeniajat.

Ruutua tehtiin markkerilla ja ilman. Putken kautta leikkinä, tai kahden putken kautta leikkinä (tulipa testattua pimeitä putkiakin siinä sivussa). Pikkuotus oli ihan valtavan pätevä!!! Kun se on varma siitä, mitä siltä vaaditaan, se menee ruutuun niin valtavan tosissaan ja hyppää ilmassa ympäri hiekka pöllyten.

Stopit olivat tosi hyviä. Putkien kautta, tai suoraan. Monta suoraa ja seitä, yksi maahan meno. Ei valumista.

Jäävät: seisominen ja muistuttelua, että tassut pysyy maassa vaikka mitä tapahtuisi. (välillä on vähän herpaantunut kesken liikkeen ja unohtanut tekevänsä töitä ja kääntynyt mukaan) Hyvin pysyi...ei päässyt huomauttamaan. Maassa on pysynyt aina hyvin, mutta kokeiltiin nyt sekin. Lisäksi istumisia, jotka yllättivät. Kun edellisenä päivänä pieni tippui maahan, nyt se ei tarjonnut kertaakaan mitään muuta kuin istumista....kolmen onnistuneen toiston jälkeen en uskaltanut enää tehdä enempää!

Murheenkryynini, seuraaminen, ei ollut tällä kertaa niin hyvää. Paljon täytyy tehdä jumppaa ja ympyröitä vasemmalle, Nanohan lintsaa takapään käytöstä!!!

Agilitytestausta (kepit, kontaktit) putkia ja muutama takaakierto (testausta). Minähän annoin reilu vuosi sitten Samille luvan treenata agilitya Nanon kanssa ja nyt jos teen taas itsekin sen kanssa, haluan tietää mitä se on vuodessa oppinut. Ei ainakaan keppejä tai kontakteja! Saminkin treenaaminen on jäänyt loppujen lopuksi aika vähiin, kun aikaa on kulunut kaikkeen ihan muuhun, joten ihan ymmärrettävää. Nyt täytyy sitten vaan opettaa nuokin asiat Nanolle.

Iltapäivällä meille tuli ruokavieraita ja söimme hyvin ja pitkään sekä maistelimme vuoden valkoviiniä. Kivaa oli!

7.1. Pika pikaa Hollolassa, minuuttiaikataululla töitten jälkeen.

Ruutu, josta pieni koira ei ollut kuullutkaan. Rakensin ruudun Nanon läsnäollessa ja kun yritin viritellä sitä kertomalla että nyt tehdään ruutu, se pälyili selvästi putkia ja puomia. Eli aloitimme taas markkerilla, ok. Sitten ilman markkeria ok.

Stoppeja treenasin putkien kautta ja suoraan. Ok. Itse asiassa tässä treenissä sattui sellainenkin hassu juttu, että lähetin Nanon putkeen ja siitä toiseen putkeen, jonka jälkeen tarkoitukseni oli pysäyttää se, mutta pienipä lukitsi heti putkesta ulostullessan ruudun. Nyt se tiesi ihan varmasti, että tätähän siltä toivottiin ja meni kovin tohkeissaan ruutuun seisomaan. Mitenniin me muka teemme töitä liian kaavamaisesti ja leikinomaisesti! Mutta hei, se pysähtyi joka kerta, ja ihan nätisti ja nopeasti.

Hyppyä treenasimme tulevaa AVO-koetta ajatellen. Tällä kertaa Nano oli kuin ihmisen mieli ja istui kauniisti hypyn taakse, kuunteli hyvin ja teki rauhallista työtä! Jes. Joitakin toistoja.

Seuraaminen oli kokonaisuudessaan ok. Takapään käyttöä jumppasimme jonkin verran ja näköjään sitä pitää jumpata vieläkin. Myös käännökset ovat vaihtelevia, mutta se voi johtua myös emännän kävelyrytmistä...eihän pieni koira voi onnistua, jos emäntä on ihan tumpelo! ;)

Loppiainen oli ja meni, ja kuusi kannettiin ulos. Puuduttava arki on jälleen alkanut. Minulla tosin on se ilo, että odottelen pentusia syntyviksi ja saan niistä elämänsisältöä muuten niin hiljaiseen ja rauhalliseen elämääni. :)

Parempaa uutta vuotta!

Toivon alkaneelta vuodelta niin paljon enemmän, niin paljon parempaa ja niin paljon helpompaa! Olen siis todella realistinen ja toiveideni toteutuminen kovin todennäköistä. Voin siis jo varautua uusiin pettymyksiin...

Kirjoitin jo yhden "tilinpäätöksen" menneestä vuodesta ja "toimintasuunnitelmaa" tulevalle vuodelle. Totesin kuitenkin ne kirjoitettuani, että niitä ei voi julkaista. Tämähän on julkinen blogi, ja on asioita joita ei julkisesti voi sanoa; joko siksi, että en halua koko elämääni (suruineen ja iloineen) nettiin satunnaisten lukijoiden pohdittavaksi, tai siksi, että tekstini olisi liian suorasukaista muita ihmisiä kohtaan. Rakkaat vanhempani! Kasvatitte minut liian hyvin...olen niin hyväkäytöksinen, etten pysty olemaan ilkeä vaikka mieli tekisi. Vaikka tietäisin, ettei joku ansaitse sääliäni ja suojeluani, en vain pysty olemaan asiaton. On nurinkurista, että rakkaani joutuvat kärsimään kiukunpuuskistani kotona, kun en pysty kohdistamaan niitä oikeisiin tahoihin. Anteeksi siis Sami! Joudut kuuntelemaan ilkeitä ajatuksiani, vaikka ne eivät edes (aina ;) ) kohdistuisi sinuun. Yritän parantaa tapani! (ensimmäinen lupaus)

Voin kuitenkin lyhentää osan tilinpäätöksestäni tähän;

Menneestä vuodesta plussapuolelle ja uuteen vuoteen mukaan otettavaksi jäivät mm. seuraavat asiat;
1) Uudelleen löytynyt "itsekkyyteni". Opettelen pitämään puoliani!
2) Toimiva suhde Nanon kanssa. On ilo treenata sen kanssa...aina! Kotona se on varjoni ja äänetön lakeijani. Nyt voin jo myöntää, että ensimmäiset pari vuotta Nanon kanssa treenatessa kaipasin siitä jotakin enemmän; enemmän draivia, enemmän rämäpäisyyttä, enemmän kaikkea! Hipun jälkeen kaikki tuntui niin laimealta! Hippu vaan on niin omanlaisensa! Minun koirani!
3) Avoimuuden ja rehellisyyden. Haluan kuulla ja kertoa ilot ja surut avoimesti läheisilleni. Ne voivat välillä satuttaa, mutta jos niitä ei kerro, ne kasaantuvat vuoriksi jotka hautaavat kaiken alleen.
4) Ihanat ystäväni ja siskoni, joiden kanssa vietettiin niin monet hyvät hetket, naurettiin monet naurut ja jotka toimivat vaikeina hetkinä kiinnipitävä liimana, kun olin hajoamassa. Te olette painonne arvoisia kullassa!

Tilinpäätöksessä miinuspuolelle ja jälkeen jätettäväksi jäivät
1) Negatiiviset tunteet ( viha, katkeruus, suru, pelko, kyynisyys...) Nuo kaikki tunteet kuuluvat osana normaaliin elämään, mutta menneenä vuonna maljani valui niistä aivan yli äyräidensä. Ensi vuodelle toivon niitä osalleni vain pieninä maustemitallisina tasapainottamaan elämääni.
2) Laiskuuden! Ei ole reilua treenikavereita, työtovereita tai kotiväkeä kohtaan, jos ei hoida omaa osuuttaan yhteisistä hommista! Yritän olla ahkerampi! (toinen lupaus)


Tulevalta vuodelta toivon...
1) Jotakin ihan muuta...en oikein itsekään tiedä mitä se on, mutta jotakin on tapahduttava! Harhailen vielä pimeässä ja mietin mitä haluaisin. Voi olla ettei se tule koskaan minua vastaan, voi olla etten tunnista sitä, ja kävelen onneni ohi. Toivon kuitenkin, että se jonkin tulee vastaan, että tunnistan sen ja että se muuttaa kaiken. Minä, maailman muutosvastarintaisin ihminen koen nyt muutoksen ystävänä ja olen vielä itsekin ymmälläni siitä. (30+ kriisikö?) Toivon vain riittävästi rohkeutta tarttua hetkeen ja toteuttaa ne muutokset.
2) Harrastustavotteiden saavuttamista, monen vuoden pettymysten jälkeen. Pettymyksistä voi syyttää vain itseään, koska harva koira yksin pystyy treenaamaan ja käymään kokeissa/kisoissa. Josko tänä vuonna kuitenkin saisin ehjän harrastusvuoden, josta jäisi jotakin käteenkin.
3) Kykyä antaa anteeksi! Olen oppinut, että jos anteeksipyytäminen on vaikeaa, on anteeksi antaminen vielä vaikeampaa. Vaikka kuinka haluaisi antaa anteeksi, se onnistukaan ihan noin vain.

Vuoden viimeiset päivät antoivat viitteitä paremmasta vuodesta. Sunnuntaina nautin hangessa rämpimisestä metsälenkillä koirien kanssa ja kävin vielä Pennalassa tekemässä Nanon kanssa AVO:n kokeenomaisena. Meillähän ei ole edes AVO1-tulosta, joten ajattelin nyt heti alkuvuodesta yrittää kokeeseen, jossa voisimme sen saada. Tarvitsisi siis treenata vähän koetta vartenkin. Marille iso kiitos käskytyksestä ja kommentoinnista. Treeni oli hyvä, vaikka seuraaminen oli tuttuun tapaan levotonta, kaukoissa jouduin antamaan kaksi käskyä (ensimmäinen istumaannousu meni Nanolta ihan ohi kun se keskittyi hölmistyneen näköisenä katsomaan sivullaan käskyjä huitovaan Maria) ja noudossa annoin kuulemma reilun vartaloavun, jota en itse edes tiedostanut. Seisominen, maahanmeno, luoksetulo jne. olivat kuitenkin oikein kivoja, ja ennenkaikkea koiran vire pysyi hyvin ylhäällä. Palkaksi Nano sai tehdä pienen suoran pätkän agia. Se on ihana!!!

Sunnuntaina illansuussa suuntasimme Samin kanssa Jyväskylään, jossa nautimme kahdenkeskisestä ajasta ilman lapsia ja koiria. Kävimme syömässä erinomaisessa ravintolassa kolme ruokalajia viineineen ja niin edelleen... Aamulla haimme matkaan Lyytin, jonka pitäisi saada meillä pennut viikolla 2. Lyytissä on tapahtunut paljon muutosta jo siinä puolessatoista viikossa jonka se oli kotonaan sitten viime näkemän. Sen normaalisti turhankin hoikka runko on nyt tasapaksu ja se on hurjan rauhallinen. Tokihan se haastaa Nanoa leikkiin ja koheltaa hihnassa, mutta sisällä se leipäilee kaikessa rauhassa ja mielellään kainalossa. Täytyy nyt lähipäivinä yrittää tunnustella montako pentusta sieltä olisi tulossa. Jännittäviä ja ihania aikoja luvassa siis!

Uudenvuodenaattona meillä oli treeniaika myös Korkeavireellä. Tein Nanon kanssa niin tokoa kuin agilityakin. Tokon aloitimme seuraamisella; ensin pikkujumppaa siirtymien, paikallakäännöksien ja lyhyiden pätkien muodossa. Nano oli hyvä! Myös pitempi seuraaminen oli tällä kertaa aivan loistavaa... Tein paljon temponvaihdoksia ja Nano pysyi hyvin oikealla paikalla, eikä edes poikittanut paljoa. Stoppitreeni tehtiin putkien kautta. Muutaman kerran Nano yritti valuttaa stoppia, mutta asiasta huomauttamalla saatiin aikaan aivan loistavaa tulosta! :D

Ruudun Sami rakensi agiesteiden sekaan vinottain erilaiselle alustalle. Ja se oli Nanolle hiukan haastava. Se tarjosi vasenta sivua, ja kun pyysin korjaamaan, se alkoi tökkiä vasenta etumerkkiä. Kävimme yhdessä katsomassa oikean paikan ja kokeilin uudestaan. Lopputulos oli sama merkin tökkiminen turhautumiselkein, joten minä päätin puhaltaa peli poikki ja vein ruutuun markkerin. Sen jälkeen Nano haki ruudun superhyvin. Tein ensin yhden suoran lähetyksen ruutuun markkerille, toisen putken kautta ja vielä yhden ilman markkeria putken kautta. Sekin oli ihan super ja pikkukoira selvästi ajatteli, joten lopetimme ruudun treenaamisen siihen.

Tunnari tehtiin toisen koiran käytetyillä palikoilla, ja hiukan jännitti miten Nano selviää. Kapuloilla se ensin kulkikin rivin läpi eikä ottanut omaa, pälyili hetken ympäristöä, josko oma olisikin kiusaksi jossain sivummalla, mutta kävi sitten rivin uudelleen läpi ja toi oman. Pätevä pieni eläin!

Hypyllä olemme tehneet pari kertaa viime aikoina hyppynoutoa, mutta nyt kokeiltiin AVO-hyppy, ihan sitä varten, josko sinne kokeeseen pääsisi. Ja sehän ei ihan toiminut. Ylihän Nano  menee komeasti, mutta sitten se joko mainui maahan tai linkaisi itsensä samantien takaisin luokseni. Niinpä vaan vahvistettiin istumista hypyn taakse. Tein myös metallinoutoa, jossa meno kapulalla, sen nosto ja pitokin oli hyvää, mutta pienellä ei ollut ajatustakaan tulla takaisin hypyn kautta, eli osina treenattava kapulan kanssa sivulletuloa hypyn yli. Myös vinoja suuntia, omat heittotaitoni tuntien. Ei kuitenkaan masentavanut, vaikka kaikenlaista säätöä tulikin. Tein myös yhden pitkän suoran metallin, jonka ajattelin palkata leluun vauhdista, ja kuinkas kävikään. Nanon tipputtaessa kiitoksella kapulan vauhdissa, kapula kimposikin matosta takaisin ylös ja osui sitä etujalkaan. Siinä sitten arvottiin sattuiko vai ei...se itse ei reagoinut mitenkään mihinkään liikutukseen tai kopelointiin, mutta vainoharhainen emäntä oli näkevinään keventämistä ravissa ja ehkä ontumistakin. Koska pikkukoira kuitenkin oli ihan on cool itsensä, päätimme tehdä lopuksi suunnitellun agipätkänkin.

Ja nyt teidän ylikriittiset agilitygurut...tai wanna-be-sellaiset, täytyy muistaa, että minä olen treenannut Nanon kanssa agia viimeksi vuonna 2010...tai ehkä vielä keväällä 2011...en muista. Ja mitään kunnon ratatreeniä en ole tehnyt vuoden 2008 jälkeen. Joten on turha odottaa meidän aloittaneen mistään supervaikeasta 33 esteen radasta, joita niin usein tarjotaan yleisratkaisuksi mihin tahansa pulmaan. Ehei, me teimme hyvänmielen ympyrätreeniä, jossa ohjaalta ei vaadita yhtään mitään. Okei, yksi takanaleikkaus piti kokeilla! Sekä Eve että Nano (Eve tietysti Samin kanssa) tekivät töitä hyvällä innolla, vauhdikkaasti. Evekin kehittää loistavat kierrokset, kun se saa tehdä hommia vuorotellen Nanon kanssa, tai Nanon jälkeen.

Koska treenit olivat näin onnistuneet, voi hyvällä mielellä jättää treenaamisen seuraavaan vuoteen. Eli alkaneeseen... työt alkavat taas huomenna, mikä haittaa hiukka harrastamista, mutta eiköhän tässä jotakin keksitä! Pitkästä aikaa uskallan katsoa tulevaisuutta silmästä silmään ihan luottavaisena! :D