Vilkkuvia valoja

2.1.-3.1. Kuten pelkäsinkin, työt haittasivat kovastikin treenaamista alettuaan. Lisäksi kehitin itselleni töitten alkamisen kunniaksi oikein kunnon migreenin keskiviikkoaamuksi. Otin ensimmäiset lääkkeet neljältä yöllä, mutta eiväthän ne mitään auttaneet, vaan seikkailin ensimmäisen työpäivän iloisessa sumussa...tai ilo siitä oli kaukana kun päässä jyskytti ja aina silmät sulkiessa näki komeita ilotulituksia. Puhuin ihan puuta heinää...numeroiden kirjoittaminen yhdestä neljään oli mahdotonta (kolmonen jäi väliin), ja sitä kyllä vaaditaan jopa tällaiselta höpö-höpö-opelta joka vaan leikkii ja laulaa päivät pitkät. Työparillani oli taas kerran hauskaa kustannuksellani! Kaiken lisäksi meillä oli edessämme huonekalujen järjestäminen  uuteen luokkatilaan ja about 30 muuttolaatikon tai säkin purkaminen tilaan omille paikoilleen...siinä sivussa vielä järjestämme oppilaille mielekästä puuhaa kevätlukukauden ensimmäiseksi koulupäiväksi. Että siinä sitä on teille laadukasta suomalaista perusopetusta. Ei siis mahdollisuuttakaan treenata illalla, vaan töitten jälkeen kaaduin kotona sänkyyn ja yritin nukkua pahimman pois.

Torstaina olo oli jo vähän seesteisempi (neljään kirjoittaminen onnistui jo tiukasti keskittymällä), mutta edelleen iltapäivällä näin vilkkuvia valoja ympärilläni, tosin silmät auki. (enkä nyt tarkoita niitä uuden rakennuksen ylihienoja liiketunnistimilla varustettuja valoja, jotka näin alkuunsa vilkkuivat ihan omaa elämäänsä) Olipahan jotakin hubaa minullakin saadessamme uuden koulurakennuksen käyttäjäkoulutusta:  ihailin tähtikuvioita ja yritin koskea niitä! Ei edelleenkään treeniä.

Tai jos totta puhutaan, niin treenaanhan minä kaikkina tällaisina päivinä jotakin kotonakin. Kaukojen tekniikkaa vähintään. Mutta se ei ole ihan tositreeniä, vaan lähinnä sellaista hurvittelua, kun Nano-pupunen niin nätisti pyytelee. Täytyyhän pienen koiran saada tehdä jos se tahtoo!

4.1. Treenini kuivui hallien pihalla pyörimiseksi. Minullahan on tapana tehdä minuuttiaikatauluja, tyyliin;
klo 13-14.15 puran viimeiset muuttolaatikot luokassani
haen koirat kotoa
klo 15.00 otan Samin kyytiin töistä
siitä hallille, jossa pikkulenkki ja pikainen treeni
klo 16.00 (tai usein vasta vartin yli tai puolelta) haetaan lapset päiväkodista
Tällainen aikataulutus on usein ainoa tapa yhdistää treenit työpäivien ja koko perheen harrastamisen lomaan. Ja koska tuota aikaa ei todellakaan ole odotteluun, on tämä systeemi myös äärimmäisen haavoittuva. No, pettymyksethän tunnetusti kasvattavat (kuinkahan suureksi ihmiseksi minä vielä kasvankaan?), ja perjantaina tuli taas todettua, että aina ei vaan onnistu, vaikka kuinka yrittää. Hollolassa oli vasta aloitettu omatoimitreenit ja Pennalassa ei viitsitty edes kysellä, kun autosta tunnisti että hallissa on ihminen jonka treeneillä on taipumusta kestää.

Pettynythän minä olin, kun kunnon treenit jäivät tekemättä, mutta eihän sille mitään voi. Hyvä vaan, että hallit ovat käytössä, koska turhan usein ne seisovat tyhjilläänkin. :)

5.1. Pennalassa. Ensin seuruujumppa, jossa Nano olikin tällä kertaa ok.

Ruutuun menimme ensin yhdessä katsomaan. Kipitimme hallin toiselle laidalle, jossa hoin Nanolle virittelyä "mennään ruutuun", jolloin N tuijotti Samia. Päätin, että tällä kertaa ei tehdä virheitä ja kävin vielä itse pyörähtämässä ruudussa, lähetys ja hienosti ruutuun (vasen takanurkka, kuitenkin keskilinjan yli) Jessican vinkkien mukaan olen tyytyväinen paikkaan kunhan se on keskilinjan takapuolella, enkä ainakaan tällä hetkellä vaadi millilleen ihannepaikkaa. Katsotaan sitten, kun ruutu itsessään alkaa olla varmempi. Jotenkin Nano ei vaan vieläkään hahmota koko ruutua. Kyllähän se sinne menee ihan vauhdikkaasti ja tykkää etenkin ruutuleikeistä, joissa ruutuun  juostaan putkista tai kierroista, mutta se suoraan ruutuun meno ihan ensimmäisen kerran treenissä on aina niin vaikea. Toistoja, toistoja ja toistoja. Tällä kertaa teimme myös pitkien suorien lähetysten (3kpl) lisäksi Jessican vinkistä ruutuun hakemista sivuilta ja edestä. Hänhän ehdotti sitä juuri siksi, että Nano alkaisi hahmottaa ruutua ja oikeaa paikkaa paremmin.

Stoppeja tehtiin putken kautta. yksi valutettu, josta ei palkkaa. Muuten ok. Myös suoraa luoksetuloa. Lopuksi liikkeenä (istu, odota, sei. Kehut ja palkka...sivu, kehut), joka sujui myös mallikkaasti. Olin oikein tyytyväinen.

Tunnari. Sami halusi taas kokeilla isolla palikkamäärällä, eli heitteli maahan parikymmentä kapulaa. Nano meni kapuloille tutun innostuneesti, mutta ilmassa oli jälleen nopeasti turhautumista, kun se tajusi miten paljon palikoita on, eikä heti sattunut omalleen. Se toimi kuitenkin selvästi hallitummin, kuin aiemmissa treeneissä isoilla kapulamäärillä. Lopulta se löysi oman nostamatta vääriä, vaikka milleistä se oli kiinni. Iso kapulamäärä ei vieläkään toimi, mutta pienen pää pysyy koko ajan paremmin kasassa vaikka kaikki ei heti onnistukaan. Eli näitä tehdää lisää. Kuinka helppoa kuudesta kapulasta valitseminen sille sitten onkaan? Vai onko sittenkään? ;)

Pitempi seuraaminen. Jos Nano turhautuu tunnarin ja ruudun kanssa, niin minulla ei meinaa pää aina kestää näitä seuraamisharjoituksia. Juoksu superia, kuten se tuppaa meillä olemaan pitemmätkin pätkät olivat tällä kertaa ok, mitä nyt hiukan poikitusta esiintyi. Jotenkin tuo seuraaminen vaan on meillä niin vaihtelevaa. Samin mielestä se on parantunut paljon, mutta itse meinaan välillä vaipua epätoivoon. Eikö tästä tule koskaan mitään valmista. Aina joku osa-alue repsahtaa kun toisen saa kuntoon. Voi plääh!

Tokon jälkeen oli vuorossa loppukevennys, eli agiliitoa. Sami oli suunnitellut meille pienen radan pätkän, jossa lähinnä taas minulle muistuteltiin miltä tuntuu koiran kanssa tehdä tätäkin lajia. Nano on kyllä niin liikuttavan pätevä missä vaan! Kunhan vaan emäntäkin saa päivitettyä kovalevylleen edes joitakin uudenmpia ohjauksia, kun tuohon vanhaan ohjelmistoon kuuluu aika suppea valikoima. Ja ihan väärillä nimillä nekin. ;) Mutta siitä olen ylpeä, että oikeastaan vain yhden kerran nostin kättä paniikissa huitaistaksen koiraa jollekin esteelle kun oli kilometrejä jäljessä. (eihän se tietenkään toiminut). Kyllä Pete teki pentukurssilla hyvää työtä opettaessan meikäläiselle muutamia perusteita agilityohjauksesta ja Nanon kanssa sen kyllä huomaa. Minähän halusin siitä koiran joka tekee töitä itsenäisesti eikä paljoa kysele...ja sellaisen sain. Kun se vielä on kohtuu hyvin ohjausta seuraava otus, siitä voi saada ihan kivan agikoirankin. Ihan kiva!

6.1. Löin lapsille aamupalan eteen ja läksin koirien kanssa aamulenkkeilemään vajaan tunnin lenkin. Näin ehdin vielä Pennalaan ennen kuin siellä alkoivat varatut treeniajat.

Ruutua tehtiin markkerilla ja ilman. Putken kautta leikkinä, tai kahden putken kautta leikkinä (tulipa testattua pimeitä putkiakin siinä sivussa). Pikkuotus oli ihan valtavan pätevä!!! Kun se on varma siitä, mitä siltä vaaditaan, se menee ruutuun niin valtavan tosissaan ja hyppää ilmassa ympäri hiekka pöllyten.

Stopit olivat tosi hyviä. Putkien kautta, tai suoraan. Monta suoraa ja seitä, yksi maahan meno. Ei valumista.

Jäävät: seisominen ja muistuttelua, että tassut pysyy maassa vaikka mitä tapahtuisi. (välillä on vähän herpaantunut kesken liikkeen ja unohtanut tekevänsä töitä ja kääntynyt mukaan) Hyvin pysyi...ei päässyt huomauttamaan. Maassa on pysynyt aina hyvin, mutta kokeiltiin nyt sekin. Lisäksi istumisia, jotka yllättivät. Kun edellisenä päivänä pieni tippui maahan, nyt se ei tarjonnut kertaakaan mitään muuta kuin istumista....kolmen onnistuneen toiston jälkeen en uskaltanut enää tehdä enempää!

Murheenkryynini, seuraaminen, ei ollut tällä kertaa niin hyvää. Paljon täytyy tehdä jumppaa ja ympyröitä vasemmalle, Nanohan lintsaa takapään käytöstä!!!

Agilitytestausta (kepit, kontaktit) putkia ja muutama takaakierto (testausta). Minähän annoin reilu vuosi sitten Samille luvan treenata agilitya Nanon kanssa ja nyt jos teen taas itsekin sen kanssa, haluan tietää mitä se on vuodessa oppinut. Ei ainakaan keppejä tai kontakteja! Saminkin treenaaminen on jäänyt loppujen lopuksi aika vähiin, kun aikaa on kulunut kaikkeen ihan muuhun, joten ihan ymmärrettävää. Nyt täytyy sitten vaan opettaa nuokin asiat Nanolle.

Iltapäivällä meille tuli ruokavieraita ja söimme hyvin ja pitkään sekä maistelimme vuoden valkoviiniä. Kivaa oli!

7.1. Pika pikaa Hollolassa, minuuttiaikataululla töitten jälkeen.

Ruutu, josta pieni koira ei ollut kuullutkaan. Rakensin ruudun Nanon läsnäollessa ja kun yritin viritellä sitä kertomalla että nyt tehdään ruutu, se pälyili selvästi putkia ja puomia. Eli aloitimme taas markkerilla, ok. Sitten ilman markkeria ok.

Stoppeja treenasin putkien kautta ja suoraan. Ok. Itse asiassa tässä treenissä sattui sellainenkin hassu juttu, että lähetin Nanon putkeen ja siitä toiseen putkeen, jonka jälkeen tarkoitukseni oli pysäyttää se, mutta pienipä lukitsi heti putkesta ulostullessan ruudun. Nyt se tiesi ihan varmasti, että tätähän siltä toivottiin ja meni kovin tohkeissaan ruutuun seisomaan. Mitenniin me muka teemme töitä liian kaavamaisesti ja leikinomaisesti! Mutta hei, se pysähtyi joka kerta, ja ihan nätisti ja nopeasti.

Hyppyä treenasimme tulevaa AVO-koetta ajatellen. Tällä kertaa Nano oli kuin ihmisen mieli ja istui kauniisti hypyn taakse, kuunteli hyvin ja teki rauhallista työtä! Jes. Joitakin toistoja.

Seuraaminen oli kokonaisuudessaan ok. Takapään käyttöä jumppasimme jonkin verran ja näköjään sitä pitää jumpata vieläkin. Myös käännökset ovat vaihtelevia, mutta se voi johtua myös emännän kävelyrytmistä...eihän pieni koira voi onnistua, jos emäntä on ihan tumpelo! ;)

Loppiainen oli ja meni, ja kuusi kannettiin ulos. Puuduttava arki on jälleen alkanut. Minulla tosin on se ilo, että odottelen pentusia syntyviksi ja saan niistä elämänsisältöä muuten niin hiljaiseen ja rauhalliseen elämääni. :)