Jassoo..kahtena viime viikkona olen treenannut häpeällisen vähän. Enkä edes ole viiltämässä ranteitani auki sen takia. Hyi minua...en ikinä kelpaa parempiin piireihin, koska en ota treenaamista vakavissani. Ei, olen jopa oppinut armollisuutta itseäni kohtaan ja todennut jälleen kerran, että elämässäni on monta tärkeämpää asiaa kuin se, poikittaako Nano hiukan seuraamisessa. Ja Nanokin on ansainnut tämän juoksutaukonsa. Se on hiukan vaisu juoksujen aikaan, joten ehkä ihan hyväkin näin. Me kummatkin selviämme ilman mielipahaa tästä ajasta.
Viime viikolla treenasin tiistaina Hollolassa. Ihan Jees!
Keskiviikkona hiihdätin lapsia ja teimme Sagan synttäreitä varten prinsessakuvaa kakun päälle. Torstaina taisin siivota, kuten perjantainakin. Lähipiirimme oli nimittäin sunnuntaina tulossa juhlimaan neljävuotiastamme, ja minähän olin luvannut saada lastenhuoneen leikkikuntoon. Useampi ilta kului kattoa maalaillessa, mutta leikkikunnossa se oli. Kaikenlaista pientä tuunattavaa (kattolistat, jalkalistat, seinälistat, yhdet ikkunanpielet, koristemaalaukset...) siellä vielä on, mutta niin on myös tilaa leikille ja lasten leluille ihan uudella tavalla.
Lauantaina Sami oli Korkeavireellä kouluttamassa koko päivän ja minä valmistelin synttäreitä, eli leivoin, siivosin ja shoppailin synttärikrääsää. Ette uskokaan millainen määrä tavaraa yhden lapsen synttäreille tarvitaan. Ensinnä pitää tehdä kaikki tarjottavat sukulaisille ja erikseen kaverisynttäreille (tai eihän se ole mikään pakko, mutta pitkästä aikaa oli ihan kivaa leipoa ja vaikka itse sanonkin, onnistuin ensimmäistä kertaa tekemään täydellistä kinuskia), toiseksi varataan lapsille pienet pussukat jotakin krääsää ongintaan tai aartenetsintään ja kolmanneksi synttäreistä (tai mistä tahansa muista juhlista) saa oivan tekosyyn ostella kaikkea muutakin: kun kerran vieraita on tulossa, niin eikö olisi kiva laittaa uudet verhot, tai päiväpeitto, tai matto... :)
Luin joskus jonkin lehtijutun, jossa lasten synttäreitä verrattiin kilpavarusteluun, ja kyllähän se aikalailla paikkansa pitääkin. Nykypäivänä vaatii rohkeutta pitää pienet, muutamalle kaverille tarkoitetut synttärit, kun kaverit pitävät mitä hulppeampia juhlia. Jotenkin sitä miettii saako oma lapsi sitten kutsua ollenkaan, jos hän ei vastavuoroisesti kutsu itse kaikkia mahdollisia kavereita. Ja onko se lapsen onnellisuus kuitenkaan siitä kiinni käykö hän viisillä vai viisillätoista synttäreillä vuoden aikana. Saga on vielä niin pieni, että hän ei ole päässyt kuin yksille kaverisynttäreille, mutta Lotta tuntuu ravaavan niillä jatkuvasti. On HopLop- synttäreitä, on liikuntasynttäreitä (esim. Lahden Ahkera) ja tulevana viikonloppuna Lotta on kutsuttu YogaRocksiin kiipeilysynttäreille. Ja arvatkaapa paljonko tuollaiset synttärit maksavat...paljon!!! Hiukan tulee itselle paineita, kun Lotan maaliskuiset synttärit lähestyvät. Lotta haluaisi tottakai kutsua kaikki tarhakaverinsa ja vielä Riihelän kavereitakin, sekä tästä kotoa. Lapsimäärä nousisi sinne 15-20. Arvatkaapa suostunko sitä määrää pyörittämään meillä kotona....onneksi on kohtuuhintaisia kerhotiloja pariksi tunniksi. Ja luulisi tällä koulutuksella ja työkokemuksella keksivän sopivaa tekemistäkin eskari-ikäisille... mutta aika näyttää.
Sunnuntaina olikin sitten Sagan juhlapäivä. Aamulla kuskasimme lapset hiihtostadionille lasten talviolympialaisiin, jossa hiihdeltiin "kilpaa" ja ratsastettiin ponilla aikuisten höpöttäessä tuttujen kanssa. Oli kiva nähdä esim. Lotan vanhoja hoitokavereita vanhempineen. Toisaalta tuollaiset massatapahtumat saavat minut usein vähän pahalle tuulelle. Siellä kun tuppaa olemaan noita meikäläisen lainalapsiakin, ja siinä sitten täytyy maireana hymyillä ja moikkailla ja olla niin asiallista ja sosiaalista. Ei siinä mitään, mutta kun muutenkin välillä tunnen niin olevani töissä ja nieleskelen kommenttejani huonosti käyttäytyville (vieraille) lapsille. Nytkin jouduin pariin otteeseen ottamaan itseäni tiukasti niskasta kiinni, kun muutamat isommat lapset seisoivat niin lähellä latua, että 5-6-vuotiaat hiihtäjät horjahtelivat ohi...ja mitä tekivät vanhemmat...eivät mitään. Minä pidän lapsista kovasti...niin omista kuin vieraistakin...mutta usein lasten vanhemmat ovat ihan eri juttu. Jokatapauksessa lapsilla oli mukavaa: Saga "voitti" hiihtokilpailut, (eli sai mitalin kuten kaikki muutkin osallistujat) ja Lotta voitti itsensä rinteessä lasketellessaan vanhan kaverinsa Venlan kanssa ensin huojuen ja sitten jo varmemmin. Sagalla meni jo hiukan herne nenään oman hiihtovuoron odottelussa, mutta ovela äiti kannusti kertoen tutun Samu-pojan hiihtäneen hetkeä aiemmin äidin ohi ja Sagan lähtiessä tavoittamaan häntä loppumatka meni ihan kivuttomasti. Samu tosin löytyi vasta paljon myöhemmin poniratsastusjonosta.
Itse synttärit olivat mukavat, sankari sai paljon ihanaa pikkutavaraa ja herkkuja jäi yllin kyllin työkavereille syötettäväksi. ;)
Tämä viikko on mennyt vähän samanlaisissa tunnelmissa. Olen käyttänyt koirat lenkillä työpäivän jälkeen maanantaina ja tiistaina, mutta varsinaisesti treenaamaan en ole ehtinyt. Päiväkoti kun menee kiinni "jo" viideltä ja lapset pitäisi ehtiä hakemaan ennen sitä. Keskiviikkona pitkään yskinyt ja röhissyt Saga sitten olikin kuumeessa ja loppuviikko on sairaslomaa. Sami oli kotona keskiviikkona ja minä tänään ja huomenna. Saga on melko väsynyt, mutta olemme me tänäänkin olleet reippaita ja siivonneet alakerran...tai Saga soitti huilua pennuille sillä aikaa kun Lyyti ja minä imuroimme ja pyyhimme lattiat sekä suoritimme pyykkihuoltoa. Lisäksi leivoimme sämpylöitä ja minä olen yrittänyt hoidella kaikenlaisia juoksevia asioita, nyt kun kerrankin on aikaa soitella päiväsaikaan. Erilaiset soittoajat ovat muuten ihan idioottimainen juttu. Millä luokanopettaja soittaa klo 12-13 mihinkään, kun luokassa hyörii parhaassa tapauksessa koko luokallinen lapsia. Sanonko niille, että älkää riehuko ja olkaa hiljaa, kun ope nyt soittaa yhden puhelun. Olen antanut tästä palautetta jo suoraan esim. Neuvolaankin, mutta aina yhtä vihaiseksi saa tämä juttu. Jos noita omia töitä voisikin rytmitellä tarpeen mukaan niin mikäs siinä, mutta kun ne pienet lainalapseni eivät ole jätettävissä ilman aikuista...sehän olisi virkavirhe.
Vaikka viime viikot ovat olleet kiireisiä, ja käsillä puuhaa jatkuvasti, ovat aivoni käyneet ylikierroksilla jatkuvalla syötöllä...tai eihän se nyt mikään uutinen ole niille jotka minut tuntevat, mutta paljon erilaisia ajatuksia on taas päässä pyörinyt. Olen esimerkiksi miettinyt sitä, että mitä facebook-päivitykset paljastavat ihmisistä. Me äiti-ihmiset hehkutamme siellä pienten kullannuppujemme saavutuksia kyllästymiseen asti. Koiraihmiset harrastavat vähän samaa koiriensa saavutuksista. Jotkut ihmiset kertovat uusista hankinnoistaan: tänään ostin tällaiset kengät, nyt minulla on uusi puhelin, sain kivan käsilaukun, huomatkaa miten kiva uusi pipo jne. Toiset jakavat hurjat määrät erilaisia hassuja/kantaaottavia/koskettavia linkkejä...jotkut eivät koskaan kirjoita mitään. Onko se varovaisuutta, viisautta vai laiskuutta. Varmasti riippuu ihmisestä. Kun tällainen ihminen joskus päivittää tai kommentoi jotakin, sen täytyy olla hänelle todella merkityksellinen asia. On ehkä hiukan kärjistettyä ajatella, että kukin kertoo elämässään keskeisessä roolissa olevista asioista, mutta tiettyä totuutta siinä on. Fb:ssa on kavereina paljon sellaisia ihmisiä, joiden kanssa ei oikeasti olla juurikaan tekemisissä, joita ei oikeasti tunneta kovin hyvin. Ja ikävä kyllä, näistä ihmisistä muodostuu tietynlainen kuva juuri heidän päivistystensä perusteella. Esim. uusilla tavaroillaan tai hankinnoillaan kehuskelevasta saa aika pinnallisen, materiaa arvostan kuvan, linkkipäivitykset kertovat ihmisen huumorista tai arvomaailmasta jne. Myös ihmisen kaveripiiri kertoo paljon ihmisestä...ainakin jos tuntee edes osan noista kavereista. Kuka tykkää kenenkin päivityksistä...
Millaisen kuvan sitten olen itsestäni antanut. No minähän olen tällainen lapsiani palvova äiti-ihminen, joka tykkää leipoa (ainakin parit leipomuskuvat olen linkittänyt). Koiraharrastukseni ei ole kovin vakavaa, koska en kovin usein tee treenipäivityksiä. :)
Olen myös miettinyt paljon etiikkaa ja moraalia. Niin, kovin hankalaa aihetta. Opetan uskontoa kuudennelle luokalle, ja tein juuri viime viikolla kokeen aiheesta (kristillinen) etiikka ja moraali. Kuudennen luokan uskonnonopetus on aina ollut suosikkini, sillä on ihanaa nähdä ainakin osan lapsista heräävän ajattelemaan: "mut, miten se voi olla noin..." olemme nytkin käsitelleet aiheita ihmisoikeudet, lähimmäisenrakkaus, ihmisarvo jne. Tapanani on tuoda tunnille jokin laulu, käytännön esimerkki tai kuvitteellinen tilanne, jossa esiintyy eettinen pulma. Näitä lapset sitten pohtivat omista lähtökohdistaan ja jakamani lähdemateriaalin valossa, eikä oikeita vastauksia ole. Esim. rasismi herättää aina paljon keskustelua. Samoin oikeus mielipiteen ilmaisemiseen. Tänä vuonna keskustelimme paljon myös vammaisten oikeuksista ja tyttöjä kiinnosti abortti ja se, milloin se on oikein vai onko ikinä. Lapset voivat olla julmetun tiukkoja siitä mikä on oikein. Heille ei vielä ole olemassa harmaan eri sävyjä, vaan kaikki on kovin musta-valkoista.
Joka tapauksessa olen tässä huomioinut, että myös aikuisten moraalikäsityksissä on paljon eroja. Asiat jotka minusta ovat selvästi väärin, ovat toisesta aivan ok. Mikä sitten saa ihmiset ajattelemaan eri tavoin. Olisi helppo ratkaisu sanoa, että eri sukupolvet ajattelevat eri tavoin, mutta sehän ei ole totta. Mikä aiheuttaa sen, että toisten ihmisten moraali ei vain kehity samalle tasolle kuin toisten. Muistan yliopistossa opiskelleeni erilaisia moraaliteorioita ja niiden ja tutkimusten valossa oli vain aika pieni prosentti ihmisistä joka pääsi sinne ylimmille kehitystasoille. Tuskin sinne yllän minäkään, mutta jotenkin on niin surullista, kuinka itsekkyys ja omaan napaan tuijottaminen on nykypäivänä niin yleistä. Taas saan takauman ja muistan kuulleeni jossakin luennolla tai koulutuksessa, että tietyt nykylapsissa ja koulumaailmassa ilmenevät ongelmat johtuvat siitä, että länsimainen yhteiskuntamme korostaa niin vahvasti yksilön vapautta ajatella ja tehdä mitä haluaa. Ennen yhteisöllisyys oli paljon vahvempaa. Lapsissa tämä näkyy kyvyttömyytenä asettua toisen asemaan, jatkuvana kädenvääntönä siitä "etten mä haluu" ja pyrkimyksenä tehdä vain niitä kivoja asioita. Toiset vanhemmat pyrkivät edelleen opettamaan lapsilleen myös pettymysten sietämistä ja ikävienkin asioiden tekemistä, mutta toiset ovat ihan samaa mieltä kuin lapsensakin: jos meidän pekka ei halua hiihtää, niin eihän sen tarvi? Tai toinen esimerkki: kun meidän Lissua nyt kiusataan koulussa. Mitä siitä, että Lissu itse puhuu rumasti muille ja nimittelee heitä. Jos joku erehtyy tekemään sen hänelle, on helvetti irti!
Ja aikuisissa on nähtävissä ihan samaan. Ollaan itsekkäitä, ei ymmärretä omasta ajatusmaailmasta poikkeavia ajatuksia jne. Meikäläisen tyyppinen kukkahattutäti ja hippityttö ei aina oikein ymmärrä mitä ympärilläni tapahtuu...töissä tai koiramaailmassa. Omien kokemusten pohjalta on vain välillä aika vaikea uskoa ihmisten ajattelevan laajempia kokonaisuuksia kuin mikä juuri minulle, juuri nyt, on tuottavinta, hauskinta, parasta jne. Kai se on ihan luonnollistakin elonjäämisvietin kannalta, mutta aika raadollista silti. Emme me ihmiset kovin erilaisia ole kuin muutkaan eläimet.
Jopas meni vakavaksi...enkä edes saanut aikaan mitään pennuista tai laumadynamiikasta, jota myös olen viime aikoina pohtinut.... ehkä huomenna sitten. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti