Positiivista ajattelua etsimässä

Viime viikolla mentiin tutulla kaavalla...torstaina Sagalla neuvola, syöksyilyä sinne tänne ja Sami treeneissä koko illan kaikki koirat mukanaan. Meillä lasten kanssa oli ihanan leppoisa ilta saunomisineen ja piirtelyineen.

Perjantaina treeniä Hollolassa. Ok.

Viikonloppu kului ulkoillessa ja leffoja katsoessa (vuokrasimme kuusi leffaa viikoksi...kolme muksuille ja kolme aikuisille...siitä onkin aikaa kun on ihan rauhassa ehtinyt katsoa kotona filmiä). Ilmat olivat mahtavat ja lauantaina kävimmekin Samin kanssa käyttämässä koirat Pennalassa ja teimme Nanon ja Carin kanssa pienet treenit.

Nanon teki ruudun hyvin häiriöistä (Maikku ja Ari) huolimatta ja sen asenne pysyi koko ajan hyvänä. Seuraamisessa oli jos jonkinlaista...Sami onneksi kommentoi. Kapulaa palautettiin loistavalla vauhdilla, mutta lopuissa oli vähän hienosäätöä. Sami ojensi minua taas siitä, että kumartelen Nanon puoleen sen tullessa sivulle. Anna sille työrauha!!!

Kepit sujuivat tällä kertaa tosi hienosti. Sami nauroi minulle, että se "vaikea" puoli vaihtelee. Yhdellä kerralla toinen puoli ei suju ollenkaan, ja toisella kertaa se puoli on täydellinen mutta toinen takkuaa oikein kunnolla. Mutta eihän minua muutenkaan juuri syytetä liian selkeästä ja johdonmukaisesta ajattelusta, miksi sitten tässä tapauksessa.

Päivä kului leppoisasti lasten kanssa puuhatessa. Minä kävin kaupassa, Sami huolsi pyörät kesäkuntoon ja iltapäivällä päästiin lenkkeilemään koirien ja pyörien kanssa. Sunnuntaina mentiin samalla kaavalla: pyöräilyä, ulkoilua ja lenkkeilyä. Tällaisiakin viikonloppuja tarvitaan. Varsinkin kun luvassa oli jälleen kerran erittäin hektinen viikko.

Maanantaina lenkitin koirat työpäivän jälkeen ja tein Nanon kanssa keppitreeniä. Kyllä se siitä. Kokeilin kepeille hakemista muurin tai putken kautta. Suljettuun kulmaan N löysi kivasti, avokulma oli vielä vähän vaikea. Illalla meillä oli agitreenit, joihin pääsy edellytti taas pientä järjestelyä. Lasten serkkutyttö tuli kaitsemaan heitä ja Satu nappasi minut kyytiinsä, koska auto oli Samilla. Onneksi asumme aikalailla matkalla hallille. Kaikki hihnatkin olivat jääneet autoon, joten Nano lenkkeili koko illan ilman hihnaa. Tosin ei sillä Nanon kanssa juuri mitään teekään, kun se on yksin. Eikä sitä verraamista nyt juuri lenkkeilyksi voi sanoakaan. Hinkkasin neljä kertaa hallille vievän mäen ylös alas tien päähän asti. Ensin reipasta kävelyä ja sitten juoksua. Milloinkohan olen viimeksi tehnyt mäkivetoja?

Satu oli suunnitellut meille mukavat pikkupätkät aiheena pakkovalssi. Itse pakkovalssi ei meille sinänsä ole ongelma, vaan liikkuminen yleensä. Osassa kohdista tiedostin jo pätkiä suunnitellessa, että yritän liikkua takaperin (mikä tunnetusti on meikäläisen vahvoja puolia...noup!). Sitähän me sitten väänsimmekin molemmissa pätkissä. Sitä että minä juoksen eteenpäin, enkä yritä peruuttaa, kun ei se kuitenkaan onnistu. Joka tapauksessa en kaatunut kertaakaan, ja selvitimme molemmat pätkät kokonaisuudessaan läpi edes jotenkuten kunnialla. Toisilla voi olla treeneissään hiukan vaativampia tavoitteita, mutta tällainen harrastelija-mamma on tyytyväinen vähään! Ettäs tiedätte. Vuoden päästä meilläkin on toivottavasti hiukan korkeammat kriteerit, mutta jos nyt aloitetaan ihan realistisin tavoittein.

Minulla on kiva pikkukoira ja ainakin kahden treenikerran kokemuksella aksaaminen on taas kivaa. Meillä ei Nanon kanssa ole tavoitteena maailmanmestaruus, vaan mukava yhdessätekeminen. En siis näe mitään syytä itkeä ja harkita itsemurhaa jos koiran vasen viiksikarva osoitti yhdessä käännöksessä väärään suuntaan, tai jos itse tein virheitä ohjauksessa. Oppia ikä kaikki ja ilman virheitä ei voi kehittyä. Ja minulla tuota kehitettävää riittää!

Tiistaina meillä oli Samin kanssa tarkoitus käydä Hollolassa tekemässä pikatreeni, mutta aika ei vain antanut myöten. Ei se mitään. Ehdin iltapäivällä tehdä töissä vaikka mitä. Oli jotenkin niin itsetyytyväinen olo pitkästä aikaa. Olen tänä talvena hoitanut monta työjuttua niin rutiinilla ja vasemmalla kädellä hutaisten, joten se, että pitkästä aikaa on energiaa tehdä työnsä oikeasti hyvin, tuntuu mahtavalta. Minähän nautin työstäni, mutta ei kerrota sitä kovin julkisesti!

Aloitin taas uskonnon jakson (pidän jaksoissa uskontoa ja historiaa) jossa puhumme mielipiteistä, ajankäytöstä, haaveista, unelmista, tulevaisuudesta jne. Luokkahan on kuutonen, jolla on isoja muutoksia edessä ensi syksynä. Oppilaat hajoavat eri kouluihin ja luokkiin ja edessä on siirtymä Yläkouluun. Tässä vaiheessa on niin hyvä jutella omista arvoista ja ajatuksista, jotta lapset tulisivat tietoisemmiksi niistä ja osaisivat myös ajatella omilla aivoillaan myöhemmin.

Keskiviikkona tunnin aiheena oli vastuu ja vapaus sekä ajankäyttö. Jotenkin niin omassakin elämässäni läsnä olevia kysymyksiä. Miten eri ihmisillä voi noistakin asioista olla niin erilainen käsitys. Perinteisestihän se on mennyt niin, että äiti hoitaa lapsia kotona ja isä tekee töitä ja menee omia menojaan. Nykyaikana se luulisi jo muuttuneen, mutta aika tiukassa tuntuu tuo ajatus olevan aika monen selkärangassa. Mutta onko se joku peruste toimia jollakin tavoin; opin tämä mallin kotona ja näin aion itsekin elää. Mikä tässä maailmassa muuttuu jos kaikki vaan toistavat sukupolvesta toiseen samoja asioita, niin hyviä kuin huonojakin toimintamalleja. Kun sitä osaisikin siirtää lapsilleen vain ne toimivat asiat ja saada heidät oppimaan omista virheistään. Yön sanoin " voi kun oisit viisaampi kuin isäs milloinkaan", tai tässä tapauksessa äiti. :)

Kun on itse niin paljon talven aikana pohtinut (ja tähänkin blogiin kirjoittanut) omaa asennetta ja opetellut olemaan tyytyväinen siihen mitä on, eikä aina haaveilemaan jostakin muusta, oli helppoa perustella lapsille miksi pitäisi tarttua hetkeen ja olla onnellinen. Sitähän voi elää koko elämänsä tyytymättömänä jos aina vain uskoo elämän olevan jollakulla muulla tai jotenkin muuten. Olen tullut siihen tulokseen, että paljon on kiinni omasta asenteesta ja ajattelusta.

Ja vapaus ja vastuu. Puhuimme lasten kanssa siitä millaisista asioista tuollainen 12-13-vuotias voi itse päättää. Mitä hyviä puolia on aikuisuudessa tai lapsuudessa? Entä huonoja? Tosi hienosti useimmat lapsista asioita pohtivat. Nämä ovat vaikeita kysymyksiä. Kuten uskonnon kirjassa luki, osalle aikuisistakin vastuun kanto omista valinnoista ja teoista on ylivoimaisen vaikeaa. Tästäkin kävimme lasten kanssa keskustelua ja tunti kului kuin siivillä. Joku oppilaista ihmetteli puoli kolmelta kuinka kello voi olla niin paljon, vastahan me aloitimme. On aina ihanaa kuulla tuollaista palautetta, silloin tietää tunnin olleen onnistunut.

Illansuussa vein tytöt urheilukouluun ja käytin sillä aikaa Nanon ja Hipun lenkillä Radiomäellä. Aurinko paistoi ja menimme reipasta vauhtia. Mikä nautinto!

Torstaina en ehtinyt koirien kanssa yhtään mitään. Kun työt loppuvat kolmen jälkeen ja Samin pitää olla viideltä vetämässä treenejä, ei siinä välissä juuri luppoaikaa ole. Voisi tietysti kuvitella niin, mutta kun jo ajomatkoihin mene lähes puolituntia, lasten hakeminen päiväkodista kestää oman aikansa ja koirienkin pitäisi työpäivän jälkeen päästä tarpeilleen. Siispä Sami lähti koirien kanssa lähes samantien. Me muksujen kanssa siivoilimme ja torstai on meillä yleinen sauna ja kylpypäivä, joten nytkin lotrattiin alakerrassa lähes tunti. Omalla tavallaan on niin leppoisaa kun kotona ei ole yhtään koiraa, vaikka ei noista vanhemmista shettiäisistäkään mitään vaivaa ole. Yleensä niitä ei juuri edes huomaa. Tosin kyllä Carikin alkaa olla jo sopeutunut laumaan... kuten kuvasta näkyy. (Nano on Karpan ykkösvalinta niin unikaveriksi kuin lenkillä kiusattavaksikin)

Perjantaina rupesin vallan kamalaksi ja kävelin 100 metriä hiihtolatua pitkin, vaikka ladun alussa on isot kyltit; koirat kielletty talvella. Mutta ohops, eihän nyt ole talvi!!! Jäljistä päätellen, joku oli vielä hiihtänyt baanaa pitkin samana päivänä tai edellisenä. Niinpä kävelin kiltisti reunaa pitkin, ja siirryin metsän puolelle heti kun mahdollista. Metsähän minun tavoitteeni alun alkaenkin oli. Olipa ihanaa pitkän talven jälkeen päästä taas tutuille lenkkipoluille Renkomäen harjulle. Meidän puolelta kun ei talviaikaan pääse kovin helposti moottoritien ali koska tunnelissa kulkee latu. Koirat nauttivat vapaana hömpöttämisestä, tai nauttivat ja nauttivat; Nano ja Karppa nauttivat, Eve ja Hippu metsästävät ja Jekku raahautuu perässä.

Lenkin jälkeen hain Samin töistä ja teimme Hollolassa treeniä. Nano teki ruutua...tosi hienosti! Ensin ruudussa oli markkeri, sitten ei. Ekalla kerralla tuli kolmisen metriä ennen ruutua pieni epävarmuus, mikä näkyi pienenä hidastumisena. Hyvin N kuitenkin jatkoi loppuun asti ja seuraavat kaksi kertaa se oli hyvin varma. Hyppynoutoa hinkkasimme urakalla. N meni ohi hypystä mennessä tai tullessa tai ei mennyt ohi...eli aika basic-settiä: kapula suuhun esteen takana ja siitä esteen yli sivulle, vauhtinoutoja esteen yli ja takaisin leluun/namiin. Näillä muistutuksilla lopuksi saatiin jo kelpo suoritustakin. Seuraamisessa muistuttelin jälleen paikkaa ettei pieni seilaa eteen taakse. Temponvaihdoksilla saatiin pieni pysymään skarppina koko ajan.
Kepit olivat hyvät...olin tyytyväinen.

Nyt lauantaina Sami oli kouluttamassa koko päivän. Heräsin aamulla jo puoli seitsemän (jo ennen lapsia!!!) ja lähdin ennen kahdeksaa metsään lauman kanssa. Tällä kertaa Jekku pysyi mukana hienosti, mutta Hippu ja Eve nautiskelivat vapaudesta ja hajuista. Välillä niitä sai huudella sadan metrin päästä mukaan. Vitsi että nautin metsässä kulkemisesta...vaikka vesisateessa. Koiratkin tuntuivat tyytyväisiltä elämäänsä. Kotona tosin oli aika hiljaista lenkin jälkeen kun jokainen koira hävisi omaan nurkkaansa nukkumaan. Nyt illan suussa kävimme vielä Samin kanssa Pennalassa treenaamassa. N teki kokeenomaista, jossa oli hyvää ja huonoa. Se, että pakka alkaa palkattomassa hajota 4-5 liikkeen jälkeen, ei ole mikään yllätys minulle. Nyt vaan täytyy tehdä eri ympäristöissä myös ohjelmatreeniä pelkän liikkeiden vahvistamisen lisäksi.

Aloitin luoksetulolla, joka oli loistava. Viimeksi sain ohjeeksi antaa käskyt aiemmin, joten tällä kerralla tein työtä käskettyä. Nyt Nano stoppasi kuin seinään ja seisominen tapahtui reilusti ennen tötsää. Ei haittaa. Myös maahanmeno oli hyvä, samoin sivulletulo, vauhti ja kaikki. Olin tyytyväinen. Luoksetulon jälkeen olin valinnut väliliikkeeksi Nanolle helpon liikkeestä istumisen. Tällä kertaa se vaan ei onnistunutkaan. N jäi seisomaan. En tiedä miksi, mutta ei edes harmittanut paljoa. Tunnarissa N meni kerran oma yli, mutta työskentely kapuloilla oli loistavaa; rauhallista ja määrätietoista. N myös palautti kapulan laukalla hyvin sivulle, mikä lämmitti mieltäni. Olin tyytyväinen. Tänään otin ruudun ensimmäisen kerran mukaan ohjelmaan. Sijoitin sen viimeiseksi, jotta voi palkata siitä, jos se on hyvä. Se ei ollut loistava, mutta täytti tarkoituksensa. N ei fokusoinut ruutuun kuten olisin toivonut. Se kuitenkin lähti oikeaan suuntaan (ei luoksetulon tötsille kuten pelkäsin), sähläsi seinänvieressä olevalle treenikassilleni. Stoppasin ja lähetin uudestaan ruutuun. Nyt se suuntasi ulko-ovelle ja namipussille jonka olimme vieneet yhdessä loppupalkaksi. Taas stoppaus ja uusi lähetys ruutuun. Nyt se meni sinne...arpoen, mutta meni. Jes! Nollahan se olisi kokeessa ollut, mutta minulle oli tärkeää, että se meni lopulta oikeaan paikkaan! Palkkasin tuon ja rikoin kaikkia periaatteitani tehden ruudun uudestaan. Täydellinen ja superpalkka!!! Siitä namipussille.

Namipalkan jälkeen teimme vielä vähän putkia ja kepit humppauspalkaksi. Samin yllyttäessä vieressä teimme keppejä putken ja hypyn kautta. Lopuksi N meni kepit putken kautta ilman mitään apua! Nyt hymyilyttää!! Kyllä ne kepit sieltä tulevat.!!

Lukiessani tekstiäni jälkikäteen huomaan olevani tällä hetkellä kovin tyytyväinen moneen asiaan. Arjessa kaikki ei ole oikeasti ihan niin ruusuista vaan surkeitakin fiiliksiä ja tyytymättömyyttä löytyy päivistäni. olen kuitenkin itsekin yllättynyt miten positiivinen ajattelu on kevään myötä taas nostanut päätään. Minähän olen lähtökohtaisesti perusnegatiivinen ihminen... vai olenko?

treenejä treenejä treenejä

Pääsiäiseni oli lähes täydellinen.

Perjantaina olin Samin mukana kisoissa Purinalla (Helsingissä). Hieman oli outo olo, kun mietin, että siitä on jo viisi vuotta aikaa, kun viimeksi Hipun kanssa kisasimme pitkänäperjantaina Purinalla naurattaen yleisöä keppipyörimisellämme (ja se oli sivumennen sanoen nollarata). Nyt allekirjoitan viime vuonna käymäni keskustelut siitä, että ilmapiiri kisoissa on ihan erilainen nykyään. Tai minien kisoissa on vielä ihan leppoisaakin...ja maksikisoissakin osalla ohjaajista. Osalla panta kiristää vähän liikaa otsaa.

Oli kuitenkin mukavaa katsella ratoja sillä silmällä ja miettiä miten itse ohjaisi. Tosin on pitkä matka ohjata jokin rata siten, kuin ajattelee se menevän. Olenkin nauranut, että hiljenen pitkäksi aikaa alkaessani itse ohjata taas, koska tiedän kuluvan aikaa siihen, että saan edes jonkinlaista rutiinia koiran ohjaamisen ja radalla liikkumiseen. Aluksi käy varmasti useimmiten niin, että huomaan olevani ihan eri kohdassa esteeseen nähden, kuin olin suunnitellut. Rävellystä mitä rävellystä. Saavatpahan ylikriittiset toisten mollaajat jotakin puhuttavaa!

Päivä oli kuitenkin kaikin puolin mukava. Oli mukavaa nähdä edes muutamia tuttuja, vaikka aika vierasta väkeä oli minien kisassa mukana. Lisäksi nautin auringossa lenkkeilystä eläkeläisosaston ja Nanon kanssa, sekä treenasin Nanon kanssa hyvät setit tokoa. Kisapaikoilla on aina niin kätevää treenata kun saa häiriöt ihan ilmaiseksi.

Teimme seuraamista...joka oli ok. Edelleen panostan oikeaan paikkaan...jos huomaan pienen edistävän, teen stopin ja odotan korjaako se itse, vai joudunko huomauttamaan. Tuo yleensä puree ihan hyvin. Noutoleikkiä tehtiin tunnaripalikalla nostaen sitä maasta ja tullen sivulle, jossa naks ja palikka lensi. Meidän pitää saada kapuloiden kanssa sivulletulo jotenkin parempaan arvoon, koska nyt se on vähän plääh Nanon mielestä.

Kaukoja tehdessä huomasin pikkuotuksen huijaavan seiso-istu vaihdossa (myös takajalat liikkuivat hiukan eteen), joten sitten hinkattiin oikeaa tekniikkaa naksun kanssa. Kyllä tuo taas tajusi nopsasti mikä oli vikana ja tarjosi lopulta liioitellusti taakse, eli peruutti istumisen.

Sisällä tein paikkamakuun ja istumisen. Hyvin tuo aina pysyy, mutta pää pyörii minun makuuni liikaa. Teimme yhden tauon, tai luokan alun aikana niin, että Nano oli maassa, minä poistuin oven taakse vessan eteiseen ja Sami huomautteli Nanolle jos se oli liian levoton.

Luoksetulon stopit tein harkkaesteillä putken kautta. Niissä ei ollut vikaa. Nanon stopit ovat viime aikoina poikkeuksetta olleet hyviä, mistä olen niiiiiiiiiin iloinen. Marraskuussa ilmoitin Jessicalle ettei koirani osaa pysähtyä ollenkaan. :D

Lauantaina käytin koirat (jälleen) aamutuimaan nauttien aamun hiljaisuudesta ja rauhasta. Aamutunnelmassa on jotakin ihanaa. Aikaisin aamulla aurinko usein paistaa, vaikka myöhemmin päivällä on pilvistä. Aikaisin aamulla linnut sirkuttavat jotenkin niin paljon enemmän. Aikaisin aamulla sielu lepää. Aloitin puoli seitsemän Karin ja Nanon kanssa, ja jatkoin vanhempien shelttien kanssa. Kun aikaisin aloittaa, tuntuu että saa tehtyä niin paljon enemmän. Kymmenen pintaan olin jo Hollolassa treenaamassa Oilin kanssa ja olin jo ehtinyt lueskellakin jonkin aikaa. Voisiko päivä paremmin alkaa?

Nano teki ruudun, jossa asenne oli nyt kohdallaan ja koira tuntui taas tietävän tasan tarkkaan mitä siltä odotetaan. Kuinka se voikaan niin vaihdella. Nyt se kuitenkin oli skarppi, innokas ja niiiiiin pätevä.

Seuraaminenkin sujui paljon paremmin kuin viikko sitten. Se ei edistänyt yhtään (hei! treenaaminen ihan oikeasti on tuottanut tulosta! ) ja juoksu ja normiseuruu olivat jees. Hidasta täytyy treenata vielä paljon...minkä kyllä tiesinkin. kyllä se siitä tulee kun vain jaksaa sitkeästi yrittää. Käsissä pikkuotus on liikaakin kiinni...mikä sekin oli kyllä tiedossa. Se että se lintsaa takapään käytössä, oli sen sijaan yllätys. Jumppaa täytyy siis tehdä senkin asian suhteen.

Tunnarissa haistelu sujui mallikkaasti ja oikea kapula löytyi, kuten tapana on. Sen sijaan kapulan palautus ei ollut ihan mallisuoritus; ensin N mälväsi kapulaa suussaan!!! (se ei tee sitä ikinä!!!) ja sitten se vielä jäi seisomaan puolen metrin päähän minusta eikä tullut sivulle. Kaikenlaisten kapuloiden palautusta täytyy siis treenata oikein urakalla. Onneksi se on niitä juttuja joita voi tehdä kotosallakin, kuten tuo kaukojen tekniikan muistuttelu ja vahvistelu, joten niitä saadaan kyllä eteenpäin.

Lopuksi teimme vielä luoksetulon stoppeja niin, että Oili palkkasi Nanoa stopin jälkeen taakse. Hyvin teki...kuten odotinkin. Kunhan vain ensin tajusi mikä oli homman nimi! :)

Treenin jälkeen kävimme vielä Oilin kanssa ihanalla aurinkolenkillä Löytyltä käsin. Minulla oli Nanon lisäksi vanhukset mukana. Lenkki oli loistavaa pään tuuletusta ja sitä omaa aikaa jota niin kovasti olen ollut vailla. Ei kiirettä kotiin, aurinko, ystävä, rakkaat koirani...Tuhannet kiitokset jälleen kerran Oili!

Jotta päivä olisi loppuun asti erinomainen, kävin ruokakauppareissulla myös shoppailemassa uusia alusvaatteita. Tässä muuttuneessa ulkomuodossa on se etu, että on pakko uusia vaatekaapin sisältö lähes täysin. Tosin rintaliivejä sovittaessa tuntuu ensi kertaa hiukan haikealta tämä pienentynyt muoto...kuppikokokin on kivasti pienentynyt. ;) Ei vaan, oikeasti oli ihana ostaa uusia alusvaatteita...olo on heti niin paljon fiinimpi, kun alusvaatteet istuvat ja tukevat oikeista paikoista.

Sami lenkittäessä omia koiriaan, kävin vielä lasten kanssa naapurissa kahvittelemassa ja leikkimässä. Kuinkas minusta nyt näin sosiaalinen on tullut?

Sunnuntaiksi olin sopinut kimppatreenin Eevan ja Roopen kanssa. Nano teki ensin voittajan koetreeniä (ilman palkkaa tai mahdollisuutta komentaa sitä). Teimme seuruun, jossa pikkukoira tuntui minusta ihan karsealta...se levisi sivulle, jätätti, edisti ja oli kaikin puolin epätasainen. Sami ja Eeva sanoivat ettei se nyt niin paha ollut kuin minusta tuntui. Eeva sanoi sen poikittaneen aika tavalla. Hän oli sitä mieltä, että se hakee niin vahvasti katsekontaktia, ja että minä katson sitä liikaa ja vahvistan sitä. Sen sijaan Eeva oli tyytyväinen siihen miten hyvin Nano pysyy lähellä pieneksi koiraksi, miten sen perusasennot ovat hyvät ja miten sen paikka poikittamista lukuunottamatta on hyvä. Liikkeelle lähtöihin Eeva käski kiinnittämään huomiota, sillä N lähti laiskasti mukaan. Se onkin taas uusi juttu, sillä Nanohan on ennakoinut rankasti liikkeellelähtöä ja syöksynyt siinä kovasti eteen hakien oikean paikan vasta ensimmäisten askelten jälkeen. Kun jotakin korjaa, saa aikaan uuden ongelman, näinhän se menee. Eli myös liikkeellelähtöjä ohjelmassa.

Luoksetulo alkoi jo surkeasti. Nano ei mennyt ekalla käskyllä maahan, jolloin rikoin kaikkia koesääntöjä ja nappasin sitä kauluksesta kiinni ja autoin maahan. Maahanmeno sivulla onkin jostakin syystä nyt sille ongelma joka oli tiedossa. Sitä vahvistan kotona naksulla ja Eevalta sain siihen lisää treeni-ideoita. Jotenkin en kuitenkaan näe sitä niin suurena ongelmana. Voi olla tulen joskus olemaan ihan eri mieltä asiasta, mutta nyt minusta tuntuu, että sivulla maahanmeno on ongelmistamme pienimpiä ja helposti korjattavissa. Itse luoksetulo sujui tasaisella laukalla. Seisominen valui oikein kovasti, sillä Nano jäi juuri käskyn aikaan tuijottamaan Roopea joka nousi tuolista ja lähti liikkeelle. Häiriöt, häiriöt, häiriöt! Pysähtyi se silti ok. Maahanmeno oli hyvä. Samoin sivulletulo.

Tässä nähtiin taas se meidän ongelmamme. Nano ei kestä sitä, että hiljaisessa hallissa tulee yksittäinen häiriö. Jatkuva hälinä ja ympärillä häärivät ihmiset ja koirat eivät ole sille ongelma, sillä olemme treenanneet niin paljon agihalleissa ja -kisoissa kun joku tekee agia.

Liikkeestä istuminen oli kuulemma superhyvä. Ei siitä sen enempää.

Kaukoissa meillä oli Eevan kanssa pieni kommunikaatio-ongelma, koska emme käyttäneet samoja käskytysmerkkejä. Eeva huitoi käsillään jotakin ja minä huutelin jotakin käskyjä. Ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Mutta Nano teki hyvin töitä, joten ei voi valittaa. Vähän se taas huijasi muutamissa vaihdoissa, mutta ei mitään katastrofaalista tai mitään mitä en tietäisi ennestään.

Oli tosi kiva saada ihan vierasta treeniapua ja kommenttia. Vieras katsoo koiraa ihan eri silmin kuin tuttu.

Treenin lopuksi teimme vielä agilityakin. Kepeillä saatiin ohjaaja turhautumaan kunnolla, kun oma apu ei pysynyt kasassa, mutta kyllä se siitä. Onneksi Nanon pää kestää äipän hajoamisen melko hyvin.

Itse radanpätkä sujui yllättävän hyvin. Tiesin itse mitkä olisivat niitä ongelmakohtiamme. Samin kanssa kävimme läpi mitä ohjausvaihtoehtoja noissa kohdissa olisi, ja hyvinhän se sitten meni. Nanon kanssa harjoittelua helpottaa se, että se ei mene täyttä vauhtia jos se on epävarma. Sen vauhdissa pysyy hyvin. Oletan sen vauhdin vähitellen kasvavan kun se saa varmuutta. Sama on nimittäin nähtävissä tokossa. Kun se on epävarma, se on hiukan lapanen ja selvästi hitaampi, kuin ollessaan varma siitä mitä on tekemässä.

Kävimme vielä Eevan ja Roopen kanssa lenkillä, ja taas oli koiria aika lauma. Lapset palvovat Roopea joka jaksaa nujuta heidän kanssaan. Välillä täytyy ihan kieltää, että jättäkää nyt se Roope välillä rauhaan. On kyllä ihanaa kuulla kun joku sanoo että meillä on niin kiva porukka; iloiset lapset, eloisat koirat... kun itse ei aina jaksa löytää iloa koiralauman pyörittämisestä, saati lasten raahaamisesta läpi treenien ja lenkkien. Taas ollaan siinä talvella pohtimassani kysymyksessä; minulla on ilo seurata lasteni kasvua ja kehitystä, ilo elää heidän kanssaan, ilo treenata koirieni kanssa, ilo lenkittää niitä...ei pakko ja velvollisuus. Paljon on kiinni omasta asenteesta. Koska kaikkea (lapsia, koiria, työtä, rajattomasti treeniaikaa, vapautta tehdä mitä haluaa silloin kuin haluaa) ei kuitenkaan voi saada yhtä aikaa, miksi tuhlata aikaa sen suremiseen ja niiden kadehtimiseen joilla on jotakin mitä minulla ei ole. Pitää muistaa nauttia siitä kaikesta mitä on. :)

 

 

Treenien jälkeen Sami lähti Karpan ja Even kanssa Purinalle kisaamaan ja me shettiäisten ja lasten kanssa jäimme kotimiehiksi. Oli kyllä pitkästä aikaa ihanan leppoisa iltapäivä. Otin kaksi tuntia omaa aikaa ja nukuin päiväunet sekä luin yhden kesken olevan dekkarin loppuun lasten jännätessä suosikkikeijujensa seikkailuja tv:sta. Silti ehdin lenkittää koirat, lämmittää saunan ja mikä parasta, siivota makkaria yhden jätesäkin verran.

Harvinaisten pitkien yöunien jälkeen nousimme Sagan kanssa aamuun pirteinä ja seesteisinä. Vielä yksi lomapäivä...mikä ihanuus. Maanantaina kävimme päivällä Pennalassa omalla porukalla. Sami treenasi Carin ja Even kanssa ja me Nanon kanssa teimme perussettiä; ruutua (hyvä), tunnaria (luovutuskin toimii kunhan ohjaaja vaan antaa koiralle rauhan eikä kumartele sen päälle), seuraamista ja luoksetulon stoppeja.

Illalla olin kahden vuoden tauon jälkeen ekoissa ohjatuissa agilitytreeneissä. Ratana helppo ykkösluokan rata, jossa ei keppejä eikä muita kontakteja kuin A. Estevälit pitkät ja koiran irtoaminen toivottavaa. Nanollehan kaukana työskentely ei ole ongelma, mikä teki harjoituksesta meille helpon. Enemmän työtä tuottaa se, että pääsemme Nanon kanssa samalle aaltopituudelle tässäkin lajissa.

Ensimmäisellä kerralla minä jäädyin täysin ja unohdin kaikki ohjaukseni, kunhan juoksin koiran kanssa radan ympäri. Koutsi-Sadun mukaan Nano näytti Liisalta Ihmemaassa miettiessään mitä tässä nyt ollaan tekemässä. Se ei oikein voi käsittää että minun kanssani voidaan tehdä agiakin. Sen mielestä me hinkkaamme tokoa, eikä aksalla ole mitään tekemistä sen kanssa.

Toisella yrityksellä kokosin itseni ja muistin hiukan ohjatakin. Rytmittää liikettäni, antaa käskyt ajoissa ja yritin muistaa radankin. Se sujuikin aika hienosti!

Nyt tänään kävimme pikaisesti Hollolan hallilla. Nano  teki ruutua, seuraamista, stoppeja ja niiden erottelua, luoksetuloa, jossa lähetin putkeen ja kahden suoran sivulle tulon lisäksi yksi liioiteltu stoppi. Kaikki ihan hyvin ja Samin kommenteissa ajateltavan aihetta. Erinomainen treeni siis.