tiistai 10. kesäkuuta 2014

kesä katsoo ikkunasta

Kesäloman kunniaksi ajattelin päivittää jotakin. Kevät on ollut sellaista matalaliitoa, että itsekään ei ymmärrä kuinka tässä näin kävi. Elän kovin täyttä elämää. Monellakin tavalla. Minulla pitäisi olla aikaa...minulla ON aikaa enemmän kuin vuosiin. Aikaa itselleni. Ja silti tuntuu, että aikaa on vähemmän. Olen aloittanut uusia juttuja, teen asioita eri tavalla. Se syö aikaa joka minulla aiemmin oli. Koneella istuminen on tuntunut vähemmän tärkeältä.Vime viikolla kotikoneeni oli koko viikon irti virtapiuhasta. Enkä tuntenut mitään tarvetta avata sitä. Pitkään aikaan minulla ei ole ollut tällaista rauhan tunnetta. Rauhaa istua itsekseni kirjoittamassa. Olen ollut liian levoton tällaiseen. Liian levoton pysyäkseni paikoillani.Nyt kesäloman kunniaksi, olen löytänyt sen rauhan. Edes hetkeksi....tai silloin tällöin. Moni asia on tehty, ja vaikka aina löytyy uutta tehtävää, on nyt sellainen olo, että voisi välillä nauttia toimettomuudesta, olla vaan. Tai sitten en.

Jos viimeksi kirjoitin helminauhani olevan niin kaunis ja kirkas, siihen ehti taas välillä kertyä tummia sävyjä. Hehkuvan punaisia vihan raitoja. Välillä on vaikeaa olla vahva. Jaksaa tehdä oikein. Niin kuin tietää oikeaksi. Olen monta kertaa sanonut, että identiteettini tärkein asia on olla äiti. Ja äitinä olen valmis taistelemaan lasteni hyvinvoinnin puolesta vaikka minkälaisia tuulimyllyjä vastaan. Välillä se saa minut parkumaan voimattomana. Kaikkea en voi heille antaa, kaikelta suojella, mutta sen minkä voin, teen. Turhautuminen niissä asioissa, joihin en voi vaikuttaa, on välillä musertavaa, mutta onneksi minulla on loistava tukiverkosto. Ystävät ja sukulaiset ovat jotakin sellaista joka saa minut kerta toisensa jälkeen ihmettelemään miten olen ansainnut tämän kaiken. Kerta toisensa jälkeen se vetää niin nöyräksi. Sekin saa parkumaan,mutta erilaisia kyyneleitä....

Olen taas tehnyt linjanvetoja sen suhteen minne olen elämässäni matkalla. Kenen kanssa matkaa teen. Mitä haluan.... Ja nyt minun pitäisi taas pysyä vahvana ja pitää kiinni noista tavoitteista. Sekin on välillä julmetun vaikeaa. Helpot ratkaisut eivät aina ole niitä oikeita. Voisin heikkona hetkenä valita niitä helppoja teitä, mutta toivon pysyväni vahvana ja pystyväni elämään niin kuin on oikein. Minulle on tärkeää tehdä oikein: toisia ja itseäni kohtaan. Monta kertaa olen kirjoittanut, että halua katsoa peiliin ja arvostaa ihmistä joka katsoo takaisin. Ystävät sanovat minua sinisilmäiseksi ja liian kiltiksi, mutta onko se väärin. Myös meitä hyväuskoisia tarvitaan. En halua tulla kovaksi. Tabermannin sanoin: "Tulla lujaksi, pysyä pehmeänä. Siinä on haavetta kylliksi yhdelle elämälle!"

Kun lapset eivät ole minulla, olen kisannut, treenannut ja viettänyt aikaa ystävien kanssa. Ja kun lapset ovat olleet täällä kotona, olen keskittynyt heidän kanssaan oloon. Se on yksi niistä tärkeistä linjanvedoistani. Läsnäoloa ja aikaa lapsille. Todellista läsnäoloa, ei näennäistä yhdessäoloa niin, että teemme asioita rinnakkain. Ei se aina ole leikkiä, tai vain kivoja juttuja. Se voi olla myös terassin pesua yhdessä. Syömistä yhdessä, keskittyen toisiimme. Ihan tavallisia arkisia asioita. Joka tapauksessa se on yhdessäoloa, hetkiä lapsia varten. Välillä se tarkoittaa tolkuttomia raivareita, itkemistä yhdessä. Välillä se on äärimmäisen rankkaa. Välillä tekisi mieli heittää hanskat tiskiin ja sanoa etten minä riitä, ettei minusta ole tähän. Vielä toistaiseksi olen pysynyt kasassa, kiitos ihanien ystävien, vaikka se välillä on ollut täpärällä. Kiitos jälleen kerran kaikki!

Kesä on kovin rikkonainen. On vaikea suunnitella mitään, kun lapset tulevat ja menevät. Sukulaisia pitäisi käydä katsomassa. Vaikka sanavalinta on pitäisi, ei se ole minulle suurta pakkopullaa. Viikonlopun vietimme lasten ja koirien kanssa mökillä isomummon (82v) kanssa. (kuvia alla) Ja tytöt kysyivät miksi tulimme niin nopeasti pois, milloin menemme uudestaan. Kyllä me menemme...vielä tänä kesänä. Myöhemmin kesällä käydään myös Pohjanmaalla sukuloimassa. Sekin on jotakin josta kaikki nautimme, mutta se vie silti oman aikansa, aikansa siitä yhteisestä ajasta joka meillä on. Jotenkin on niin ristiriitainen olo: toisaalta arvostan kovasti niitä omia hetkiäni kun lapset ovat Samilla, toisaalta arvostan äärettömästi niitä lyhyitä jaksoja jotka lapset ovat luonani. Tai eivät ne nyt niin lyhyitä ole, mutta usein tuntuu, että juuri kun saamme arjen pyörimään, lapset taas menevät. He itse tuntuvat sopeutuneen tähän vaihteluun kodista toiseen kovin hyvin. se on heille ihan luontevaa. Minulle se on vaikeampaa... se tuntuu niin rikkonaiselta. Onneksi kesällä on pari pitempää jaksoa heidän kanssaan, niin että saamme rauhassa nauttia toistemme seurasta.





Koirien kanssa on ollut aika normaalia hulinaa. Lenkkejä, käytöskoulua, agilitya Nanon kanssa. Rakensin pihaan aidat ja nyt koirat ovat opetelleet ulkoilemaan asiallisesti takapihalla. Asiallisesti tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, ettei pihalla haukuta. Ajoittain tuntuu ettei niitä hetkauta mikään, ja taas toisena hetkenä pitää puhahdella kaikelle. Hipun ykkössuosikkeja ovat rullaluistelijat ja -lautailijat, niitä sen on ihan pakko kommentoida joka kerta...yhä vieläkin. Minulla on yleensä suihkepullo käden ulottuvilla, sillä se hillitsee aika hyvin Hipun ja Nanon. Hippu luikkii karkuun jo pullon nähdessään. Jekkukin kyllä hiljenee vesisuihkulla, mutta ei kyllä lähde karkuun, vaan yrittää napata vettä suuhunsa.

Ensi viikonloppuna on agilityn SM-kisat joihin pääsen pitkän tauon jälkeen mukaan minijoukkueessa. Yksilökisat tulivat meidän kannaltamme liian nopeasti, ja eiväthän ne vielä tänä vuonna edes kuuluneet tavoitteisiimme.... nälkä vaan kasvoi syödessä ja aloin jo hiukan haaveilla niistäkin. No, ensi vuonna sitten ja paremmilla taidoilla. Ensi vuotta ajatellen pitää tehdä päätöksiä nyt. Miettiä miten treenaa, mistä saa riittävästi tukea omalle kehittymiselle, kenen puoleen kääntyy. Nyt olen tumpeloinut lähinnä yksin, ja siihen nähden olemme edistyneet Nanon kanssa loistavasti. Tämä ei kuitenkaan riitä minulle. Jos haluan oikeasti kehittyä, tarvitsen koulutusta ja sitä en tällä hetkellä täällä Lahdessa saa. Ryhmätreenit ovat nyt keväällä olleet ihan jees, en minä niitä arvostele, mutta yksi kerta viikossa ei vaan riitä. On minulla ajatuksia ja niitä pitää nyt työstää. Toivottavasti löytyy minun kukkarolleni ja elämäntilanteeseeni sopiva ratkaisu.

Yksilö-SM:iäkin meinasin kyllä jäädä katselemaan... ja mökkeillä taas koirien kanssa. Nauttia itse hiljaisuudesta ja järvestä mökillä ja tuskin koiratkaan sitä valintaa pahakseen pistävät, ne nimittäin näyttävät nauttivan suunnattomasti mökillä vapaana hömppäämisestä. Jekku alkaa vinkua jo mökkitielle käännyttäessä (n. 3km ennen mökkiä) ja huutaa surkeasti kun auto starttaa pois mökiltä. Olen joskus miettinyt pitäisikö se haudata sinne, niin rakas paikka se sille tuntuu olevan.

Alla muutama valikoitu kuva toukokuun tähtihetkistä.... puhukoot ne omaa kieltään. Minä palaan ensi viikolla!









torstai 10. huhtikuuta 2014

Hymy herkässä

Päiväkirja-arkiston helmiä helmi-maaliskuun vaihteelta

Jos elämä olisi helminauha, siinä olisi sekaisin erilaisia helmiä: tummia, vaaleita, kirkkaita, sameita, välillä olisi pitkiä pätkiä pelkkää mustaa, välillä seassa olisi helmiä ja jalokiviä. Mitään säännöllistä kuviota helmistä ei muodostuisi. Minun helminauhaani on pitkien ja sameiden aikojen jälkeen alkanut kertyä kauniin vaaleita ja kiiltäviä helmiä. Toki väliin mahtuu myös niitä harmaita helmiä, jolloin kaverit kysyvät: "Mikä sulla on?", mutta tällä hetkellä helminauhani näyttää jotenkin niin keväisen kauniilta....kirkkaita, leikkisiä värejä, lapsellisia kuvioita helmissä... ja leveä hymy tuntuu karkaavan kasvoilleni koko ajan! Kuinka tämä voi tuntua näin hyvältä?!!

Loma alkoi lähes täydellisesti: ensin töissä puoli kuuteen höpöttäen ja päätä nollaten. Töistä lähtiessä Oili odotti jo minua metsässä ja koirat saivat mukavan lenkin Renkomäen suunnassa. Iltakahvit ystävien kanssa ja kun vihdoin kotiuduin, olin ihan kypsä nukkumaan. Hymyilytti! Yöllä hymy hyytyi kun heräsin migreeniin. Se muutti myös lauantain suunnitelmia, sillä juhlimaan on ihan turha lähteä jos pää humisee migreenin jälkeistä tyhjyyttään. Onneksi kivaa voi olla ilman viinaakin, joten Amorphis tuli nähtyä. Kiitos ystävät rakkaat! ja vielä höpötettyäkin pitkälle aamuyöhön. Ehkä migreeni kuitenkin muistutti minua pysähtymisestä. Rauhoittumisen tärkeydestä välillä. Vaikka tällä maanisuuden asteella on äärimmäisen vaikea pysäyttää itse konetta. Minä vaan tikitän eteenpäin enkä voi sille itse mitään. Siinähän naureskelette minun levottomuudelleni, mutta välillä se on inhottavaa itselle, kun sille ei vaan voi mitään. Voi miten hyvin minä ymmärrän noita ylivilkkaita pikkuihmisiäkin...  töissä sanovat, että puhun adhd:ta heidän kanssaan.

Pieni kelaus taaksepäin: lauantaiaamulla kävimme Samin ja lasten kanssa katsomassa Sagan päiväkodin taidenäyttelyä keskustassa. On ihanaa kun lastenkin töihin satsataan. Ne pääsevät ihan eri tavalla esille "oikeassa " galleriassa kuin päiväkodin seinällä. Saati sitten sitä pienen taiteilijan onnea kun hänen työnsä pääsee "näyttelyyn". Kivat näyttelyn avajaiset. Alla muutama kuva niistä.




Sunnuntain kisareissu Katin kanssa oli kummallinen. Katin kanssa on kiva reissata, mutta olin itse ihan töttöröö edellisyön valvomisesta ja sitä edellisen migreenistä. Olo oli jotenkin epätodellinen, enkä odottanut päivältä suuria. Emmehän me olleet mitenkään suunnattomasti treenanneet, kepit ja kontaktit olivat ihan levällään, rataa ei oltu tehty pitkään aikaan. Juuri olin pari päivää aiemmin sanonut Oilille, että elämässäni on niin paljon muuta ihanaa, että agility meinaa jäädä vähemmälle. Ennen ekaa rataa istuimme Katin kanssa radan varressa ja kommentoimme väsyneesti kaikkea.... oli jotenkin niiiiiiin raukea olo. Molempia epäilytti oman vireen löytyminen ja hiukan hirvitti se, että pitäisi jaksaa kolme rataa. Sovimmekin, että viimeiselle radalle satsataan sitten kunnolla.... ensimmäiset ovat vain verryttelyä.

Eka rata meni miten meni, nolla se oli, mutta jotenkin kamalan tahmeaa menoa. Olimme toka lähtijä, enkä ehtinyt virittää Nanoa kunnolla. Se ei oikein tiennyt mitä oltiin tekemässä vaan ihmetteli vielä lähtökarsinaa kun piti mennä radalle. Toka rata oli ihan katastrofi, seisoin välillä keskellä rataa etsimässä koiraani.... onneksi se sieltä jostain ilmestyi luokseni ja jatkoimme rataa.... tuomarin silmälasit olivat hukassa, eikä hän antanut seisoskelustani virheitä, joten pokkasimme taas nollan. Ennen kolmatta rataa minulle tuli julmetun huono olo, ja syljeskelin lenkillä oksennuksen makua suustani. (minulle on saarnattu niin helvetin paljon syömisestäni, että ajattelin olla kaukaa viisas ja varata mukaan pähkinä-rusinasekoituksen ja napostella sitä pitkin päivää.... ei sitten sopinut sekään elimistölleni)  Kun rataa rakennettiin, istuin kaksinkerroin ja kyselin Katilta mitähän siitä saa jos oksentaa radalle... mietin jo hetken pitäisikö Katin ohjata Nanoakin viimeisellä radalla. Selvisimme kuitenkin radan läpi, siististi ja sievästi, sillä Nanokin oli jotenkin kamalan jähmeä. Kolmas nolla tarkoitti menolippua kolmosiin.

Olisi kuvitellut, että olisin hyppinyt onnesta siinä vaiheessa, mutta ei, me makasimme pitkin pituuttamme hallin ruohomatolla kun palkintojen jako alkoi ja pakollisten valokuvausten ja nettipäivitysten jälkeen istuimme kahvilla buffassa ja olimme ihan yhtä väsyneitä kuin koko päivän muutenkin. Vasta kotona aloin tajuta mitä tämä tarkoittaa: minun pitää kisata kolmosissa, siellä meiltä odotetaan jo jotain osaamistakin. Minä kun olin ajatellut, että me treenailemme ratoja rauhassa kakkosissa! Tavallaan tämä siis tuli liian nopeasti. Me emme ole vielä sillä tasolla teknisesti tai yhteistyössä, että pystyisimme kilpailemaan kärkisijoista kolmosluokassa. Ehei, työtä on edessä vielä kovin paljon. Työhän ei minua sinällään pelota.... työtä tässä on tehty monessakin mielessä koko vuosi, mutta hiukan olen kauhuissani kuinka me selviämme taas astetta vaikeammilla radoilla. Kuinka kestän itse sen, että häviämme hyvälläkin radalla 5 sekuntia kärjelle .....
Korkkasin minä kuitenkin pikkuisen kuoharipullon ja juhlistin pientä taitavaa koiraani ennen totaalista katkeamista.

Hiihtoloma meni loppujen lopuksi huminalla ohi.... kuten tuntuu koko muukin elämäni menevän. Ainakin minä nukuin ja rentouduin muutenkin. Tapasin ystäviä ja nautin ulkoilusta. Säät olivat omalla tavallaan ihania. Ensin täällä Lahdessa päästiin pelloille ja suliin metsiin humppaamaan (Hippu ja Nano nauttivat metsästelystä) aamuauringossa, ja Lappeenrannassa kutsui jää. Miten ihanaa on olla maalla. Sitä tilaa, hiljaisuutta ja avaruutta. Pyysin jo ystäviä ilmoittamaan minut seuraavaan maajussille morisan ohjelmaan. Mutta oikeastaan minulle sopisi paremmin vain villi suhde jonkun maajussin kanssa, ilman sen suurempia sitoumuksia, kunhan pääsisin luontaisetuna maaseudulle lenkkeilemään ja viettämään aikaa. Hiihtolomatunnelmia alla.











sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Ei mitään uutta auringon alla

Oho, mikä päivitystauko.... kirjoitin kyllä yhden tekstin jo tammikuussa, mutta minun piti vielä liittää siihen pari kuvaa.... ja siihen se sitten jäikin. Alkuun pätkä siitä tekstistä.... päiväkirjamaisesti. Sitten ihan uutta asiaa.Olisi niin valtavasti aiheita joista kirjoittaa...tällä hetkellä elämäni on täynnä toimintaa...kuvitttelen aina että minulla ei ole mitään ohjelmaa...ja kalenterikin näyttää kohtuutyhjältä. Mutta tosipaikan tullen olen koko ajan menossa, minulla käy jatkuvasti vieraita jne. Niinpä nautin "omista" keskiviikkoilloistani useimmiten nukkumalla sohvalle kesken touhujen. Viikonloppuisin pitäisi yrittää nukkua, mutta aamut ovat niin ihanaa aikaa, että en vaan osaa nukkua silloinkaan.

22.1. 2014

Työparini mietti tänään saisiko työterveydestä minulle rauhoittavan lääkityksen. Eli maanisuus jatkuu. Puuhaamiseen oli kyllä lupakin, sillä Saga täyttää 5 tänään. Juhlimme ensin sukulaisten kanssa viime sunnuntaina ja tänään olivat kaverit Venetsiassa. Jaoimme Samin kanssa juhlien järjestelyvastuun niin, että minä hoidin sukulaiset, Sami kaverit. Viime viikko meni siis leipoessa ja siivotessa. Onneksi ulkona oli niin kova pakkanenkin, että sisällä oleminen tuntui ihan houkuttelevalta vaihtoehdolta... niin minusta kuin koiristakin. Lapset kyllä laskivat mäkeä ja leikkivät ulkona. Kun vielä tipuin tuolilta viikko sitten, ei mikään kovin tehokas liikunta koirien kanssa lenkkeilyä lukuunottamatta ole tullut kysymykseenkään. Älkääkä kysykö miksi tai miten tipuin, en minä tiedä. (olen jo vastannut aika monta kertaa kysymykseen kuinka niin kävi, ja tyytynyt hymyilemään kauniisti kun ihmiset ihmettelevät kuinka joku voi tippua tuolilta.... helposti) Saattaa olla, että ihan itse astuin tuolilta tyhjyyteen ajattelematta asiaa. Tai sitten liukastuin... joka tapauksessa se sattui ja kovasti. Mustelmat ovat pieni seuraus tapaturmasta, suurempi ongelma on tällä hetkellä oikea käteni, joka jumittaa selän nitkahdettua tippumisesta. Hierojallekaan ei tietenkään ole varaa mennä, joten minä kärsin tätä nyt aikani. Mutta eikös sitä sanota että kärsimys kasvattaa... minä olen matkalla suurnaiseksi. 

Treenaamisesta ei siis ole tullut mitään, ei näillä pakkasilla kannata rikkoa koiraa. Ei mikään harrastus ole minulle niin tärkeä, että laittaisin treenaamisen koiran hyvinvoinnin edelle Lämpimään halliin menoon minulla taas ei ole varaa. Metsälenkkejä olemme kyllä tehneet. Koirat ovat tosin välillä olleet niilläkin sitä mieltä, että autolle sieltä ja äkkiä. Jos ne osaisivat puhua, ne todennäköisesti sanoisivat välillä: "hullu akka, tee itte lenkkisi..." 

Ja minähän tekisin. En vaan voi olla hymyilemättä kulkiessani hiljaisessa, valkoisessa maailmassa, varsinkin kun päivät ovat valostuneet hetkessä aivan hurjasti. Jotenkin se on hälinän täyteisen työpäivän jälkeen aivan mahtavaa pään nollaamista, kun ei tarvitse puhua kenellekään, ei tarvitse kuunnella mitään. Saa vain ajatella omiaan ja nauttia kaikesta kauniista ympärillään. Olen ennenkin kirjoittanut vahvasta metsäsuhteestani, mutta nyt on taas sellainen olo, että voisin muuttaa jonnekin metsän keskelle ja olla möllöttää siellä. Ei vaiskaan... ihan oikeasti nautin elämästäni juuri tällaisena, mutta en tiedä mitä tekisin, jos en pääsisi säännöllisesti metsään. 

Hiukan kyllä hirvittää nyt, kun Nano ei ole nähnytkään esteitä yli viikkoon ja sunnuntaina pitäisi korkata uramme kakkosluokassa. Mutta niinhän me aloitimme kisaamisen ylipäätänsäkään: ilman että olimme koskaan ikinä milloinkaan tehneet niin pitkiä ratoja putkeen. Nyt Nano on sentään joskus tehnyt jotain. Kyllähän se tekisi, jos minä pystyisin ohjaamaan. Nyt saa nähdä miten sekään onnistuu... nouseeko käsi kunnolla, sattuuko liikkuminen. Mutta todennäköisesti luvassa on joka tapauksessa kiva kisapäivä, meni miten meni. Eikä se menestyskään niin maailman tärkein juttu ole. Kunhan vaan itse voisi olla tyytyväinen siihen mitä Nanon kanssa teemme. Kunhan me molemmat nautimme tekemisestä. Niillä mennään mitä on, ja tällä kertaa se on tämä. 

No niinhän se meni, miten oli odotuskin. Eli ei mitenkään loistavasti. Eka rata ei ollut edes kivaa yhdessätekemistä, mutta toisella radalla meillä oli hauskaa ja etenimme suht yhtä aikaa suunnilleen samaan suuntaan. Ja itse kisapäivähän oli hauska. Kiitos vaan Katille seurasta. Viikon päästä samalla kokoonpanolla uudestaan. Taso tuskin on kovin paljon parempi, ainakaan meillä, mutta toivottavasti samanlainen mukavan rento päivä on luvassa.

Käsi ei ole sen kummempi vieläkään. Se ei enää puudu koko ajan, mutta esim. tänään perunoita kuoriessa oli itku tulla. Kyllä se siitä sitten joskus...ehkä. Tällaisia me vanhat naiset olemme, aina joku paikka hajalla. Kai minulla on kohta osteoporoosikin.  

Koiratouhut etenevät tällä hetkellä omalla painollaan. Etsin meille pari viikkoa sitten reitin tutuille lenkkipoluille myös täältä uudesta kodista. Ennen lumien tuloa kävin lenkillä Venetsian suunnasta, nyt siellä on hiihtolatu, enkä halua kulkea latupohjaa. Niinpä lähdin selvittämään mistä pääsen yli Vartio-ojasta tuolla lähipellon takana. Nimestään huolimatta se ei ole mikään oja, vaan Porvoonjoen sivuhaara, joka varsinkin keväällä on aika leveä. Nytkin se on leveimmillään pari metrinen tuossa pellon takana. Onneksi sieltä löytyi myös silta ja lisäksi löysin toisesta kohdasta paikan josta pääsen yli. Niinpä olemme nauttineet metsälenkeistä omassa rauhassa viime viikot. Kukaan muu ei tästä asuntoalueelta näytä tuohon suuntaan lenkkeilevän... ihme juttu. Vai johtuukohan se siitä, että ensin pitää ylittää tuo mutainen pelto päästäkseen metsään.

Koirat nauttivat myös siitä, että saavat tehdä lenkit pääosin vapaana. Hiukan haasteellista on tosin yrittää pitää Nano jotakuinkin hallinnassa, kun se löytää sopivan jäljen. Tuolla Renkomäen harjulla se on vedellyt välillä puolikin tuntia pitkin poikin jonkin elukan, tai vain jäljen perässä. Ja viikko sitten se läksi ajoon tuolla omalla metsälenkillämmekin, tällä puolen moottoritietä. Olen muutaman kerran harkinnut mustia nahkarukkasia, kun olen sitä odotellut metsänreunassa.

Tällä viikolla Nano puolestaan kunnostautui kissana, tuoden äidille ihanan lahjan. Koska tuolla meidän lenkkialueellamme ei siis juuri muita ihmisiä liiku, on siellä kiitettävästi metsästettävää Hipulle ja Nanolle. Ne menevätkin jatkuvasti pitkin puskia, kuuntelevat pää kallellaan ja kaivautuvat sitten hankeen metsästämään. Jekku ei siitä touhusta ymmärrä mitään, vaan metsästää itselleen keppejä ja hautaa niitä sitten hankeen. Joka tapauksessa alkuviikosta Nano ilmestyi kutsusta luokseni suussaan julmetun kokoinen vesimyyrä (ainakin oletan sen olleen vesimyyrä). Pikkukoira on kuitenkin niin kiltti, että jätti puoliksi syödyn aarteensa sikseen kun mamma käski. Se oli niin viattoman näköinen ja tottelevainen.... uskottavuus vaan oli vähän heikko kun koko kaulus oli verinen!

Jekku puolestaan alkaa selvästi osoittaa vanhenemisen merkkejä: se ei näe hämärässä, kuten olen jo jonkin aikaa epäillyt. Se on pitkin talvea ollut kumman ärhäkkä aamu- ja iltalenkeillä. Murissut ohikulkijoille, koululaisillekin, vaikka se muutoin palvoo lapsia. Tässä eräänä päivänä se jäykisteli iltalenkillä tien varressa olevalle isolle kivelle karvat pystyssä. Ei reppana nähnyt mikä möykky siellä vastaan tulee. Eihän tuo sen elämään periaatteessa kovasti vaikuta, ei aiheuta kipua tms., mutta noin epävarmalle koiralle on kamalaa kun ei näe kunnolla. Sen on pakko olla koko ajan varuillaan ja stressata. Ja minun on oltava varuillani, ettei se epävarmuuksissaan pääse nakkaamaan ketään. Ja kun Hipulla on samaa vaivaa näkönsä kanssa, niin meikäläisen pimeän ajan lenkit ovat hassun hauskoja. Onneksi Hipulla on sen verran parempi pää, että sen kanssa ei tarvitse pelätä sen käyvän kenenkään kimppuun. Se vain sulostuttaa meitä ihmeellisillä haukahduksilla ja ulvahduksilla ja saa tietysti Jekun kahta pahemmin tolaltaan.

Treenaaminen on ollut kortilla viime viikkoina. Käyn vanhempien kanssa arviointikeskusteluja töissä, ja se vie kiitettävästi treeniaikaa. Tälläkin viikolla olin pari iltaa puoli seitsemään töissä. Lähiviikkoina olemme käyneet treenaamassa Satun kanssa pari kertaa Hollolassa. Onpa ollut ihanaa kuulla kommenttia koirasta ja toiminnasta. Omaa uskoani koettelee kyllä keppien kanssa tahkoaminen, sekä A:n kontakti. On kuitenkin ihanaa katsoa pikkukoiraa, joka niin tosissaan kimpoilee sinne tänne ja nauttii useimmiten rallaamisesta tosi kovasti.

Kaksi viikkoa sitten pääsin varakoirakkona P-Haun valmennusryhmän koulutukseen Iida Vakkurille. Iida ei varsinaisesti häikäistynyt hurjan hienoista agilitytaidoistamme, mutta tykkäsi kyllä kovasti Nanosta koirana. Niin rakenteeltaan kuin moottoriltaan. Ja kuulemma harvoin hän on nähnyt shelttiä jota lelu vetää noin kovasti puoleensa. Juttelimmekin hetken Nanon suvusta ja rakenteesta treenipätkämme lopuksi. Jos agilityohjaajajana olin hiukan surkea taidoistamme, niin kasvattajana koin ilon hetkiä. Onneksi on rooleja joista valita, aina jossain roolissa onnistaa! :)

Ihan oikeasti Iidan koulutus ei ollut ollenkaan niin katastrofaalinen kuin edellisestä olisi voinut päätellä. Ongelmia aiheuttivat kepit ja A. Jos ne jätetään laskuista, samoin kuin muutama väärälle esteelle kimpoaminen, pääsimme jo ihan samalle aaltopituudelle pikkukoiran kanssa. Ongelmahan on yleensä rytmitys. Minä en osaa ajoittaa mitään oikein, ja radallahan se kertautuu kivasti. Kun yhdessä kohtaa olet myöhässä, seuraavassa oletkin sitten vähän enemmän myöhässä jne. Nyt selvisimme lopuksi koko radan läpi yhtä pientä tyhmää virhettä lukuunottamatta. Se virhe tuli niin helpossa paikassa, ettei se oikeastaan edes harmita minua. Paljon hyvää asiaa siis... ja etenkin itseluottamusta minulle. Emme me niin surkeita ole, joskin äärimmäisen kokemattomia. Mutta mistä sitä kokemusta saisi, jos ei tekemällä.

Viime lauantaina kävimme Marin kanssa treenaamassa ja jos puomin kontakti oli suuri ilon aihe, niin kepeiltä ulos hyppinen kyllä pudotti taas maan pinnalle. Helvetin helvetti. Nano kyllä hakee loistavasti sisään kepeille, mutta hypppää ulos toiseksi viimeisestä välistä. Etupalkkaus ei toimi ollenkaan, se vaan vetää koiraa ulos entistä enemmän... alan olla jo aika epätoivoinen sen kanssa miten vahvistaisin viimeisiä välejä. Ehkä vaan palaan takaisin päin ja unohdan kaikenmaailman etupalkat. Se tietysti helpottaa, ettei ikinä ehdi treenaamaan: ei  tarvitse niin kovasti miettiä mikä olisi paras tapa....

Ja sitten muuta kuin koiraelämää: Ystävät ovat huolissaan päästäni...itseäni huolettaa enemmän fyysinen puoli. Olen taas kerran enemmän vaikeuksissa syömisen kanssa. Syöminen on ollut minulle ongelma jo yli vuoden. Läheiset ihmiset olivat huolissaan minusta jo ennen kuin itse tajusin missä mennään. Ei minulla varsinaista syömishäiriötä ole. Tai niin ainakin itse tulkitsen.... mutta ongelma tämä syöminen taas on. Syöminen on niin alhaalla minun tehtävälistallani, että teen kaiken muun ennnen sitä. Minulla on koko ajan niin paljon kaikkea muuta työn alla, etten ehdi ajatella niin toisarvoisia asioita kuin syöminen. Niinpä saatan illalla herätä huomaamaan, että kello on seitsemän, enkä ole syönyt koko päivänä muuta kuin lautasellisen puuroa ja kiisseliä lounaaksi töissä. Olen tilanteessa jossa lapseni syö enemmän kuin äitinsä, jossa voin aivan vapaasti kävellä kaupan karkkihyllylle tai katsella leivoksia, eikä minun tee mieli mitään. Se on tavallaan äärimmäisen selkeää ja helppoa, mutta toisaalta ne illat kun on unohtanut syödä, ovat myös äärimmäisen tuskallisia, kun elimistö ei ota ruokaa sovulla vastaan. Jotakin tälle asialle on tehtävä. Olen keskustellut ravitsemuksesta paljon viime aikoina, ja nimenomaan ihmisten kanssa, joilla on jotakin pohjaa puhua aiheesta (terveysala, valmennus), ja kaipa minun täytyisi tehdä itselleni jonkinlainen ruokailusuunnitelma. Toiset vahtivat syömistään laihtuakseen ja juoksevat vaa'alla koska pelkäävät lihoneensa. Minä vahdin painoani, ettei se tipu liikaa ja tarvitsen suunnitelman syömisestä, jotta muistan syödä jotensakin järkevästi. Olen ennenkin kuullut olevani omituinen! :)

Toinen asia josta ystävät tuntuvat olevan huolissaan, ovat seurustelukuvioni. Rauhoittukaa rakkaat muruseni. Minä en halua seurustella juuri nyt...ja arvatkaapa mitä: vaikka tapailisinkin jotakuta, en todellakaan kuuluttaisi sitä julkisesti. Ei, minä nauttisin rauhassa tuon ihmisen seurasta ja pitäisi hänet vain itselläni niin pitkään kuin mahdollista. Mutta kuten sanottua, en halua tapailla juuri nyt ketään liian vakavissani. Jotenkin koen kaikki parisuhdehässäkät liian sitoviksi. En ole juuri nyt valmis niihin kompromisseihin, joita seurustelu vaatii. Ei, minä haluan vuosien joustamisen ja kompromissien jälkeen olla oman elämäni valtiatar. Ja taas, minä teen asioita omilla ehdoillani.... tiedän että tapani toimia, epämääräiset suhteeni ja vieraani herättävät tällä hetkellä keskustelua monessakin suunnassa, mutta arvatkaapa mitä, se ei kiinnosta minua tippaakaan. Päinvastoin, välillä minuun iskee pikkupiru ja teen ihan tahallani asioita joiden tiedän aiheuttavan paheksuntaa. Minulle on tärkeintä se, että pystyn itse elämään valintojeni kanssa, pystyn katsomaan peilikuvaani silmiin ja tiedän toimineeni oikein. Ei se vaadi muuta kuin viiltävää rehellisyyttä... itselleni ja muille. Kun ihminen on miettinyt arvojaan, valintojaan ja sitä mihin on valmis, mihin ei, yhtä paljon kuin minä viimeisen puolentoista vuoden aikana, on äärimmäisen helppoa olla sinut itsensä kanssa. Kaikki eivät sitä suoruuttani ja ehdottomuuttani omien valintojeni suhteen ymmärrä, mutta sehän tarkoittaa vain sitä, että heidän kanssaan me emme halua samoja asioita... että meidän on turha tuhlata aikaamme yhdessä.

Eikä se nyt niin sanottua olisi, että edes löytäisin vakavampaan suhteeseen ketään joka kelpaa minulle. Tilitin juuri eräälle ystävälle sitä, kuinka kieltäydyin kahvikutsusta, koska kutsujalle tuntui olevan liian tärkeää se, että "olet niin hurjan hyvännäköinen". Jos se on oleellisin asia, niin antaa olla. Ja samaan hengenvetoon totesin ystävälle, että tuskin olisin lähtenyt sittenkään, jos kutsuja olisi sanonut minua rumaksi. Lienen siis kovin vaikea miellyttää... ja ylpeä siitä! Mikä kiire minulla on rynnätä uuteen suhteeseen... ei minulla ole todellakaan mikään kiire päättää mitä teen ja kenen kanssa. Tiedän, että osalla eronneista ihmisistä on hurja kiire löytää heti joku. Ehkä useitakin ihmisiä joiden kanssa seurustella. Mutta se on vain terapiaa. Sen todistelua itselleen, että kelpaa vielä jollekulle. Eikä minun tarvitse todistella mitään itselleni. Minähän tiedän kelpaavani. Minä voin ihan rauhassa odottaa, että löydän tyypin joka saa minut taas tuntemaan jotain oikeaa. Sitä odotellessa.... :)

Olin ajatellut lisätä loppuun muutaman valokuvan.... mutta sehän nähtiin jo viimeksi mitä sellaisesta seuraa... joten antaa kuvien nyt olla.


sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Elämä tarjoaa sinulle aina uuden mahdollisuuden... sen nimi on huominen!

Joulu oli ja meni...uusi vuosi on alkanut. Ja näyttää alkaneen samoissa merkeissä kuin edellinenkin: olen hajoamiseen asti maaninen. Kohta alan itsekin olla sitä mieltä, että tarvitsen kallonkutistajaa. Viestittelin työparini kanssa ja kerroin mitä olen tehnyt ja mitä voisi sitten tehdä. Hän laittoi viestiin kasan hymiöitä (tuntee minut ihan liian hyvin! ) ja painokkaan kehoituksen: "rauhoittuakin voi nainen!". Mutta kun ei osaa! Marille valitin ihan samaa: lapset ovat kavereillaan ja minä vaellan ympäriinsä kuin levoton haamu. Alkaisinko opiskella jotakin, tehdä jotain sivubisnestä, mitä? Tai alanko kouluttaa Nanoa sekopäisyyteen asti. Rajansa se on tuon koirankin sietokyvyllä. Juosta voisin, mutta se taas ei aina onnistu, koska lapsia ei voi jättää yksin pihalle pariksi tunniksi...tai siis Sagaa. Olen puunannut pienen valtakuntani kaappeja ympäri ja ympäri. Lajitellut tärkeitä papereita viimeisen kolmen vuoden ajalta, kollannut läpi ihan kaiken... meneehän se aika näinkin, mutta kohta tulen hulluksi. :)

Joulun aika itsessään oli juuri niin rauhallista ja tunnelmallista kuin halusinkin. Kynttilöitä, glögiä, yhdessä pelailua, toisten huomioimista. Sisareni oli luonamme pari päivää, itse vierailin isovanhempieni luona Nokialla ja poikkesin ystävien luona Tuuloksessa. Lasten ja koirien kanssa ei ole liikaa hiljaisia hetkiä, mikä on tavallaan hyvä, sillä tällä nykyisellä päälläni ratkeaisin varmasti liitoksista jos täällä olisi liian hiljaista ja rauhallista. :)


Edellisessä päivityksessä vaahtosin lahjoista. Ja kun katsoo tuota pääasiassa kahdelle pienelle tytölle tullutta lahjavuorta ihanan kuusemme juurella, en voi kuin hymyillä itseironisesti. Kamala mikä määrä tavaraa. Itsekin sain loistavia lahjoja, joten kai minä olen ollut kovin kovin kiltti. :) Uusi astianpesukone on ihanaakin ihanampi, auto kulkee uudella akulla ja uudet punaiset huopikkaat odottavat lunta kenkähyllyllä. Termari on jo testattu minttukaakaolla metsässä ja isompi paistinpannu helpottaa kokkaamista kummasti. Ehkä lahjani eivät ole niin persoonallisia ja keskittyvät kovin käytännöllisiin asioihin, mutta uskokaa pois, olen äärimmäisen kiitollinen lähipiirilleni niistä!

Sain työkaverilta joulumuistamisena Raskasta joulua-levyn ja sieltä yhdeksi suosikikseni nousi kappale enkelikello, jonka innoittamana piti käydä ostamassa uusi enkelikello. Meillä oli joskus yksi, mutta joku (Saga?) hukkasi osat. Nyt istuimme Sagan kanssa pitkän aikaa kuuntelemassa kellon kilinää ja tuijotimme liekkeihin. Kyllä minäkin muista enkelikellon sieltä lapsuusjouluilta, ja jotenkin tuli niin nostalginen olo. Vanhuus ei tule yksin.

Joulun aika oli koiraharrastuksen kannalta kovin rauhallista aikaa. Nanolla oli juoksut sopivasti jouluna, ja kun auton akkukin temppuili, kävin treenaamassa tasan kaksi kertaa jouluviikolla ja pidin sitten reilun viikon tauon. Nyt töiden taas alettua ja juoksujen alettua olla ohi, olemme ottaneet vahingon takaisin ja vierailleet hallilla harva se päivä. Tällä hetkellä työnalla tehotreenissä ovat kepit. Sisään pikkuotus hakee kyllä hyvin, jos vaan annan sille tilaa, mutta syystä tai toisesta se on hyppinyt ulos toiseksi tai kolmanneksi viimeisestä välistä. Niinpä nyt on tehty hurjasti keppejä etupalkalla. Pienenä ongelmana yksin treenatessa on se, että Nano menee lelulle joka tapauksessa, teki se oikein tai ei. Ja välillä edessä näkyvä lelu on niin suuri houkutin, että se suorastaan vetää pikkukoiran ulos kepeiltä ja suoraan lelulle. Onneksi minulla oli pari kertaa avustaja joka palkkasi koiran keppien päässä ja yksin ollessa heitin itse lelun eteen keppien jälkeen. Toivottavasti tämä tehokuuri tuottaa tuloksia ja pikkukoira saisi keppivarmuutta. Ainakin tällä hetkellä näyttää siltä, sillä virheitä ei ole viime treeneissä tullut.

Jouluaaton kunniaksi myös muori ja setämies saivat aksata. Niiden raihnaiset jalat huomioitiin treenissä siten, että ne tekivät putkea ja neljää hyppyä ilman rimoja. Jekku tosin suoritti itsenäisesti myös puomia, koska se on sen mielestä hurjan kiva este josta saa aina namia. Molemmat olivat ihan into piukkana: Hippu oma raivostuttava räksyttävä itsensä ja Jekku valtavan pätevä. Sami joka ei ole nähnyt Jekkua tekemässä mitään pitkään aikaan... varmasti lähemmäs vuoteen.... oli ihan ihmeissään, kun setä palkkasi itseään narulelulla sitä heitellen. Ei ollut ahdistusta tai kipuja, vaan koira silmin nähden nautti puuhaamisesta. Itselläkin oli hymy herkässä (ja toisaalta tippa linssissä) ihan vaan sen koiran innon katsomisesta. Sen pyhän lupauksen tein itselleni, että yritän jatkossa säännöllisesti leikittää noita esteilläkin. Vaikka ne ovat vanhoja ja niillä on kaikenlaisia kremppoja, ne kaipaavat omia tähtihetkiään. Minun vanhukseni! Kyllä ne vaan ovat rakkaita!

Joulu on koirille oikeaa houkutusten aikaa. Leivotaan, suklaata on joka paikassa, ihania paketteja revittäviksi jne. Meidän laumastamme etenkin Hippu on aiheuttanut jouluisin ylimääräistä ohjelmaa. 2006 se tekaisi jouluaattona kolme pentua. Olihan vähän erilainen joulu kun koko päivän päivysti synnytystä ja iltayöstä pentulaatikossa tuhisi kolme pentua. 2007 vierailtiin Hipun kanssa aattona päivystyksessä sen satutettua tassunsa. Se oli astunut todennäköisesti orapihlajan piikkiin ja haava oli tietysti tulehtunut ja sille nousi korkea kuume yhdessä päivässä. 2010 se vietti omia pikkujouluja viikkoa ennen joulua syömällä raakaa pullataikinaa ja saamalla alkoholimyrkytyksen. Siitä selvittiin päivällä tipassa elukka-asemalla. Tänä vuonna sydämeni jätti muutaman lyönnin väliin kun Hippu yhtäkkiä Tapaninpäivänä olikin kolmijalkainen ja selvästi tuskainen eikä kävellyt yhtään mihinkään, makasi vain paikoillaan. Annoin sille kipulääkettä ja soitin jo päivystykseenkin. Vieläkään en tiedä mikä sillä oli vikana, mutta parin päivän ontumisen jälkeen se oli jo ihan kunnossa. Mitähän kivaa sille ensi vuonna sattuu?

Uusi vuosi aloitettiin juhlimalla Oilin ja Zipun toko-menestystä PM-kisoissa marraskuussa. Sain mahdollisuuden olla välillä auttavana osapuolena ja leipoa Oilin juhliin tarjottavia. Apuna leipomisessa häärivät tietysti myös apukokit Saga ja Nano. Kiitos ihanista juhlista Oili ja Pete, niissä oli niin mahtavan lämmin tunnelma!




Näin uuden vuoden alussa olen koettanut taas tehdä päätöksiä... en mitään uuden vuoden lupauksia, mutta yrittänyt asettaa suuntaa kompassiini, luoda suunnitelmia keväälle. Ennen joulua vain lilluin eteenpäin virran mukana. En ottanut elämästäni otetta vaan annoin sen viedä mennessään. En ehkä miettinyt kaikkia asioita ihan loppuun asti, vaan tartuin hetkeen. Se ei missään nimessä ole minulle tyypillistä. Varmoista lähteistä saatujen lausuntojen mukaan minä olen ykkösluokan pilkunviilaaja ja nipottaja, joten tuo elämän jäsentymättömyys aiheuttaa minulle suoranaista tuskaa. Nyt olen taas miettinyt mitä haluan, mihin pystyn ja mikä on minulle tärkeää. Olisi ihanaa aloittaa uusi vuosi uudelta pohjalta ja edetä suunnitelmallisesti kohti tavoitteitaan. Tällaisia tavoitteita voin asettaa harrastuksiin ja työhön, mutta myös yksityiselämään. Lähinnä omalle päälleni. Olen käynyt paljon keskusteluja siitä millaisena nykyään näen elämän ja ihmisten väliset suhteet. Kiitos etenkin Maurille ja Sari-Liisalle loistavista keskusteluista. Olette antaneet paitsi tukea ajatuksilleni, myös uutta ajateltavaa... erilaisia näkemyksiä. Ja tietysti suurkiitos niin Oilille kuin Päivillekin kuuntelusta ja henkisestä tuesta!

Ja tästä tulikin mieleeni: olen kauhuissani kuunnellut muutamaa ystävää, jotka ovat kertoneet eroni innoittaneen heitä miettimään samaa. Minä kuulemma olen nyt niin iloinen, niin tyytyväinen. Minulla on vapaina viikonloppuina (lasten ollessa Samilla) mahdollisuus asioihin, jotka perheenäidille ovat haastavampia järjestää. jne. jne. Älkää nyt hyvät ihmiset viitsikö: Ei eroaminen ole mikään tavoiteltava asia, vaikka minä siitä näyttäisin hyötyneen ja myöntäisin julkisestikin näkeväni paljon hyviä seurauksia erosta. En missään nimessä halua olla esimerkkinä tuossa asiassa! On tämä emotionaalisesti kuitenkin aika rankka juttu, etenkin kun on nuo lapset. Yrittäkää loppuun asti ja miettikää rauhassa. Ei se ruoho ole sen vihreämpää aidan toisella puolen...erilaista ehkä, muttei välttämättä parempaa.

Koskaan ei ole liian vanha asettaakseen 
uutta päämäärää tai löytääkseen uuden 
unelman.

tiistai 24. joulukuuta 2013

Mielenrauhaa... joulun aikaa


Viikko sitten lapset olivat periaatteessa Samilla, mutta minä lainasin heitä lauantaina, jotta pääsimme Helsinkiin Hannalle ja Mikolle. Lapset eivät ole nähneet heitä pitkään aikaan ja joulumuistamiset saatiin vaihdettua. Höpötystä, kikatusta ja höpsöjä juttuja. Hyvä päivä siis.

Sunnuntaina tarkoitukseni oli ottaa rennosti siivoillen, lukien ja parhaasta mahdollisesta seurasta (omastani) nautiskellen.Vaan toisin kävi. Oili haastoi minut heille syömään ja höpöttämään. Ensin kävimme vielä Satun ja Katjan kanssa neljän pekkaan Hollolassa Pioni ja Piironki-nimisessä lahja- ja sisustustavaramyymälässä. Aivan ihanaa, epäkäytännöllistä ja kaunista tavaraa täynnä tuo paikka. Ihailimme kilpaa erilaisia tavaroita, mutta aivan kritiikittömästi emme kyllä tavarapaljouteen suhtautuneet. Oman mausteensa isommalla porukalla liikkumiseen antaa sekin, että kaikilla on omanlaisensa maku: joku keskittyy pelkistettyyn värimaailmana musta, valkoinen ja harmaa, toinen on romantikko joka tykkää kaikesta pikkusälästä.

En tiedä onko minusta tullut vanha, inhorealistinen vai vain äärimmäisen käytännöllinen, mutta en enää nykyään ole niin ihastunut tavarantäyteiisiin sisustuksiin. Ovathan ne kauniita, ja katselen niitä mielelläni, mutta itselle en enää sellaista ottaisi. Ensimmäinen ajatukseni on, millä sellaisen tavarapaljouden pitää pölyttömänä. Koska en todellakaan ole mikään himosiivooja, en myöskään järjestä elämääni turhan hankalaksi ihan tarkoituksella täyttämällä kotiani kaikenmaailman ihanilla härpäkkeillä. Alla kuitenkin muutama kuva Pionin ja Piirongin ihanuuksista. ( lainattu paikan kotisivuilta ) Kannattaa käydä katsastamassa paikka... ainakin siellä voi käydä kahvilla ja herkuttella ihanilla leivonnaisilla, jos ei mitään ostaisikaan. Lisätietoja paikasta löytyy osoitteesta  http://www.kinnarintila.fi/pioni-ja-piironki/

20121030_220222.jpg

20121030_220914.jpg

Viimeinen työviikko oli mukava ja leppoisa. Paljon naurua ja höpsöjä juttuja työkavereiden ja oppilaiden kanssa. Yhdet kuutosluokkalaiset olivat viikolla kysyneet opettajaltaan kuka minä olen, ja kuultuaan nimeni, kysyneet olenko sukua Samille... ehkä hänen tyttärensä. Kylläpä minä nykyään näytänkin nuorelta... tai Sami kamalan vanhalta! :) Olen tosin nauranut itsellenikin moneen otteeseen. Minulla on jotenkin kamala tarve ärsyttää ihmisiä... tuulettaa kaavoihinsa kangistuneita. Ero on saanut minut löytämään taas sen saman tytön joka vuosituhannen vaihteessa vähät välitti muitten mielipiteistä ja uskalsi mitä vain. Sen jota suvaitsemattomuus ja toisten epäreilu kohtelu ärsyttivät suunnattomasti. Se hippitytön, jonka luulin jo kadottaneeni jonnekin aikuisten maailmaan. Ja voi että nautin siitä! Kyllä se tyttö oli kuoren alla olemassa koko ajana. Se pukeutui epäsovinnaisesti töissä ja sai vanhat tantat nikottelemaan. Mutta nyt se tyttö on taas herännyt henkiin oikein kunnolla. Nyt minua harmittaa että myin kirpparilla ihanat pinkit lappuhaalarini, ne joissa oli pikkumyyn kuva. 

Joka tapauksessa minua ottaa tällä hetkellä päähän se, miten ihmiset olettavat eronneen nuorehkon naisen käyttäytyvän. Tokihan minä metsästän kaikki miehiä. Tokihan minä olen surun murtama, Tokihan minun pitää käyttäytyä hiljaa ja rauhallisesti, tai olen jotenkin huono nainen. Huoh! Miltähän planeetalta nuo 50+ työkaverit oikein ovat. Mitä ihmeen sosiaalitanttoja ja moraalinvartijoita ne luulevat olevansa. Yritin kovasti saada juoruja aikaan kun vein synttäreiden kunniaksi leivoksia töihin. Olisin halunnut sanoa että toin niitä siksi että olen raskaana. Siinäpä olisi ollut tantoille juoruttavaa. Jos minusta kerran täytyy juoruta, niin juorutkoon sitten kunnolla. Jos jotain tekee, se täytyy tehdä kunnolla! Ettäs tiedätte! Tosin nyt aamukahviporukassamme liikkuu vitsi, jonka mukaan odotan poikaa joka saa nimeksi Aleksanteri ja jonka isä on pappi. Repikää siitä sitten huumoria... minua se ainakin jaksaa naurattaa!

Viikolla treenasin aksaa muutaman kerran, ihan onnistuneesti. Lähinnä puomia ja keppejä. Puomilla totesin jälleen kerran, että nami saa Nanon niin jumiin ettei se pysty ajattelemaan muuta. Sain sen juoksemaan putkia ympäri ja sinkoilemaan pitkin seiniä laittamalla kontaktille namin. Ei siis kovin usein nameja sinne. Kepit sujuivat nyt paremmin loppuun asti kuin viime aikoina muuten. Sen sijaan sisäänmenoissa on yhä työtä. Pikkukoira tarvitsee niin julmetun paljon tilaa hakeakseen sisään oikein. Sitä ei todellakan käydä hakemassa ekasta välistä vaan jäädään riittävän kauas ihan suosiolla. Vaikka treenit olivat kivoja ja sain muistuteltua juuri oikeista asioista ja sain hyviä toistoja, ne tuntuivat kuitenkin toisarvoisilta. Jouluvalmistelut olivat kuumimmillaan. Kuten jo joskus aiemmin kirjoitin... tai ainakin ajattelin, otan tänä vuonna takaisin viime vuoden onnettoman joulun... teen asiat omalla tavallani... käytän niihin rauhassa aikaa. Koska rahatilanteeni on mikä on, en voinut hankkia kalliita lahjoja kenellekään, vaan tyydyin tekemään joulumuistamisia itse. Sukulaisille matkasi monta itse tuunattua kalenteria, ystäville leivonnaisia ja tarhan ja koulun tädeille sekä lasten kummeille lasten koristelemaa posliinia. Itselleni tärkeimpiä ovat aina olleet lahjat joihin liittyy tunnetta ja merkitystä. Minulla on säilössä oppilaiden itse tuunaamia lahjoja jo kymmenen vuoden takaa. Toivottavasti myös meidän muistamisemme ilahduttaa ihmisiä yhtä paljon kuin minua niiden tekeminen ja antaminen. 

Eilen meillä ravasi ystäviä ja sukulaisia yhtenä virtana. Se oli mukavaa. Kynttilät paloivat joka puolella, joululaulut soivat ja kahvittelin kolmeen kertaan eri kokoonpanoilla. Joulu on jotenkin niin ihanaa aikaa. Kuinka sitä voikaan ihminen saada nautintoa ihan vaan siitä että paketoi lahjoja? Siitä miten kauniilta paketit näyttävät: omat tai toisten paketoimat. Ihan täydellinen päivä eilinenkään ei todella ollut. Ei oikein tiennyt itkeä vai nauraa kun auto ei käynnistynytkään iltalenkin jälkeen vaan tarvittiin lisää virtaa akkuun. Myös uusi ja odotettu perheenjäsenemme astianpesukone, on osoittautunut paljon hankalammaksi tyypiksi kuin etukäteen oletin. En millään jaksaisi taistella tuollaisten laitteiden kanssa turhan takia. Ja toisaalta auton akku ja pesukoneen poistoputki ovat aika vähäisiä asioita monen muun taakkaan verrattuna. Hyvin on minullakin asiat jos nuo ovat suurimpia murheitani. 

Olen jouluihminen henkeen ja vereen. Perinteisen joulun ystävä. Minun jouluni on aika kaavoihin kangistunut peruspalikoiltaan. Voin hyvin kokeilla joulupöydässä uusia ruokia, voin viettää jouluni missä vain. Tärkeintä minulle olisi viettää joulua rakkaiden kanssa yhdessä. Lapsena pääsin nauttimaan mummolan jouluista sekä äitini että isäni lapsuudenkodeissa ja siellä olivat paikalla serkut ja ohjelmaan kuului hautausmaalla ja aattohartaudessa käynti, pelailu ja puhdas yhdessäolemisen ilo. Tänä vuonna lastani Lottaa ahdistaa se, että jouluna "meille ei tule ketään". Olen siis saanut jo häneen tartutettua jouluperinteitäni. Ihanaa. 

Koskabudjettini on todellakin tänä vuonna erittäin minimaalinen, olen miettinyt rahan käyttöä ihan eri tavoin. Ja kauhistunut sitä tavaramäärää jota itsekin on aiemmin jouluksi hommannut (ja moni hommaa tänäkin vuonna). Ruuat meillä tehdään jouluna (kuten arjessakin) itse. Einekset eivät vaan ole minun juttuni. Joulukukkiin palaa pitkä penni, jos on millä mällätä. Pieninkin jouluasetelma maksaa 6-7€ ja isosta ja komeasta saa helposti maksaa 20-30 euroa. Ja mitä tekee minun kaltaiseni pihi ihminen? Ostaa tarjouksesta neljä hyasinttia ja tuunaa niistä nätteihin ruukkuihin vanhojen koristeiden avulla omat asetelmat. Komea monilatvainen joulutähti tuli lahjana, ja nyt kukkia riittää joka huoneeseen. Lahjat tein siis tänä vuonna pääosin itse. Leipoa ja askarella minä osaan ja tykkään, joten miksi en hyödyntäisi sitä. Sitä paitsi syötävät lahjat ovat niin käteviä. Joku päivittteli tekemisen vaivaa, mutta kun se on minusta suorastaan hauskaa ja rentouttavaa. Väkerrän koristeita pipareihin ihan ilokseni ja koen tyyneyttä ja rauhaa sitä tehdessäni. Vain lapsille on tavaralahjoja. Suurin osa sukulaisilta, minulta vähän ja niistäkin pääosa käytettyjä. Joku aamu töihin mennessä kuuntelin eadiosta hyvää keskustelua siitä, voiko lahja olla kierrätettyä tavaraa. Monelle se tuntui olevan ihan nou nou. Minä en ymmärrä miksi. Jos saan lapselle viisi lukemattoman näköistä kirjaa kahteen euroon kirpparilta, niin miksi maksaisin niistä 50 euroa kaupassa? Miksi lasten lahjojen pitäisi olla muovia, tehty Kiinassa ja maksaa törkeän paljon? Pysähtykääpä miettimään asiaa hyvät ihmiset!

Koska kuva korvaa tuhat sanaa, alla vielä kuvakavalkadi viimeisen viikon projekteistani... jouluvalmisteluistani.Näihin kuviin, näihin tunnelmiin: HYVÄÄ ja TUNNELMALLISTA JOULUA!
Älkää unohtako kertoa rakkaillenne miten paljon heitä rakastatte!












Kahta vain joululahjaa 
Kahta vain mä toivoisin
Vain pientä hetken hengähdystä
ja mielenrauhaa tietenkin
Mä toivon vain, vain joulun taikaa
et sydän ois 
ees hetken aikaa huoleton
ja joulu tois 
tuon hetken toivon
Jos myötä tuon yötuulen laulan
Joulu tois taas mielenrauhan rahtusen 
maailmaan sekavaan
Miksi toivoisin mä kultaa, lisää turhaa rihkamaa
Toisko nuo tuon levon hetken 
armahduksen kaltaisen
Mä toivon vain, vain joulun taikaa
et sydän ois 
ees hetken aikaa huoleton
Ja joulu tois tuon hetken toivon
Jos myötä tuon yötuulen laulan
Joulu tois taas mielenrauhan rahtusen
maailmaan sekavaan

lauantai 14. joulukuuta 2013

Raskasta joulua!

Tästä blogista alkaa tulla minulle henkireikä. Blogin ollessa pitkällä tauollaan olen kirjoittanut asioita muistiin muuten, päiväkirjamaisesti. Nyt totesin että olen jo sen verran tasapainossa itseni kanssa, että voin kirjoittaa julkisestikin ajatuksiani. Jos tarkoitus oli alkujaan kirjoittaa ajatuksia ja muistiinpanoja treenaamisesta, on painotus muuttunut enemmän yleiseksi löpinäksi. Ihan muusta kuin koirista.

Maanantaina kävin erään sortin kauneimmissa joululauluissa. Olin nimittäin Sibeliustalossa kuuntelemassa Raskasta joulua- konserttia. Olen aina ollut joustava musiikkimakuni suhteen, ja painotus on varsinkin nuorempana ollut juuri tuohon raskaaseen suuntaan joten sehän sopi minulle kuin nenä päähän. En voinut estää hymyn leviämistä naamalle kun homma räjähti koko voimaansa biisin alettua ensin rauhallisesti. Ei ollut Ilja Jalkasen Tonttu sellainen rauhaisa harmaahapsi kuin olemme tottuneet. Se oli mahtava! :)

Ilta kuitenkin herätti ajatuksia: toisten mielestä kukaan täysijärkinen ei kuuntele tuollaista. Toisten mielestä se on joululaulujen raiskaamista. (hei, eihän perinteistä voi poiketa sointuakaan) Ahdasmielisimmät pitävät rienauksena sitä että pitkätukkaiset metallimiehet laulavat Jumalasta. Mutta hei, voiko se yläkerran heppu oikeasti olla niin kaavoihinsa kangistunut ettei ymmärrä eri tavoin esitettyä ylistystä. Eikö tiettyä muotoa tärkeämpää ole sanoma. Kukin julistakoon tavallaan. Aivan mahtava fiilis kun salillinen väkeä laulaa ilouutista tai Varpusta Jouluaamuna Marco Hietalan luotsaamana. (Vaikka inhoankin Ilouutista biisinä). Menen varmasti lasten kanssa myös perinteisiin kauneimpiin joululauluihin, mutta tämä oli sellaista sielun sinfoniaa, että olin yhtä hymyä koko illan ja vielä seuraavana päivänä töissäkin. Kai meillä suomalaisilla on jokin sisäänrakennettu mekanismi melankoliaan ja synkkyyteen. Ja kai se on ihan luonnollista, kun miettii mikä kylmä ja pimeä maa tämä on. Tässä samalla syntyi päätös lähteä kuuntelemaan Amorphista Savonlinnan oopperajuhlille ensi kesänä. Mikä miljöö, mikä musiikki.... sitä odotellessa.

Maanantaina ehdimme myös käydä Lotta-neidin kanssa metsässä kävelemässä ja tekemässä hallissa pikkutreenin. Lotta oli niin tärkeänä kun sai tehdä Jekun kanssa putkea ja keppejä. Jekku nyt on tuommoinen idioottivarma koira joka sopii tosi hyvin lapsen harjoituskaveriksi. Sen kanssa vaan ei oikein voi tehdä mitään isompia hyppyjä tai tiukkoja käännöksiä ettei sille satu mitään, mutta suoraa pätkää se tekee oikein mielellään. Lotan kanssa kävimme keskustelua siitä mitä ollaan tekemässä : " älä kulta juokse niin kovaa päin sitä putkea vaan sano sille koiralle käsky ja anna sen mennä edellä. Ethän sinä sinne putkeen ole menossa vaan se koira. " ja "Sinun pitää kertoa sille että mennään kepeille jo ennen kuin se tulee ulos tuolta putkesta". Hurjasti on Lottakin kehittynt siitä kun keväällä viimeksi kokeilimme yhdessä aksaa. Nano teki puomia ja keppejä. Lotta palkkasi.

Tiistaina kävin treenaamassa Katin ja Miinan kanssa. Saimme tällaisen radanpätkän rallatettavaksi.


Nano oli oma sähäkkä itsensä ja ensimmäisen kerran se karkasi käsistä putkeen nro seitsemän kun olisi pitänyt hypätä kutonen takaa. Minä taisin olla hypyn edessä ja huiskaisin sen kädellä putkeen. Muuten selvittiin lähinnä rytmitys/hienosäätö muutoksilla. Ennen keppejä kokeilin sekä heittää sen edestäni kepeille ja leikata sitten sen toiselle puolelle, että tehdä sokkarin hypyn 11 jälkeen. Ekalla kerralla en uskaltanut lähteä eteenpäin ja tehdä puolen vaihtoa sokkarissa, joten koira tuli jaloille, mutta kyllä se siitä kunhan otti ajatukset mukaan toimintaan. 

Toisessa pätkässä tein 1,2,3,4, 17 ja puomi, jotta sain puomin kontaktia treenattua. Tarkoitukseni oli kyllä tehdä vain1,4 ja 17, mutta kun huitaisin Nanon puolihuolimattomasti ekalle hypylle se "tiesi" kyllä itsekin mitä siltä odotettiin ja rallasi samantien renkaan ja putkenkin. Ekalla kerralla jäin suu auki nauramaan sille. On se niin mainio pieni otus. 

Loppulenkillä se nautti häntä kippuralla Särön kanssa häsäämisestä. Pikkukoira oli kuvainnollisesti suu auki, kun Särö heittäytyi sen edessä maahan ja se sai laittaa tassunsa Särön niskaan. Eihän kukaan oikeasti koskaan eikä milloinkaan alistu sille. Se on aina ollut se pahnanpohjimmainen jota muut ovat kurmuuttaneet. Tällä lenkillä ei tarvinnut olla kovin huolissaan 'Nanon katoamisesta, niin tohkeissaan se juoksi ja rähisi Särön (ja Miinan) kanssa. Jekku ei nähnyt mitään eikä ketään ja kakarat jättivätkin sen ihan rauhaan. Vanhat rouvat Hippu ja Sussu tulivat omaan tahtiinsa takajoukoissa. Tuhannet kiitokset Katille niin treeni- kuin lenkkiseurastakin. 

Keskiviikkona olin taas onnistunut triplabuukkaamaan itseni. Kuinka sitä voikin olla niin että joinain iltoina saa juosta tukka putkella paikasta toiseen ja toisina iltoina ohjelmaa ei saa järjestettyä vaikka kuinka yrittäisi. Keskiviikkona aloitin kello viisi täyttämällä kirpparipöytää, kello kuusi Sagan joulujuhla ja puoli seitsemältä meidän Lotan kanssa piti olla Upilassa Kennelkerhon pikkujouluissa. Sieltä kyllä myöhästyimme vartin. Kiitos kaikille seurasta noilla välietapeilla. 

Viikon kruunasi Jekun silmätulehdus (taas). Perjantaina työpäivän jälkeen kiirehdin hakemaan sille silmätipat ja Nano sai samalla rokotukset, jotka olivat menossa vanhaksi... yhm... kahden päivän päästä. Vaikka olen tähän asti vannonut elukka-aseman nimiin, alan minäkin nyt luistaa muualle. Juha saa edelleen olla koirieni hovilääkäri silmien suhteen, mutta nämä peruskuviot on niiin paljon vaivattomampaa ja halvempaa hoitaa kaupungin eläinlääkärillä, että sinne minun rahani jatkossa valuvat. Jekulta kuunneltiin sydäntäkin tosi tarkasti ihan vaan tsekkauksen vuoksi kun kerroin, että siltä löytyi pieni sivuääni jo toissakesänä sen lähetyessä yhdeksättä synttäriään. Kuulemma ei ole paha ääni. Kuuluu vaan tietyssä kohdassa eikä ole voimakas. Hyvä kuulla. Nano puolestaan oli oma maailman lunkein itsensä. Se ei piitannut rokotuksista mitään ja häsäsi kaikessa rauhassa ympäriinsä. 

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Tulkoon joulu... ja joulu tuli!

Joulukuu on alkanut...ja samalla on virallisesti lupa nauttia joulukynttilöistä, koristeista ja laulaa joululauluja. Täytyy myöntää, että otin kyllä varaslähdön jo pari viikkoa sitten, mutta ei kerrota kenellekään! Nyt on joulukalenterit korkattu, huushollia siivottu koristeita varten ja tunnelma ihanan hämyinen kynttilöiden loisteessa. Myös tokotreenit siirtyivät joulutunnelmiin...

Olen siis treenannut Nanon kanssa tunnaripalikan ottoa suuhun. Sillä kun on tapana ottaa se löysästi jommasta kummasta päästä kiinni. Ja kun palikka roikkua lerputtaa suupielestä, on vaikea juosta takaisin ja pahimmassa tapauksessa se tippuukin, kuten viime kesän SM-kisoissa. Nyt on tavoitteena saada Nano ajattelemaan miten kapula kuuluu olla suussa. 

Treenivälineet toisessa käyttötarkoituksessaan.

Viime viikko oli järkyttävä... mutta kivalla tavalla. Oli useammatkin pikkujoulut ja illat venyivät pitkiksi, yöunet jäivät lyhyiksi. On ratkiriemukasta herätä klo 6 herätyskellon pirinään kun on nukkunut kolme ja puoli tuntia. Onneksi lapset olivat viikonloppuna Samilla ja sain nukkua lauantain aika lailla kokonaan. Heräsin vasta puolilta päivin (pääsin toki nukkumaankin vasta vähän ennen viittä) ja iltapäivällä reippailin tasan sen verran, että koirat tuli lenkitettyä ja kaupassa käytyä, ja sitten takaisin sänkyyn. Kyllä teki terää. Aikaa ilman minkäänlaista aikataulua. Sunnuntaina sitten ryhdistaydyin oikein kunnolla ja siivosin ja touhusin neljän pesukoneellisen verran, vein peitot ja tyynyt pihalle, purin sohvatyynyt ja imuroin sängyt, laittoista ja pölyjen pyyhkimisistä puhumattakaan. 

Olisi niin monta aihetta joista kirjoittaa. Voisin avautua rivitolkulla koulumaailman epäkohdista ja säästöistä. Mieleni tekisi kirjoittaa ajatuksia toisten huomioimisesta ja treenaamassakin olen käynyt..Josko tähän nyt vihdoin liittäisi pätkän agilityakin. Edelleen agility on minulle eräänlainen terapiakeino, hartauden harrastamista, jonka jälkeen sielu on taas tasapainossa. Videolla olevan treeninkin aloitin vihaisena ja kaikinpuolin kireänä. Treenin jälkeen naamalla oli hymy ja olemus rento. Eiväthän treenit aina ole täysin onnistuneet tai kaikki onnistu niinkuin on suunniteltu, mutta mitä sitten. Jostakin olen löytänyt sen oikean asenteen treenaamiseen... se on puhdasta nautintoa...useimmiten. 

video

Mistähän löytäisin sen oikean asenteen muillekin elämän osa-alueille? Välillä itseäkin hirvittää se, miten paljon vihaa olen onnistunut sisääni kasaamaan. Kyllä se sieltä vähitellen purkautuu, mutta tällä hetkellä se koettelee arvomaailmaani. Minä tiedän kuka olen ja mitä haluan. Olen ollut ylpeä pehmeistä arvoistani ja perinteiden kunnioittamisesta. Vaikka yhä haluan siirtää lapsilleni sen perheen ja kodin, perinteisten arvojen kunnioittamisen, sekä haluan keskustella heidän kanssaan maailman menosta ja toisten kanssa elämisen problematiikasta, en ehkä korosta enää niin paljon toisten huomioimista. Jotenkin päässäni kaikuu Erinin älä tule hyvä tyttö- laulu. "Kiltit tytöt pääsevät taivaaseen, tuhmat minne vaan" . Niinhän se vähän on. Minä olen kiltti ja kilttinä pysyn, mutta lapsilleni en suo samaa kohtaloa. He saavat olla kovempia, itsekkäämpiä. Heidän ylitseen ei kukaan kävele jos se minusta kiinni on. Tämä ajattelumaailman muutos ahdistaa minua melkoisesti. Sanokaa kukkahattutädiksi tai miksi vaan, mutta jos kaikki maailman ihmiset huomioisivat enemmän toisiaan, maailma olisi aika paljon parempi paikka. Sosialismi on loistava aate, harmi vaan että ihmiset eivät pysty ikinä toteuttamaan sitä. Ei, ihmiset onnistuvat sotkemaan kaiken hyvän. "Mutta kokonaan ei saa laittaa mustaa, ei ne mitkään hautajaiset ole!", totesi tokaluokkalaiseni itsenäisyyspäivän juhlallisuuksien pukeutumisesta. Minä lainaisin tähän hätään Trio Niskalaukausta:

Kun yhteinen maailma on
Pelkkää mielikuvitusta
Minä pukeudun surupukuun
Ja surupuku on musta


Jos oikeutta
Enemmän vain nähdä saan
Voin verhoutua
Vaikka lumenvalkeaan.


Mutta jos maailma jatkaa
Pimeän matkan taivallusta
Ylläni on surupuku
Ja Surupuku on musta.

Eiköhän siihen kiteydy aika hyvin tämän hetkinen maailmankatsomukseni. En ole kiinnostunut tutustumaan uusiin ihmisiin, en innostumaan mistään kovin paljoa. Koska sitä samaa paskaa se vaan on. Joskus olin innokas kutsumaan ihmisiä meille iltaa viettämään, joskus meillä oli kaikenlaisia kokouksia ja kissanristiäisiä. Nyt tapaan vain harvoja ja valittuja. Ei, elämäni ei ole lainkaan tylsää. Minä vaan valikoin tarkemmin kenen kanssa vietän kalliin aikani. Voin pitää hauskaa myös random-kavereiden kanssa. En minä tarvitse mitään sydänystäviä siihen. Esim. työkavereiden kanssa on eri lystiä lähteä baanalle, mutta suurin osa on silti minulle aika yhdentekevää väkeä.Joka leikin alkaa se leikin kestäköön. Minä aioin kestää jonkin aikaa tätä yksinäisyyttäni.... en kaipaa uusia ihmisiä sotkemaan asioita. :) 

Tällä viikolla haastetta elämään antoivat oman luokan joulujuhlat... siis töissä. Ja Murphyn lain mukaisesti tiimimme oli tietysti alkuviikon vajaalla miehityksellä. Niin vaan saimme järjestettyä julmetun hyvät juhlat kahteen pekkaan työparini kanssa, kun muissa koulumme alkuluokissa samaan hommaan tarvitaan tuplamäärä aikuisia. Meillä alkaakin olla jo rutiininomaista tokaista tilanteessa kuin tilanteessa: " ai, mutta resurssit eivät riittäneetkään"... sillä meidän ryhmämme kohdalla ne loppuivat jo ennen ryhmän muodostamista viime keväänä. Enhän minä itseni puolesta vingu ja valita ( edellisen kerran kävelin rehtorin kansliaan kertomaan että nyt alan olla sippi, tarvittaisiin apua, kevättalvella 2008, joten ihan tavanomaista tämä ei minulle ole), mutta ne lapset. Jos lapselle on tehty päätös tehostetun tuen antamisesta niin kyllähän se resurssi tehostettuun tukeen pitäisi löytyä jostakin. Mutta ylemmät vaan hokevat, että mukauttakaa toimintanne vastaamaan resursseja. Ja jos kuulemassa on isompi joukko väkeä, kiillotetaan kilpeä puhumalla lapsen edusta, joka on meidänkin ryhmässämme usein aika kaukana. Omakohtaisella kokemuksella en ihmettele tippaakaan sitä, että Suomi alkaa pudota Pisa-tutkimuksessa alaspäin. Koulutuksesta kun on niin helppoa säästää: se ei varsinaisesti tuota mitään näkyvää tuotosta. Säästöt sen sijaan ihan tutkitusti tuottavat hurjat määrät kustannuksia sosiaali- ja terveyspuolelle kymmenen vuoden päästä, kun nämä resurssipulan lapsukaiset syrjaytyneinä ja kaikin puolin kyydistä tippuneina pitäisi pitää edes jossain määrin kasassa ja osana yhteiskuntaa. Tervetuloa tutustumaan koulutyön arkeen! Ei se ihan sellaista juhlaa ole, kuin moni tuntuu kuvittelevan. (Mutta en minä silti ammattia vaihtaisi ihan äkkiä... torstainakin olin naama niin messingillä ihanan työpäivän jälkeen. )

Kolmen päivän vapaa on ollut ihanan leppoisa...vaikka nukkuminen ei jotenkin taas onnistu minulta, koska teen miljoonaa juttua yhtä aikaa ja ainoa mahdollisuus omiin hiljaisiin hetkiini on iltayöstä, muiden jo nukkuessa. Leppoisuus syntyy siitä, että kukaan ei tee minulle aikatauluja... paitsi minä itse. Olin asettanut tälle viikonlopulle tavoitteet: joulukortit, piparit, piparkakkutalo yms. Mutta se, milloin nuo hommat hoidetaan, oli vapaasti valittavissa ja se antoi tunteen kiireettömyydestä. Tänään tunnelma oli ihana kun joulukynttilät hohtivat, piparit tuoksuivat, lapset laskivat etupihalla mäkeä kavereiden kanssa ja minä hoidin arkisia pikkujuttuja. Jotenkin tuollainen puuhailu kuuluuu niin olennaisena osana joulun odotukseen. Lapset näkevät tonttuja joka paikassa, tuunaavat piparitaloa ja voi sitä riemua, kun äiti on yöllä heidän nukkuessaan koonnut osista valmiin talon. Ei kai sitä suurempaa iloa voi olla kuin tuntee katsoessaan sitä riemua. 

 Perjantaina ja lauantaina olen treenannut aksaakin, muuten aika on kulunut jouluvalmisteluissa. Todistusaineistoa ohessa: 

                             Itsenäisyyspäivän kunniaksi syötiin kunnon illallinen neitien prinsessojen kanssa ja      nostettiin maljat itsenäisyydelle!

     Yhteistyö on voimaa ja kortteja syntyi aika läjä...

 Tyttöjen ihan itse koristelema piparkakkutalo. Sagan lähtökohtana oli: vaaleanpunaista ei voi olla liikaa...