Mä joka päivä töitä teen.... joka ainoa päivä hallille meen!

Arkiston helmiä... kirjoitetttu 18.-19.9.

Vastako siitä on viikko kun viimeksi kirjoitin. Tuntuu, että joka päivä tapahtuu niin paljon, että siitä tuntuu olevan paljon kauemmin. Olen luonut itselleni niin tarkat rutiinit, että niistä luopuminen aiheuttaa hämmennnystä ja vieroitusoireita. Minulla on tapana käydä työpäivän jälkeen lenkillä, hallilla treenaamassa ja hakea Saga sitten päiväkodista. Kun en eilen ehtinytkään kuin lenkittämään koirat, en tiennyt illalla miten päin olla. Eilen meinasi olla sama tilanne, koska olin sopinut tapaamisen asioiden järjestämiseen iltapäivällä ja oli käydä niin etten olisi ehtinytkään hallille. Voi sitä iloa, kun ehdimme kuitenkin rallaamaan vähän keppejä ja puomia... ja pikkuisen rataakin, kiitos Peten joka sen sinne oli kasannut. Sen ja tunnin loppuverran jälkeen olo oli taas sellainen kuin piti. Tänään päästiin vihdoin normaaliin rytmiin ja miten hyvältä se tuntuikaan.

Olen saanut agilitya ajatellen ahaa-elämyksiä. Ensimmäisen kisan jälkeen testailin keppejä, ja totesin, ettei koirani ymmärrä käskyä kepit, jota olin käyttänyt saadakseni sen etsimään keppejä ja lähtemään niitä kohti. Ei, se mielsi käskyn pian pian pian keppikäskyksi. Sitähän minä olen aina hokenut sen pujotellessa. Oppia ikä kaikki, ja tämän oivalluksen jälkeen ovat kepit sujuneet paljon paremmin.

Toinen oivallus keppejä koskien on se, että Nanoa pitää hiukan pidättää ennen keppejä... että se osaa hakea sisään. Satu sanoi lauantain toisesta kisaradastamme, että yritin teleportata koiran kepeille... ja sitä olen miettinyt pari päivää ja eilen hallilla sitten kokeilin muutamia juttuja. Kovalla vauhdilla, esteitä taustalla ja koiran pitäisi hakea kepit. Sain sen kimpoamaan hienosti kaukana edessä olevalle hypylle, jos en katkaissut sen menoa mitenkään. Kun keskityin ohjamiseen, kepit löytyivät joka kerta. Jee!

Vähän tämä minun yksinäinen agilityharrastukseni toimii yritys-erehdys- taktiikalla. Teen jotain, kokeilen miten se toimii, jos ei toimi, kokeilen jotain muuta. Kuuntelen, ajattelen ja kokeilen taas. Sain palautetta, että jos teen tällä tavalla kaiken, minusta tulee valtavan taitava. Mutta en kyllä näe mitään syytä, miksi minun pitäisi keksiä pyörä uudestaan joka asiassa, joten yritän välillä saada treeniseuraakin.

Mistä päästään siihen, että olen valtavan ylpeä meistä, vaikka kokonaiset radat tuottavat meille vielä ongelmia...tai ei meille vaan minulle. Täytyy kuitenkin ottaa huomioon, että treenaan täysin yksin. Keväällä kävin yhden kurssin Satun ryhmässä ja sain siitä valtavasti irti. Kesällä kävin kerran treenaamassa Satun kanssa, ja nyt syksyllä siellä Janitalla. Sami on muutaman kerran kommentoinut asioita osuessamme hallille yhtä aikaa, mutta päätyön olen tehnyt yksin. Ja se näkyy. Neljän vuoden tauon jälkeen olen aika hukassa. Kesken radan saatan tehdä jonkin ihmeellisen kämmin. Minulla on kuitenkin loistava pieni koira, joka tykkää agilityn tekemisestä. Olen saanut sen asenteen ja ajatuksen taas muuttumaan ja se on oma itsensä...ei sellainen vaisu varjo siitä koirasta joka minulla oli ensimmäisen vuoden ajan.

Viikonloppuna oli oman seuran kisat. Ai miten hauskaa taas nähdä kaikkia ja höpöttää. Ja kisata. Vaikka ratamme olivat kaikkea muuta kuin hallittuja, meillä oli kivaa... minuakin vain nauratti. Lauantaina sain rauhassa jutustella ja lenkittää koiria, kiitos vaan Katille verraseurasta pariinkin otteeseen ja erityisesti Marille lasten työllistämisestä. Arvostan valtavasti sitä, että keksit tekemistä Lotalle ja Camillalle. Itsellani olisi ehkä mennyt hermo välillä, mutta lapset nauttivat ja talkoilusta jäi überpositiivinen kuva heille. Näin saadaan kasvatettua lapset luontevasti talkoilemaan. Talkooperinne kun tuntuu olevan katoavaa kansanperinnettä. Siitähän on kirjoiteltu lehdissäkin: ihmiset maksavat mieluummin kalliimmat maksut harrastuksistaan, kuin tekevät talkootyötä. Kai se liittyy aikaan (aika on  liian kallista ) ja kai vähän siihen itsekkyyteenkin: ei ymmärretä yhteistä hyvää. Itse olen saanut ilon kasvaa aktiivisesti harrastavassa perheessä ja ikäänkuin kasvanut talkoiluun ja yhdistystoimintaan. Toivon kyllä sitä samaa tietoisuutta yhteisestä vastuusta ja toiminnasta lapsilleni. Sunnuntaina olin itse talkoohommissa ja lapset mummilassa... sekin oli mukava päivä. Paljon naurua ja aikuista seuraa (se kun tahtoo välillä jäädä vähiin kun päivät puuhaa lasten kanssa, ja illat vääntää lasten kuvioita kotona.)

Illatkin käytin tehokkaasti ja leivoin omenapiirakkaa ja - muffineita. Leipominen on minusta yksi rentouttavimmista jutuista mitä olla saattaa... ja Saga nauttii myös keittiössä puuhaamisesta. Lotta sen sijaan on enemmän organisoija, joka järkeistää kaiken ja ohjaa muiden toimintaa. Tässä yksi päivä hän jakoi tiskivuoroja... minulle, itselleen, Sagalle.... ja Samillekin. Yritin kertoa hänelle, että äiti kyllä selviää näistä tiskeistä, vaikkei ehkä tiskaamista rakastakaan.

Olen myös herännyt miettimään minäkuvaani. Siirryin nimittäin tämän viikon alussa syksyyn ja päätin tarvitsevani pitkät housut töihin, Niinpä kiskoin jalkaani farkut, jotka ostin kesällä kirpparilta. Ne istuvat hyvin, mutta katsoessani peiliin yllätin itseni ajattelemasta, että reiteni näyttävät kovin lihavilta, miten en ole aiemmin asiaa huomannut... ja siinä vaiheessa aikuinen fiksu minäni otti vallan ja totesi, ettei se ole totta, ja että silloin olen pulassa, jos todella rupean ajattelemaan noin. Syöminen on muutenkin ollut ongelmallista minulle, joten en todellakaan kaipaa teinimäisiä murheita omasta kehostani. Muuten minulla on kohta ihan oikeasti jonkinsortin syömishäiriö. Siispä tervettä itsetuntoa peliin ja sapuskaa nassuun. Jotenkin tuntui ihanalta huomata, että pystyn itsekin tiedostamaan hölmöyteni ja huitaisemaan sen pois olankohautuksella...noin niin kuin kuvainnollisesti.

Töissä meno on ajoittain kuin parhaimmastakin koulumaailmaan sijoittuvasta lastenkirjasta: sattuu ja tapahtuu. Suunnistaessa pojat törmäsivät siltarumpuun, jonka läpi näki kivasti. Toinen katsoi toisessa päässä kun toinen esitteli takapuoltaan toisessa päässä. Samaan aikaan eräs sankari yritti murtautua sähkökaappiin (näin jo silmissäni sarjakuvamaisen kohtauksen jossa oppilas tärisee vaakatasossa ja kuuluuu zzzzzzzzz-ääni sähkön virratessa hänen lävitseen...). Perheestä keskusteltaessa pari poikaa haaveili yhteisestä kodista jossa he asuisivat lemmikkiapinan kanssa: Eräs kaveri siihen: "Ei kyllä naurata, vaikka Korkeasaari tuntuukin välillä olevan noille juuri oikea paikka..." Jos ei muuta niin joku pissaa toisen lippikseen tai puhuu vain naukumalla. Minulla on tänä vuonna työmoodi, jossa puhun kolme kertaa hitaammin kuin normaalisti ja käytän korostetun yksinkertaisia ilmaisuja. Muuten nuppuseni eivät saa puheestani mitään irti. Ja rautalankaa on hyvä olla aina mukana iso pätkä, koska siitä vääntäminen tuntuu olevan jokapäiväistä hupia. Toisaalta on ihanaa, kun lapset haluavat istua sylissä tai vieressä kun luen satua tai leikkivät sulassa sovussa keskenään. Ekaluokan syksy on myös siitä palkitsevaa, että lapset oppivat lukemaan. Ekaluokan opena näkee hyvin konkreettisesti oppimisen tuloksia.

Lajinvaihdos

Kesä meni koirapuolella miten kuten. Tokoa treenattiin paljon ja ajatuksella ja kehityttiinkin. SM-kisat tuntuivat ensin suurelta pettymykseltä, mutta kun mietin kehiä tarkemmin, totesin, että jos en olisi tyytyväinen moniin asioihin niissä skaboissa, voisin samantien lähteä pipokauppaan isompaa pipoa etsimään. Kehissä oli paljon hyvää ja eksyn aika kauas olennaisesta, jos nillitän 9 pistettä tuottaneesta metallinoudosta, jossa koira liikkui mielestäni hitaasti ja tuli hiukan vinoon sivulle. Tokoa treenattiin vielä pari viikkoa SM-karkeloiden jälkeen ja taas kesälomareissulla Pohjanmaalla, mutta nyt se on ollut muutostani asti tauolla. Mitään selkeää syytä asiaan ei ole, treenaaminen ei vain tuntunut silloin mielekkäältä... ei minkään lajin.

Treenien suhteen olen ryhdistäytynyt koulujen alettua todella...mutta lähinnä agilitypuolella. Käyn hallilla keskimäärin 4-5 kertaa viikossa. Tokoa en ole tehnyt temppuja lukuunottamatta lainkaan. Nanosta alkaa aksassa löytyä vähitellen se koira, josta nähtiin lupauksia pentuaikana, se joka katosi matkan varrella, ohjaajan vaihtuessa. Nyt siinä on taas sitä tuttua rähinää ja eteenpäin pyrkimistä, josta pidin niin paljon sen ollessa pentu. Tokokin tulee varmasti taas kuvioihin pikkuhiljaa. Olen jo tuntenut houkutusta tehdä sitäkin. Olen maistellut ajatusta tokoilusta, pyöritellyt sitä kieleni päällä ja miettinyt millaiset treenit teen. Mutta vielä en ole rohjennut. Kohta... kohta... ja sitten se tuntuu ihanalta, olenhan odottanut ja säästellyt aloittamista huolellisesti.

Agilityssa tavoitteeni ovat erittäin motivoivia, mutta hiukan erilaisia kuin useimmilla muilla. Jätettäköön ne nyt tässä vielä salaisuudeksi, kerron ehkä sitten kun alan saavuttaa niitä. Kyllä minä olen ne ääneenkiin muutamille ihmisille sanonut, niin etten oikein voi niistä luistaa. (Ja sain palautteena mielipiteen, etteivät ne ole ihan terveitä!) Kyllä me ne Nanon kanssa saavutamme, kysymys vain on milloin. Tavoitteistamme johtuen, tai tavoitteiden puutteesta johtuen, en ole ollut turhantarkka Nanon osaamisesta. Olen kokeillut paljon asioita, tehnyt juttuja joihin koira ei ehkä ollut vielä mielestäni valmis... vaikka olihan se sitten oikeasti.

 Pari viikkoa sitten kävimme P-Haulaisten kanssa yhteisessä koulutuksessa Janitalla Turun puolessa. Erittäin silmiä avaavaa...Ryhmässämme oli paljon nuoria koiria ja aloittelevia ohjaajia, joten Janita väänsi rautalankaa. Minä lähdin koulutukseen tyypilliseen tapaani vähän niska kyyryssä: "ei me nyt vielä oikein osata...eikä me nyt niin hyviä olla..." Mutta Nano oli oikeasti hyvä. Janitakin totesi että koirani irtoaa niin hyvin, ettei sen kanssa tule ongelmia... jossain... en nyt muista missä. Ja minähän olisin tietysti yhtä hymyä, koska olemme pitkin kesää ja syksyä yrittäneet saada sitä etupalkalla taas itsenäisemmäksi. Välillähän se vain juoksi ihmisen vierellä, eikä yrittänytkään mitään itsenäisesti. Nyt se työ alkaa vihdoin näkyä ja pikkukoirani on ihana! Itse ymmärsin taas paljon uutta agilitysta. Kiitos Satulle kyydistä ja seurasta.

Kisaamisenkin aloitin puoli salaa viikko sitten. Vain kaksi ihmistä...siis koiraihmistä, tiesi ilmoittautumisestani. Jos kokeiluni olisi ollut täysi katastrofi, en kertoisi siitä nyt tässä, mutta ei se ollut. Emme me nollaa vielä saaneet tehtailtua, mutta pääasiassa äärimmäisen siistejä, eteneviä ratoja, toiselta Hylly, toiselta vitonen ja voitto. Erittäin hyvä tulos siihen nähden, ettemme ole ikinä aiemmin tehneet 20 esteen rataa yhdellä kertaa. Puomia olimme tehneet yhden ainoan kerran täydessä koossa. (Eikä puomin kontaktikaan ole ihan kunnossa vielä...mutta siitä toisella kertaa) Nano on kyllä maailman helpoin pikkukoira... ja nyt kun siitä alkaa vähitellen löytyä sellaista rähinään ja itseluottamusta, jota olen kaivannut, en oikein tiedä mitä siihen lisää toivoisi. Seuraavan kerran starttaamme oman seuran kisoissa ensi lauantaina. Minulla on niin itsevarma olo etten tietä miten sitä tiputtaisin. Kiva välillä näin päinkin.

Jyväskylänn reissulla kävin myös katsomassa Lyytiä ja Lyytin Iita pentua. Sitä joka tunnettiin pikkupentuna nimellä iso-Iita. Nyt se ei enää todellakaan ole iso. Se on sentin verran pienempi kuin Nano ja ihan samanlainen luikku kuin Nano oli nuorena. Avoin, utelias ja erittäin vauhdikas pikkuneiti. Tykkäsin!

Elä elämäsi hymyillen...

"Elämä on kummallinen juttu joka sattui minulle matkallani hautaan!"

En voi kuin hymyillä yläkerran hepun kummalliselle huumorintajulle. Ehkä me tulemme siksi niin hyvin toimeen: meillä molemmilla on äärimmäisen erikoinen huumorintaju! Ihmiset katsovat minua silmät pyöreinä kun kerron mitä kuuluu. He katsovat silmät pyöreinä nähdessään minun nauravan, säteilevän, olevan vapautuneempi kuin moneen vuoteen. Minunhan pitäisi olla surullinen, lyöty... mutta miksi olisin. Vanhasta irti päästäminen on toki omalla tavallaan vaikeaa, mutta tajusin jo keväällä miten vahva olen itse. Selviän kyllä tilanteesta kuin tilanteesta. Minulla on valta ja vastuu omasta elämästäni, voin tehdä valintoja, jotka johtavat sitä oikeaan suuntaan. Välillä teen ehkä tyhmiä valintoja, valintoja jotka tiedän heti kohta vääriksi. Mutta hei, eihän niitä valintoja kiveen ole hakattu, sitten muutetaan suuntaa. Tärkeintä valinnoissa on se, että pystyy itse elämään niiden kanssa. Että miettii mikä on hyväksi minulle, mutta huomioi samalla että tässä maailmassa on paljon muitakin ihmisiä, joita ei turhaan saisi satuttaa. Jos en ole tyytyväinen elämääni, kuka on vastuussa siitä... minä itse. Niinpä en voi kuin hymyillä... olen tehnyt elämästäni elämisen arvoista! :)

 

Siinäpä onkin vaa'alle töitä: kuinka teen itseäni eniten hyödyttävät valinnat, mutta huomioin samalla myös muut ihmiset. Puhdas itsekkyys tuntuu kasvavan lasten ja nuorten keskuudessa koko ajan. Minä, minä, minä! Minä mietin jo talvella, että osa ihmisistä nostaa itsensä jalustalle...tekee itsestään itselleen epäjumalan, jonka etu on kaiken muun edellä. Se voi ilmetä monella tavalla: oman kehon ja ulkonäön epäterveenä palvontana, toisten "yli kävelemisenä", oman edun häikäilemättömänä tavoitteluna. Idealismini on aina välillä töissäkin koetuksella, kun yritän selittää 12-13-vuotiaille, että on olemassa muitakin ihmisiä, muitakin ajatuksia, kuin MINÄ ja minun lähipiirini. Ja pelottavinta on se, että yhä enenevässä määrin myös nuoret aikuiset ovat ihan yhtä itsekkäitä kuin nuo lapset. Missä kohdassa yhteiskuntamme on muuttunut tällaiseksi; vahvat jyräävät heikot! Tai oikeastaan ne joiden omatunto ei turhaan soimaa, jyräävät ne jotka vielä tuntevat myötätuntoa ja häpeää ja osaavat asettua toisen asemaan. Miksi lasten ja nuorten moraalikäsitys jämähtää sinne lapsen tasolle, miksei kehitytä huomaamaan, että kasvun tuoma vapaus tehdä valintoja, tuo myös vastuuta...suurta vastuuta.

 

Oho, taas mentiin lempiaiheeni puolelle... päästäisiinkö tämän ajatuksen myötä eteenpäin!

 

"Olen eri mieltä kanssanne, mutta puolustan kuolemaan asti oikeuttanne sanoa niin."

 

Minä siis nautin työstäni, nautin harrastuksistani, elämä alkaa vähitellen asettua uomiinsa, eivätkä ne uomat ole ollenkaan hullummat. Minulla on yhä ihanat lapseni ja ystäväni, harrastukseni, ajatukseni ja arvoni,  työ josta pidän. Lapsilla alkaa olla kavereita tässä naapurustossa, molemmat juoksisivat ulkona koko ajan...tai sitten meillä on joku kaveri. Tavarat löytävät vähitellen paikkansa....toki kaikenlaista on vielä työn alla, mutta osaisiko sitä olla jos ei olisi. Vähitellen loputkin asiat kyllä selviävät, työt tulevat tehtyä. Välillä minäkin tarvitsen aikaa vain olla, kesäni oli kuitenkin aikalailla työn täyteinen.  Eläessäni elämääni tässä uudessa muodossaan, pohdin samalla tulevaisuutta...mitä haluan, mihin olen valmis... sain taannoin ohjeeksi miettiä "ehdot" tulevalle elämälleni. Ikään kuin raamit, joiden rajoissa haluan elämääni elää. Ja valintatilanteessa minun pitäisi kyetä miettimään tilannetta niiden raamien sisällä. Mikäli tarjolla oleva vaihtoehto ei mahdu raamien sisään, en saisi valita sitä. Olen jo joutunut huomaamaan, että käytännössä se ei ole ihan yksinkertaista. Minulla on jo ne raamit, tiedän mitä haluan, mutta on helppoa pettää itseään ja lipsahtaa raamien ulkopuolelle.

Töissä olen vuoden tauon jälkeen saanut taas minulle tyypillisen ryhmän: ihania, luovia ja erittäin ulospäinsuuntautuneita pikkuihmisiä, joiden kanssa aika ei todellakaan tule pitkäksi. "ope, minä olen kyllä aika varma siitä, että ne siellä hoitokodissa (oppilaan koulumatka varrella) kehittelevät joukkotuhoaseita!", "Ei kultaseni, sinun kaksi viikkoa sitten pilkkomasi viivotin ei taida enää olla siellä roskiksessa... kyllä täällä koulussa yritetään tyhjentää ne roskikset ihan joka päivä...vaikkei sitä aina uskoisikaan". Kuinkahan toisille opettajille aina vain valikoituu juuri tällaisia ihania pieniä nuppusia, toisissa ryhmissä ongelmana on päinvastoin saada lapset avautumaan ja rohkaistumaan... miksi minun ryhmissäni ei tapaa olla sellaisia ongelmia?

 

Kun vielä tiimini on osoittautunut ihanaksi ja menemme ongelmatilanteet hurtilla huumorilla, en oikein voisi muuta toivoa. Vaikka työni on välillä sellaista, että työpäivän jälkeen tunnin metsälenkki on todella tervetullutta pään nollausta (kukaan ei puhu mitään, ääntäkään ei kuulu, itse ei tarvitse reagoida mihinkään, eikä varsinkaan 8 juttuun yhtä aikaa...saa vain olla yksin ajatuksineen), nautin siitä todella. Tänään lauantaina oli koko henkilökunnan työpäivä ja vieläkin naurattaa moni juttu... itseasiassa lenkilläkin pyörivät mielessä muutamat poskettomat heitot. Kiitos ihanaiset työkaverit, missä olisinkaan ilman teitä? Siellä pyöreässä huoneessa lääkitys kohdillaan?

 

Kesällä tapasin tuttuja jatkuvasti... minulla kävi vieraita, puhuin puhelimessa, viestittelin netissä... nyt on tullut jokin erakkokausi. Sulkeudun hiljaisuuteen ja nautin omasta seurastani. Olen jälleen huomannut ystävien olleen oikeassa sanoessaan, etten saa kasata liikaa juttuja viikonloppuihini, väsymys tulee jossakin vaiheessa. No, Nyt se on tullut. Päiväni ovat ohjelmoituja aamusta iltaan, eikä muuta juuri voi odottaakaan, kun elämässä on kaksi pientä lasta ja kolme koiraa. Jollekulle sanoinkin, etten minä nyt niin kovin itsellinen nainen ole, tämän laumani kanssa. Nautin siis jokaisesta hiljaisesta hetkestä ja omasta ajasta kuin suurimmasta aarteesta. Saa tänne silti tulla kiskomaan minut ulos omasta yksityisestä maailmastani. En vieläkään ole kovin hyvä pyytämään ketään kylään, tai lähtemään mihinkään...mutta jos joku pyytää, tulen kyllä mielelläni! :)

 

Kesästä en paljoa kirjoitellut... kertokoon alla oleva albumi kesästäni olennaisen...

 

https://plus.google.com/photos/112187532081209039406/albums/5921163111806262433?authkey=CPGEo7jX0P_TigE

Koirapäivitystä luvassa huomenna... tai ylihuomenna... kunhan kerkiän.