Jos elämä olisi helminauha, siinä olisi sekaisin erilaisia helmiä: tummia, vaaleita, kirkkaita, sameita, välillä olisi pitkiä pätkiä pelkkää mustaa, välillä seassa olisi helmiä ja jalokiviä. Mitään säännöllistä kuviota helmistä ei muodostuisi. Minun helminauhaani on pitkien ja sameiden aikojen jälkeen alkanut kertyä kauniin vaaleita ja kiiltäviä helmiä. Toki väliin mahtuu myös niitä harmaita helmiä, jolloin kaverit kysyvät: "Mikä sulla on?", mutta tällä hetkellä helminauhani näyttää jotenkin niin keväisen kauniilta....kirkkaita, leikkisiä värejä, lapsellisia kuvioita helmissä... ja leveä hymy tuntuu karkaavan kasvoilleni koko ajan! Kuinka tämä voi tuntua näin hyvältä?!!
Loma alkoi lähes täydellisesti: ensin töissä puoli kuuteen höpöttäen ja päätä nollaten. Töistä lähtiessä Oili odotti jo minua metsässä ja koirat saivat mukavan lenkin Renkomäen suunnassa. Iltakahvit ystävien kanssa ja kun vihdoin kotiuduin, olin ihan kypsä nukkumaan. Hymyilytti! Yöllä hymy hyytyi kun heräsin migreeniin. Se muutti myös lauantain suunnitelmia, sillä juhlimaan on ihan turha lähteä jos pää humisee migreenin jälkeistä tyhjyyttään. Onneksi kivaa voi olla ilman viinaakin, joten Amorphis tuli nähtyä. Kiitos ystävät rakkaat! ja vielä höpötettyäkin pitkälle aamuyöhön. Ehkä migreeni kuitenkin muistutti minua pysähtymisestä. Rauhoittumisen tärkeydestä välillä. Vaikka tällä maanisuuden asteella on äärimmäisen vaikea pysäyttää itse konetta. Minä vaan tikitän eteenpäin enkä voi sille itse mitään. Siinähän naureskelette minun levottomuudelleni, mutta välillä se on inhottavaa itselle, kun sille ei vaan voi mitään. Voi miten hyvin minä ymmärrän noita ylivilkkaita pikkuihmisiäkin... töissä sanovat, että puhun adhd:ta heidän kanssaan.
Pieni kelaus taaksepäin: lauantaiaamulla kävimme Samin ja lasten kanssa katsomassa Sagan päiväkodin taidenäyttelyä keskustassa. On ihanaa kun lastenkin töihin satsataan. Ne pääsevät ihan eri tavalla esille "oikeassa " galleriassa kuin päiväkodin seinällä. Saati sitten sitä pienen taiteilijan onnea kun hänen työnsä pääsee "näyttelyyn". Kivat näyttelyn avajaiset. Alla muutama kuva niistä.
Sunnuntain kisareissu Katin kanssa oli kummallinen. Katin kanssa on kiva reissata, mutta olin itse ihan töttöröö edellisyön valvomisesta ja sitä edellisen migreenistä. Olo oli jotenkin epätodellinen, enkä odottanut päivältä suuria. Emmehän me olleet mitenkään suunnattomasti treenanneet, kepit ja kontaktit olivat ihan levällään, rataa ei oltu tehty pitkään aikaan. Juuri olin pari päivää aiemmin sanonut Oilille, että elämässäni on niin paljon muuta ihanaa, että agility meinaa jäädä vähemmälle. Ennen ekaa rataa istuimme Katin kanssa radan varressa ja kommentoimme väsyneesti kaikkea.... oli jotenkin niiiiiiin raukea olo. Molempia epäilytti oman vireen löytyminen ja hiukan hirvitti se, että pitäisi jaksaa kolme rataa. Sovimmekin, että viimeiselle radalle satsataan sitten kunnolla.... ensimmäiset ovat vain verryttelyä.
Eka rata meni miten meni, nolla se oli, mutta jotenkin kamalan tahmeaa menoa. Olimme toka lähtijä, enkä ehtinyt virittää Nanoa kunnolla. Se ei oikein tiennyt mitä oltiin tekemässä vaan ihmetteli vielä lähtökarsinaa kun piti mennä radalle. Toka rata oli ihan katastrofi, seisoin välillä keskellä rataa etsimässä koiraani.... onneksi se sieltä jostain ilmestyi luokseni ja jatkoimme rataa.... tuomarin silmälasit olivat hukassa, eikä hän antanut seisoskelustani virheitä, joten pokkasimme taas nollan. Ennen kolmatta rataa minulle tuli julmetun huono olo, ja syljeskelin lenkillä oksennuksen makua suustani. (minulle on saarnattu niin helvetin paljon syömisestäni, että ajattelin olla kaukaa viisas ja varata mukaan pähkinä-rusinasekoituksen ja napostella sitä pitkin päivää.... ei sitten sopinut sekään elimistölleni) Kun rataa rakennettiin, istuin kaksinkerroin ja kyselin Katilta mitähän siitä saa jos oksentaa radalle... mietin jo hetken pitäisikö Katin ohjata Nanoakin viimeisellä radalla. Selvisimme kuitenkin radan läpi, siististi ja sievästi, sillä Nanokin oli jotenkin kamalan jähmeä. Kolmas nolla tarkoitti menolippua kolmosiin.
Olisi kuvitellut, että olisin hyppinyt onnesta siinä vaiheessa, mutta ei, me makasimme pitkin pituuttamme hallin ruohomatolla kun palkintojen jako alkoi ja pakollisten valokuvausten ja nettipäivitysten jälkeen istuimme kahvilla buffassa ja olimme ihan yhtä väsyneitä kuin koko päivän muutenkin. Vasta kotona aloin tajuta mitä tämä tarkoittaa: minun pitää kisata kolmosissa, siellä meiltä odotetaan jo jotain osaamistakin. Minä kun olin ajatellut, että me treenailemme ratoja rauhassa kakkosissa! Tavallaan tämä siis tuli liian nopeasti. Me emme ole vielä sillä tasolla teknisesti tai yhteistyössä, että pystyisimme kilpailemaan kärkisijoista kolmosluokassa. Ehei, työtä on edessä vielä kovin paljon. Työhän ei minua sinällään pelota.... työtä tässä on tehty monessakin mielessä koko vuosi, mutta hiukan olen kauhuissani kuinka me selviämme taas astetta vaikeammilla radoilla. Kuinka kestän itse sen, että häviämme hyvälläkin radalla 5 sekuntia kärjelle .....
Korkkasin minä kuitenkin pikkuisen kuoharipullon ja juhlistin pientä taitavaa koiraani ennen totaalista katkeamista.
Hiihtoloma meni loppujen lopuksi huminalla ohi.... kuten tuntuu koko muukin elämäni menevän. Ainakin minä nukuin ja rentouduin muutenkin. Tapasin ystäviä ja nautin ulkoilusta. Säät olivat omalla tavallaan ihania. Ensin täällä Lahdessa päästiin pelloille ja suliin metsiin humppaamaan (Hippu ja Nano nauttivat metsästelystä) aamuauringossa, ja Lappeenrannassa kutsui jää. Miten ihanaa on olla maalla. Sitä tilaa, hiljaisuutta ja avaruutta. Pyysin jo ystäviä ilmoittamaan minut seuraavaan maajussille morisan ohjelmaan. Mutta oikeastaan minulle sopisi paremmin vain villi suhde jonkun maajussin kanssa, ilman sen suurempia sitoumuksia, kunhan pääsisin luontaisetuna maaseudulle lenkkeilemään ja viettämään aikaa. Hiihtolomatunnelmia alla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti