Mä joka päivä töitä teen.... joka ainoa päivä hallille meen!

Arkiston helmiä... kirjoitetttu 18.-19.9.

Vastako siitä on viikko kun viimeksi kirjoitin. Tuntuu, että joka päivä tapahtuu niin paljon, että siitä tuntuu olevan paljon kauemmin. Olen luonut itselleni niin tarkat rutiinit, että niistä luopuminen aiheuttaa hämmennnystä ja vieroitusoireita. Minulla on tapana käydä työpäivän jälkeen lenkillä, hallilla treenaamassa ja hakea Saga sitten päiväkodista. Kun en eilen ehtinytkään kuin lenkittämään koirat, en tiennyt illalla miten päin olla. Eilen meinasi olla sama tilanne, koska olin sopinut tapaamisen asioiden järjestämiseen iltapäivällä ja oli käydä niin etten olisi ehtinytkään hallille. Voi sitä iloa, kun ehdimme kuitenkin rallaamaan vähän keppejä ja puomia... ja pikkuisen rataakin, kiitos Peten joka sen sinne oli kasannut. Sen ja tunnin loppuverran jälkeen olo oli taas sellainen kuin piti. Tänään päästiin vihdoin normaaliin rytmiin ja miten hyvältä se tuntuikaan.

Olen saanut agilitya ajatellen ahaa-elämyksiä. Ensimmäisen kisan jälkeen testailin keppejä, ja totesin, ettei koirani ymmärrä käskyä kepit, jota olin käyttänyt saadakseni sen etsimään keppejä ja lähtemään niitä kohti. Ei, se mielsi käskyn pian pian pian keppikäskyksi. Sitähän minä olen aina hokenut sen pujotellessa. Oppia ikä kaikki, ja tämän oivalluksen jälkeen ovat kepit sujuneet paljon paremmin.

Toinen oivallus keppejä koskien on se, että Nanoa pitää hiukan pidättää ennen keppejä... että se osaa hakea sisään. Satu sanoi lauantain toisesta kisaradastamme, että yritin teleportata koiran kepeille... ja sitä olen miettinyt pari päivää ja eilen hallilla sitten kokeilin muutamia juttuja. Kovalla vauhdilla, esteitä taustalla ja koiran pitäisi hakea kepit. Sain sen kimpoamaan hienosti kaukana edessä olevalle hypylle, jos en katkaissut sen menoa mitenkään. Kun keskityin ohjamiseen, kepit löytyivät joka kerta. Jee!

Vähän tämä minun yksinäinen agilityharrastukseni toimii yritys-erehdys- taktiikalla. Teen jotain, kokeilen miten se toimii, jos ei toimi, kokeilen jotain muuta. Kuuntelen, ajattelen ja kokeilen taas. Sain palautetta, että jos teen tällä tavalla kaiken, minusta tulee valtavan taitava. Mutta en kyllä näe mitään syytä, miksi minun pitäisi keksiä pyörä uudestaan joka asiassa, joten yritän välillä saada treeniseuraakin.

Mistä päästään siihen, että olen valtavan ylpeä meistä, vaikka kokonaiset radat tuottavat meille vielä ongelmia...tai ei meille vaan minulle. Täytyy kuitenkin ottaa huomioon, että treenaan täysin yksin. Keväällä kävin yhden kurssin Satun ryhmässä ja sain siitä valtavasti irti. Kesällä kävin kerran treenaamassa Satun kanssa, ja nyt syksyllä siellä Janitalla. Sami on muutaman kerran kommentoinut asioita osuessamme hallille yhtä aikaa, mutta päätyön olen tehnyt yksin. Ja se näkyy. Neljän vuoden tauon jälkeen olen aika hukassa. Kesken radan saatan tehdä jonkin ihmeellisen kämmin. Minulla on kuitenkin loistava pieni koira, joka tykkää agilityn tekemisestä. Olen saanut sen asenteen ja ajatuksen taas muuttumaan ja se on oma itsensä...ei sellainen vaisu varjo siitä koirasta joka minulla oli ensimmäisen vuoden ajan.

Viikonloppuna oli oman seuran kisat. Ai miten hauskaa taas nähdä kaikkia ja höpöttää. Ja kisata. Vaikka ratamme olivat kaikkea muuta kuin hallittuja, meillä oli kivaa... minuakin vain nauratti. Lauantaina sain rauhassa jutustella ja lenkittää koiria, kiitos vaan Katille verraseurasta pariinkin otteeseen ja erityisesti Marille lasten työllistämisestä. Arvostan valtavasti sitä, että keksit tekemistä Lotalle ja Camillalle. Itsellani olisi ehkä mennyt hermo välillä, mutta lapset nauttivat ja talkoilusta jäi überpositiivinen kuva heille. Näin saadaan kasvatettua lapset luontevasti talkoilemaan. Talkooperinne kun tuntuu olevan katoavaa kansanperinnettä. Siitähän on kirjoiteltu lehdissäkin: ihmiset maksavat mieluummin kalliimmat maksut harrastuksistaan, kuin tekevät talkootyötä. Kai se liittyy aikaan (aika on  liian kallista ) ja kai vähän siihen itsekkyyteenkin: ei ymmärretä yhteistä hyvää. Itse olen saanut ilon kasvaa aktiivisesti harrastavassa perheessä ja ikäänkuin kasvanut talkoiluun ja yhdistystoimintaan. Toivon kyllä sitä samaa tietoisuutta yhteisestä vastuusta ja toiminnasta lapsilleni. Sunnuntaina olin itse talkoohommissa ja lapset mummilassa... sekin oli mukava päivä. Paljon naurua ja aikuista seuraa (se kun tahtoo välillä jäädä vähiin kun päivät puuhaa lasten kanssa, ja illat vääntää lasten kuvioita kotona.)

Illatkin käytin tehokkaasti ja leivoin omenapiirakkaa ja - muffineita. Leipominen on minusta yksi rentouttavimmista jutuista mitä olla saattaa... ja Saga nauttii myös keittiössä puuhaamisesta. Lotta sen sijaan on enemmän organisoija, joka järkeistää kaiken ja ohjaa muiden toimintaa. Tässä yksi päivä hän jakoi tiskivuoroja... minulle, itselleen, Sagalle.... ja Samillekin. Yritin kertoa hänelle, että äiti kyllä selviää näistä tiskeistä, vaikkei ehkä tiskaamista rakastakaan.

Olen myös herännyt miettimään minäkuvaani. Siirryin nimittäin tämän viikon alussa syksyyn ja päätin tarvitsevani pitkät housut töihin, Niinpä kiskoin jalkaani farkut, jotka ostin kesällä kirpparilta. Ne istuvat hyvin, mutta katsoessani peiliin yllätin itseni ajattelemasta, että reiteni näyttävät kovin lihavilta, miten en ole aiemmin asiaa huomannut... ja siinä vaiheessa aikuinen fiksu minäni otti vallan ja totesi, ettei se ole totta, ja että silloin olen pulassa, jos todella rupean ajattelemaan noin. Syöminen on muutenkin ollut ongelmallista minulle, joten en todellakaan kaipaa teinimäisiä murheita omasta kehostani. Muuten minulla on kohta ihan oikeasti jonkinsortin syömishäiriö. Siispä tervettä itsetuntoa peliin ja sapuskaa nassuun. Jotenkin tuntui ihanalta huomata, että pystyn itsekin tiedostamaan hölmöyteni ja huitaisemaan sen pois olankohautuksella...noin niin kuin kuvainnollisesti.

Töissä meno on ajoittain kuin parhaimmastakin koulumaailmaan sijoittuvasta lastenkirjasta: sattuu ja tapahtuu. Suunnistaessa pojat törmäsivät siltarumpuun, jonka läpi näki kivasti. Toinen katsoi toisessa päässä kun toinen esitteli takapuoltaan toisessa päässä. Samaan aikaan eräs sankari yritti murtautua sähkökaappiin (näin jo silmissäni sarjakuvamaisen kohtauksen jossa oppilas tärisee vaakatasossa ja kuuluuu zzzzzzzzz-ääni sähkön virratessa hänen lävitseen...). Perheestä keskusteltaessa pari poikaa haaveili yhteisestä kodista jossa he asuisivat lemmikkiapinan kanssa: Eräs kaveri siihen: "Ei kyllä naurata, vaikka Korkeasaari tuntuukin välillä olevan noille juuri oikea paikka..." Jos ei muuta niin joku pissaa toisen lippikseen tai puhuu vain naukumalla. Minulla on tänä vuonna työmoodi, jossa puhun kolme kertaa hitaammin kuin normaalisti ja käytän korostetun yksinkertaisia ilmaisuja. Muuten nuppuseni eivät saa puheestani mitään irti. Ja rautalankaa on hyvä olla aina mukana iso pätkä, koska siitä vääntäminen tuntuu olevan jokapäiväistä hupia. Toisaalta on ihanaa, kun lapset haluavat istua sylissä tai vieressä kun luen satua tai leikkivät sulassa sovussa keskenään. Ekaluokan syksy on myös siitä palkitsevaa, että lapset oppivat lukemaan. Ekaluokan opena näkee hyvin konkreettisesti oppimisen tuloksia.

Lajinvaihdos

Kesä meni koirapuolella miten kuten. Tokoa treenattiin paljon ja ajatuksella ja kehityttiinkin. SM-kisat tuntuivat ensin suurelta pettymykseltä, mutta kun mietin kehiä tarkemmin, totesin, että jos en olisi tyytyväinen moniin asioihin niissä skaboissa, voisin samantien lähteä pipokauppaan isompaa pipoa etsimään. Kehissä oli paljon hyvää ja eksyn aika kauas olennaisesta, jos nillitän 9 pistettä tuottaneesta metallinoudosta, jossa koira liikkui mielestäni hitaasti ja tuli hiukan vinoon sivulle. Tokoa treenattiin vielä pari viikkoa SM-karkeloiden jälkeen ja taas kesälomareissulla Pohjanmaalla, mutta nyt se on ollut muutostani asti tauolla. Mitään selkeää syytä asiaan ei ole, treenaaminen ei vain tuntunut silloin mielekkäältä... ei minkään lajin.

Treenien suhteen olen ryhdistäytynyt koulujen alettua todella...mutta lähinnä agilitypuolella. Käyn hallilla keskimäärin 4-5 kertaa viikossa. Tokoa en ole tehnyt temppuja lukuunottamatta lainkaan. Nanosta alkaa aksassa löytyä vähitellen se koira, josta nähtiin lupauksia pentuaikana, se joka katosi matkan varrella, ohjaajan vaihtuessa. Nyt siinä on taas sitä tuttua rähinää ja eteenpäin pyrkimistä, josta pidin niin paljon sen ollessa pentu. Tokokin tulee varmasti taas kuvioihin pikkuhiljaa. Olen jo tuntenut houkutusta tehdä sitäkin. Olen maistellut ajatusta tokoilusta, pyöritellyt sitä kieleni päällä ja miettinyt millaiset treenit teen. Mutta vielä en ole rohjennut. Kohta... kohta... ja sitten se tuntuu ihanalta, olenhan odottanut ja säästellyt aloittamista huolellisesti.

Agilityssa tavoitteeni ovat erittäin motivoivia, mutta hiukan erilaisia kuin useimmilla muilla. Jätettäköön ne nyt tässä vielä salaisuudeksi, kerron ehkä sitten kun alan saavuttaa niitä. Kyllä minä olen ne ääneenkiin muutamille ihmisille sanonut, niin etten oikein voi niistä luistaa. (Ja sain palautteena mielipiteen, etteivät ne ole ihan terveitä!) Kyllä me ne Nanon kanssa saavutamme, kysymys vain on milloin. Tavoitteistamme johtuen, tai tavoitteiden puutteesta johtuen, en ole ollut turhantarkka Nanon osaamisesta. Olen kokeillut paljon asioita, tehnyt juttuja joihin koira ei ehkä ollut vielä mielestäni valmis... vaikka olihan se sitten oikeasti.

 Pari viikkoa sitten kävimme P-Haulaisten kanssa yhteisessä koulutuksessa Janitalla Turun puolessa. Erittäin silmiä avaavaa...Ryhmässämme oli paljon nuoria koiria ja aloittelevia ohjaajia, joten Janita väänsi rautalankaa. Minä lähdin koulutukseen tyypilliseen tapaani vähän niska kyyryssä: "ei me nyt vielä oikein osata...eikä me nyt niin hyviä olla..." Mutta Nano oli oikeasti hyvä. Janitakin totesi että koirani irtoaa niin hyvin, ettei sen kanssa tule ongelmia... jossain... en nyt muista missä. Ja minähän olisin tietysti yhtä hymyä, koska olemme pitkin kesää ja syksyä yrittäneet saada sitä etupalkalla taas itsenäisemmäksi. Välillähän se vain juoksi ihmisen vierellä, eikä yrittänytkään mitään itsenäisesti. Nyt se työ alkaa vihdoin näkyä ja pikkukoirani on ihana! Itse ymmärsin taas paljon uutta agilitysta. Kiitos Satulle kyydistä ja seurasta.

Kisaamisenkin aloitin puoli salaa viikko sitten. Vain kaksi ihmistä...siis koiraihmistä, tiesi ilmoittautumisestani. Jos kokeiluni olisi ollut täysi katastrofi, en kertoisi siitä nyt tässä, mutta ei se ollut. Emme me nollaa vielä saaneet tehtailtua, mutta pääasiassa äärimmäisen siistejä, eteneviä ratoja, toiselta Hylly, toiselta vitonen ja voitto. Erittäin hyvä tulos siihen nähden, ettemme ole ikinä aiemmin tehneet 20 esteen rataa yhdellä kertaa. Puomia olimme tehneet yhden ainoan kerran täydessä koossa. (Eikä puomin kontaktikaan ole ihan kunnossa vielä...mutta siitä toisella kertaa) Nano on kyllä maailman helpoin pikkukoira... ja nyt kun siitä alkaa vähitellen löytyä sellaista rähinään ja itseluottamusta, jota olen kaivannut, en oikein tiedä mitä siihen lisää toivoisi. Seuraavan kerran starttaamme oman seuran kisoissa ensi lauantaina. Minulla on niin itsevarma olo etten tietä miten sitä tiputtaisin. Kiva välillä näin päinkin.

Jyväskylänn reissulla kävin myös katsomassa Lyytiä ja Lyytin Iita pentua. Sitä joka tunnettiin pikkupentuna nimellä iso-Iita. Nyt se ei enää todellakaan ole iso. Se on sentin verran pienempi kuin Nano ja ihan samanlainen luikku kuin Nano oli nuorena. Avoin, utelias ja erittäin vauhdikas pikkuneiti. Tykkäsin!

Elä elämäsi hymyillen...

"Elämä on kummallinen juttu joka sattui minulle matkallani hautaan!"

En voi kuin hymyillä yläkerran hepun kummalliselle huumorintajulle. Ehkä me tulemme siksi niin hyvin toimeen: meillä molemmilla on äärimmäisen erikoinen huumorintaju! Ihmiset katsovat minua silmät pyöreinä kun kerron mitä kuuluu. He katsovat silmät pyöreinä nähdessään minun nauravan, säteilevän, olevan vapautuneempi kuin moneen vuoteen. Minunhan pitäisi olla surullinen, lyöty... mutta miksi olisin. Vanhasta irti päästäminen on toki omalla tavallaan vaikeaa, mutta tajusin jo keväällä miten vahva olen itse. Selviän kyllä tilanteesta kuin tilanteesta. Minulla on valta ja vastuu omasta elämästäni, voin tehdä valintoja, jotka johtavat sitä oikeaan suuntaan. Välillä teen ehkä tyhmiä valintoja, valintoja jotka tiedän heti kohta vääriksi. Mutta hei, eihän niitä valintoja kiveen ole hakattu, sitten muutetaan suuntaa. Tärkeintä valinnoissa on se, että pystyy itse elämään niiden kanssa. Että miettii mikä on hyväksi minulle, mutta huomioi samalla että tässä maailmassa on paljon muitakin ihmisiä, joita ei turhaan saisi satuttaa. Jos en ole tyytyväinen elämääni, kuka on vastuussa siitä... minä itse. Niinpä en voi kuin hymyillä... olen tehnyt elämästäni elämisen arvoista! :)

 

Siinäpä onkin vaa'alle töitä: kuinka teen itseäni eniten hyödyttävät valinnat, mutta huomioin samalla myös muut ihmiset. Puhdas itsekkyys tuntuu kasvavan lasten ja nuorten keskuudessa koko ajan. Minä, minä, minä! Minä mietin jo talvella, että osa ihmisistä nostaa itsensä jalustalle...tekee itsestään itselleen epäjumalan, jonka etu on kaiken muun edellä. Se voi ilmetä monella tavalla: oman kehon ja ulkonäön epäterveenä palvontana, toisten "yli kävelemisenä", oman edun häikäilemättömänä tavoitteluna. Idealismini on aina välillä töissäkin koetuksella, kun yritän selittää 12-13-vuotiaille, että on olemassa muitakin ihmisiä, muitakin ajatuksia, kuin MINÄ ja minun lähipiirini. Ja pelottavinta on se, että yhä enenevässä määrin myös nuoret aikuiset ovat ihan yhtä itsekkäitä kuin nuo lapset. Missä kohdassa yhteiskuntamme on muuttunut tällaiseksi; vahvat jyräävät heikot! Tai oikeastaan ne joiden omatunto ei turhaan soimaa, jyräävät ne jotka vielä tuntevat myötätuntoa ja häpeää ja osaavat asettua toisen asemaan. Miksi lasten ja nuorten moraalikäsitys jämähtää sinne lapsen tasolle, miksei kehitytä huomaamaan, että kasvun tuoma vapaus tehdä valintoja, tuo myös vastuuta...suurta vastuuta.

 

Oho, taas mentiin lempiaiheeni puolelle... päästäisiinkö tämän ajatuksen myötä eteenpäin!

 

"Olen eri mieltä kanssanne, mutta puolustan kuolemaan asti oikeuttanne sanoa niin."

 

Minä siis nautin työstäni, nautin harrastuksistani, elämä alkaa vähitellen asettua uomiinsa, eivätkä ne uomat ole ollenkaan hullummat. Minulla on yhä ihanat lapseni ja ystäväni, harrastukseni, ajatukseni ja arvoni,  työ josta pidän. Lapsilla alkaa olla kavereita tässä naapurustossa, molemmat juoksisivat ulkona koko ajan...tai sitten meillä on joku kaveri. Tavarat löytävät vähitellen paikkansa....toki kaikenlaista on vielä työn alla, mutta osaisiko sitä olla jos ei olisi. Vähitellen loputkin asiat kyllä selviävät, työt tulevat tehtyä. Välillä minäkin tarvitsen aikaa vain olla, kesäni oli kuitenkin aikalailla työn täyteinen.  Eläessäni elämääni tässä uudessa muodossaan, pohdin samalla tulevaisuutta...mitä haluan, mihin olen valmis... sain taannoin ohjeeksi miettiä "ehdot" tulevalle elämälleni. Ikään kuin raamit, joiden rajoissa haluan elämääni elää. Ja valintatilanteessa minun pitäisi kyetä miettimään tilannetta niiden raamien sisällä. Mikäli tarjolla oleva vaihtoehto ei mahdu raamien sisään, en saisi valita sitä. Olen jo joutunut huomaamaan, että käytännössä se ei ole ihan yksinkertaista. Minulla on jo ne raamit, tiedän mitä haluan, mutta on helppoa pettää itseään ja lipsahtaa raamien ulkopuolelle.

Töissä olen vuoden tauon jälkeen saanut taas minulle tyypillisen ryhmän: ihania, luovia ja erittäin ulospäinsuuntautuneita pikkuihmisiä, joiden kanssa aika ei todellakaan tule pitkäksi. "ope, minä olen kyllä aika varma siitä, että ne siellä hoitokodissa (oppilaan koulumatka varrella) kehittelevät joukkotuhoaseita!", "Ei kultaseni, sinun kaksi viikkoa sitten pilkkomasi viivotin ei taida enää olla siellä roskiksessa... kyllä täällä koulussa yritetään tyhjentää ne roskikset ihan joka päivä...vaikkei sitä aina uskoisikaan". Kuinkahan toisille opettajille aina vain valikoituu juuri tällaisia ihania pieniä nuppusia, toisissa ryhmissä ongelmana on päinvastoin saada lapset avautumaan ja rohkaistumaan... miksi minun ryhmissäni ei tapaa olla sellaisia ongelmia?

 

Kun vielä tiimini on osoittautunut ihanaksi ja menemme ongelmatilanteet hurtilla huumorilla, en oikein voisi muuta toivoa. Vaikka työni on välillä sellaista, että työpäivän jälkeen tunnin metsälenkki on todella tervetullutta pään nollausta (kukaan ei puhu mitään, ääntäkään ei kuulu, itse ei tarvitse reagoida mihinkään, eikä varsinkaan 8 juttuun yhtä aikaa...saa vain olla yksin ajatuksineen), nautin siitä todella. Tänään lauantaina oli koko henkilökunnan työpäivä ja vieläkin naurattaa moni juttu... itseasiassa lenkilläkin pyörivät mielessä muutamat poskettomat heitot. Kiitos ihanaiset työkaverit, missä olisinkaan ilman teitä? Siellä pyöreässä huoneessa lääkitys kohdillaan?

 

Kesällä tapasin tuttuja jatkuvasti... minulla kävi vieraita, puhuin puhelimessa, viestittelin netissä... nyt on tullut jokin erakkokausi. Sulkeudun hiljaisuuteen ja nautin omasta seurastani. Olen jälleen huomannut ystävien olleen oikeassa sanoessaan, etten saa kasata liikaa juttuja viikonloppuihini, väsymys tulee jossakin vaiheessa. No, Nyt se on tullut. Päiväni ovat ohjelmoituja aamusta iltaan, eikä muuta juuri voi odottaakaan, kun elämässä on kaksi pientä lasta ja kolme koiraa. Jollekulle sanoinkin, etten minä nyt niin kovin itsellinen nainen ole, tämän laumani kanssa. Nautin siis jokaisesta hiljaisesta hetkestä ja omasta ajasta kuin suurimmasta aarteesta. Saa tänne silti tulla kiskomaan minut ulos omasta yksityisestä maailmastani. En vieläkään ole kovin hyvä pyytämään ketään kylään, tai lähtemään mihinkään...mutta jos joku pyytää, tulen kyllä mielelläni! :)

 

Kesästä en paljoa kirjoitellut... kertokoon alla oleva albumi kesästäni olennaisen...

 

https://plus.google.com/photos/112187532081209039406/albums/5921163111806262433?authkey=CPGEo7jX0P_TigE

Koirapäivitystä luvassa huomenna... tai ylihuomenna... kunhan kerkiän.

Kohti seuraavaa rastia

Maailma muuttuu Eskoseni! Ja välillä muutokset vaan ovat kipeitä, eivätkä sellaisia joita ehkä olit omalle osallesi kymmenen vuotta sitten suunnitellut. Elämä kuitenkin jatkuu, ja yhden oven sulkeutuessa aukeaa aina jossakin uusi! Nyt tulee päivitystä vain omista tuntemuksistani tällä hetkellä. Treenaan koko ajan aktiivisesti ja päiväni tuntuvat olevan täynnä kaikenlaista puuhaa, olen suorastaan maaninen hetkittäin. Ne asiat ehtivät kuitenkin odottaa seuraavia päivityksiä. Nyt on tämä aihe käsiteltävä, ja sitten haudattava!

Viimeisen talven aikana läpikäymässäni kasvuprosessissa olen huomannut että minulla on valtava joukko ihanaakin ihanampia ystäviä, joita ilman en olisi nyt tässä. Peilistä ei katsoisi se sama ruskettunut hymyilevä naama. En voi kuin kerta toisensa jälkeen kiittää teitä kaikkia siitä tuesta ja ystävyydestä jota olen teiltä saanut. Toivottavasti voin tulevaisuudessa maksaa edes pienen osan siitä ystävyyden velasta jota olen tänä viimeisenä talvena kasvattanut.

Joka tapauksessa minulla on vielä yksi pyyntö teille, rakkaat ystävät: älkää tuomitko ketään, älkää jakautuko leireihin. Eletään elämäämme jokainen eteenpäin. Meille Samin kanssa on tärkeintä se, että lasten elämä jatkuu eteenpäin mahdollisimman normaalina ja tasaisena. Me emme sodi keskenämme, vaan pyrimme yhteistyöhön lasten edut tärkeimpänä maalinamme. Jos me pystymme siihen, varmasti tekin kaikki pystytte suhtautumaan tilanteeseen rauhallisesti ja ilman suuria tunteenpurkauksia. :)

En toki pyydä ketään toimimaan vastoin omia periaatteitaan ja arvojaan. Jokainen muodostaa kohtaamistaan asioista omat mielipiteensä ja toimii niiden mukaan, mutta minulle ei tule yhtään sen parempi olo, jos joku minun puolestani tekee hätiköityjä tekoja. Meillä ihmisillä on niin erilaisia arvoja. Se mikä on toiselle tärkeää, ei ehkä merkkaa toiselle ollenkaan niin paljon. Suotakoon tämä erilaisuus kaikille: eihän kaikkien kanssa tarvitse olla ylimpiä ystäviä, mutta annetaan jokaisen elää omien arvojensa mukaan. Joka tapauksessa ne lähimmät ystävät kuitenkin valikoituvat suunnilleen samanlaiset arvot omaavista ihmisistä. Ja se vain korostaa ystävien arvoa! Ystävät voivat olla eri mieltä asioista, tärkeintä on se, että erimielisyydet pystytään selvittämään ja hyväksymään! Jos arvot ovat kovin erilaisia, voi tosiystävyys, saati sitten parisuhde olla mahdotonta.

Minun elämäni jatkuu omalla tavallaan paljon helpompana kuin aiemmin. Minulla tulee olemaan enemmän vapaa-aikaa kuin vuosiin, ja syksy alkaa jo nyt täyttyä erilaisista koulutuspäivistä, yhteistreeneistä ja ystävien tapaamisesta. On pitkästä aikaa ihanaa täyttää kalenteria ihan oman mielensä mukaan kysymättä keneltäkään pystynkö osallistumaan tai järjestelemättä lapsenvahtia. On ihanaa kun on oma auto, jolla voi lähteä minne haluaa, juuri silloin kuin haluaa. Minullehan aukeaa ihan uusi elämä, jota odotan jo kovasti!

Toki paljon vaikeuttakin tulee eteen, mutta jotenkin nekin näin kesän valoisessa hämyssä tuntuvat helposti selätettäviltä...etenkin kun minulla on teidät, ystäväni! Taas palataan siihen aiheeseen: Ystävät!

Uuden elämäni rakennuspalikat alkavat vähitellen muotoutua: saamme haluamani rivitaloasunnon tuosta lähistöltä, jolloin lasten kaveripiiri ja Lotan koulumatka säilyvät. Uusi auto on koeajettu toissapäivänä, eroon liittyvät muodollisuudet hoidettu, tai hyvällä mallilla. Minulle satelee treeni-, biletys-, ja muutto/remonttiavun- tarjouksia. Vaikka entinen elämä hajosi ympäriltäni, tunnen kaatuvani pehmeälle patjalle, jonka ystävät ovat minua varten kasanneet!

Edelleen tulen blogiin kirjoittamaan kuulumisiamme ja pohtimaan elämää yleensä.  Edelleen tulen harrastamaan koirien kanssa, puuhaamaan lasten kanssa.  Nyt kesäisenä aamuna tuntuu siltä, että moni asia joka oli muuttunut pakkopullaksi, tuntuu taas houkuttelevalta. On kuin olisin päässyt irti jostakin tahmeasta, joka söi minulta energiaa. Vanhaa harrastustani hyödyntäen:

Vuosien saatossa eksyin itseeni ja arkeen. Matkalla kadotin niin kompassin kuin kartankin. Aluksi en itse edes tiedostanut olevani eksyksissä. Vähitellen aloin ymmärtää sitä, ja viimeisen vuoden aikana se kirkastui minulle täydessä kamaluudessaan. Kuten jo talvella kirjoitin: ennen iloa tuottaneet asiat tuntuivat pakkopullalta, enää en hymyillyt. Nauru oli kadonnut kartan ja kompassin mukana. Nyt, eropäätöksen jälkeen, olen taas löytänyt kartan ja kompassin ja kuulen sen naurunkin olevan jossakin lähistöllä. Nyt on minusta itsestäni kiinni, kuinka taitavasti löydän seuraavalle rastille, ja sitä seuraavalle. Harhailua en voi täysin katuakaan, sen varrella sain matkaani kaksi aarretta, joita ohjaan nyt mukanani eteenpäin, jotka tekevät askelillaan polustani vahvemman. Yhdessä suuntaamme nyt askeleemme eteenpäin ja kohti seuraavaa rastia, samalla naurua etsien. Pienet aarteeni houkuttelevat naurua luokseen ja se kiertelee ympärilläni: kohta saan sen kiinni. Ystävät jakavat kanssani joitakin rastivälejä, jollakin voi olla sama hajonta, ja voimme jatkaa matkaamme yhdessä pitkäänkin. Toiset kulkevat kanssani vain yhden rastivälin ja suuntaavat sitten omalle hajonnalleen. Jokainen yhdessä taitettu hetki on kuitenkin tärkeä ja antaa molemmille jotakin. Tervetuloa mukaani suunnistamaan elämää eteenpäin!

http://www.youtube.com/watch?v=BPkshp9L9-c

-20

Nyt tulee hehkutusviesti... ja ihan muusta kuin koiratouhuista. Tai oikeastaan ihmettelyä...hämmästystä... jotakin tunnetta. En oikein itsekään tiedä mitä.

Olen siis viime lokakuusta laihtunut aika tarkalleen 20 kiloa. Eikä laihtuminen tunnu pysähtyvän. Edelleen vaaka näyttää jatkuvasti pienempää lukemaa. Olen määritellyt painolleni alarajan, ja siinä vaiheessa kun se tulee vastaan, täytyy alkaa ihan todella miettimään syömistä, jotta saan pidettyä painoni kurissa.

Miksi en siis vain hehkuta...no kun...Tympii jo koko laihtuminen! :)

Kevät ajaa ihmiset ulos koloistaan ja satunnaisia tuttuja näkee paljon enemmän kuin talvella. Ja tällä hetkellä alan kyllästyä kysymykseen : "Vau, sähän olet laihtunut kamalasti. Sulla on varmaan tiukka ruokavalio? Karppaatko sä?" Vastaus kahteen jälkimmäiseen on, EI! Minä syön mitä haluan, silloin kun on nälkä...tai kun tuntuu siltä, että pitäisi muuten vaan syödä. Jonakin päivänä ruokavalioni voi koostua lähinnä suklaasta ja muusta lihottavasta, välillä se on normiruokaa, välillä kovinkin terveellistä. En minä jaksa miettiä syömisiäni...minulla on tärkeämpiäkin asioita mielessä. Tai itseasiassa olen välillä yrittänyt tarkkailla mitä syön, mutta lähinnä siitä näkökulmasta, että saisin todistettua läheisilleni että syön riittävästi. Enkä ole jaksanut niitäkään ruokapäiväkirjoja paria päivää pitempään. Mutta kyllä minä syön.

En minä itse valinnut laihtua tällä tavalla, mutta kiitollisena otan kyllä muutoksen vastaan. Se käynnistyi sattumalta, ja lopulta olin tilanteessa, jossa en tuntenut nälkää, vaan jouduin pakottamaan itseni syömään. Talven aikana olen kerran jos toisenkin maannut ruokailun jälkeen kippurassa vinkumassa, koska elimistöni on ollut niin sekaisin eikä ole oikein sietänyt ruokaa. Nyt se on alkanut helpottaa. En ole syömättä tahallani, en vain muista tai ehdi syödä, eikä elimistöni muistuta minua siitä tällä hetkellä. Prosessi on siis ollut tavallaan hyvin helppo. Ei tässä mitään kaksista itsekuria ole vaadittu. Sen sijaan henkisesti se on ollut äärimmäisen raskas, ja kun ihmiset pyytävät minua paljastamaan laihtumiseni salaisuuden, sanon vain, ettei kukaan halua laihtua tällä tavalla. Itse en olisi ikinä päässyt tällaisiin tuloksiin näin nopealla aikataululla, vaan tottakai taustalla on muita ihmisiä. Kiitos siis taustapirut tästäkin vähästä!

Toki olen onnellinen muuttuneesta ulkonäöstäni, siitä miten ihanaa on taas juosta mäkivetoja, hölkätä harjun rinteellä yms. Odotan kesälomaa kuin kuuta nousevaa, jotta pääsen rauhassa juoksemaan lenkkejä, eikä työ häiritse liikaa.  Kun katson taaksepäin prosessia jonka seurauksena näytän nyt tältä kuin näytän, olo on kuitenkin jotenkin tyhjä. En minä nyt tiedä mitä tässä pitäisi hehkuttaa. Elämä jatkuu kuten tähänkin asti, painoin minä mitä tahansa. En minä ole sen onnellisempi tällaisena kuin olin 20 kiloa painavampana. Miksi laihtuminen tai tietty paino on itsessään aina hehkuttamisen arvoinen asia? Miksi ihannoimme hoikkuutta niin kovasti?

... Ja kuitenkin välillä hymyilyttää: vitsit että minä näytän hyvältä! :)

Pitäsikö hävetä?

"Korkeasaari on nähty ja käyty, jaloissa tuntee että on käyty, ihme on jos ei unesta täyty pienet silmät ja pää!"

Ihan oikeasti jalat olivat seuraavana päivänä pitkästä aikaa hyvät, ilman lihassärkyä. Olinkin viime sunnuntaista lähtien miettinyt mikä on kun kaikkia lihaksia särkee ja kun yrittää liikkua, on olo kohta kuin hakatulla. Mietin tuleeko vastaan liian vähäinen ravinto suhteessa liikkumiseen, vai sainko Satun kahvikupista sittenkin lauantaina ruton, joka nyt ilmoittelee itsestään. Ilmeisesti ei kumpaakaan, sillä nyt olo on mitä mainioin.

Korkeasaaressa oli mukavaa, tuli pohdittua yhden pojan kanssa voisiko saarella eleleviä valkoposkihanhia kouluttaa lemmikiksi. Poika mietti jos sitä kuljettaisi hihnassa pitkin Hollolaa. Ja kun sille heittäisi pallon, se hakisi sen. Ja jos joku aukoisi hänelle päätään, hanhi hyökkäisi sen kimppuun ja nokkaisisi. Ajattelin ehdottaa naksutinkoulutusta, mutta jätin kuitenkin sanomatta!

Törmäsimme pois lähdön hetkellä myös erilaisiin isänmaantoivoihin, jotka heittelivät kyseisiä hanhia kivillä ja sylkivät niiden päälle. Tsiisus mitä urpoja. Kävin jututtamassa poikia, jotka kirkkain silmin väittivät, etteivät tehneet mitään vaikka meitä oli kaksikymmentä todistamassa tapahtumia. Samaan syssyyn paikalle tuli myös ope samasta koulusta kuin pojat. Eivät pojat siinä oikein voinut puolustautua, kun poikien ärsyttämä hanhi hyökki edelleen kaikkien pikkuoppilaiden kimppuun. Vaikken intohimoinen eläinten asian puolestapuhuja olekaan (vaahtoan enemmän ihmisten puolesta ;) ), nyt kyllä ärsytti niin, että minun puolestani kyseiset jannut olisi voinut lyödä häkkiin yleisön töllisteltäviksi ja kivitettäviksi. Ehkä oppisivat jotakin! Pakkoko tuollaiset on päästää irti neljän seinän ulkopuolella. Ja vielä raahata eläintarhaan eläimiä rääkkäämään. Ja saman tien herää mielessä kysymys millaisia ovat näiden sankareiden vanhemmat...miten on kasvatettu lapsi josta on hauskaa satuttaa eläintä...ärsyttää se tahalla hyökkimään kenen vain ohikulkijan kimppuun. Voi sitä tyhmyyden määrää! Taas voisi palata kysymykseen ihmisen valinnoista ja kyvystä ymmärtää niiden seurauksia. Pyrkimyksestä valita siten, että aiheuttaa mahdollisimman vähän pahaa kenellekään.

Kun illalla vielä oli tarhan kevätjuhla, ei treenaamisesta tarvinnut torstaina haaveillakaan. Siivosin kuitenkin illalla lattiat, keittiön ja pelasin lasten kanssa uunoa. Ei paha!

Perjantaina olin vielä aamulla siinä luulossa että lähden iltapäivällä heti yhdeltä kotiin lenkittämään koiria ja menemme sitten treenaamaan. Kissan viikset. Päivän aikana totesin, että kai tätä työtä voi välillä tehdä kunnollakin...edes sitten viimeisellä viikolla. Jäin töihin kirjaamaan numeroita todistuksiin ja kasaamaan keskeneräisiä hommia. Niinpä lenkki hoidettiin lasten kanssa Tiirismaalla samoillen. Pitkästä aikaa lenkki jolla lapset eivät valittaneet ollenkaan. :) Asiaa auttoivat eväät ja metsän tarkkailu: näimme kieloja, metsätähtiä, kasteisia hämähäkinseittejä, tikan, puolukan- ja mustikankukkia, kanervia ja yllättäen koiria! Lopetellessamme lasten kanssa eväshetkeä Pirunpesän yläpuolisella kalliolla, ilmestyi toiselle puolelle rotkoa yhtäkkiä ketunpunainen kaunis koira: mamman pikku muorihan se siellä pällisteli...niiiiiiiin kauniina kuin vain Hippu voi olla. Lähdimme kulkemaan rotkon vastakkaisilla puolilla kohti sen pohjukkaa, jossa Sami odotteli ja huuteli olenko nähnyt Hippua.

Kunnon lenkin jälkeen käytiin vielä Hollolan hallilla tekemässä treeniä. Eve teki kontakteja, Nano teki ensin pari hyppy- hyppy- hyppy ja putki kaarretta, jonka päässä Sami palkkasi narulla. Sen jälkeen tehtiin keinua, ensin pelkästään, sitten putken kautta ja lopuksi tuon alussa tehdyn kaarteen kautta. Kyllä Nano vaan on pätevä!

Kepit sujuvat koko ajan paremmin. Enää ei kättä tarvita, mutta ei Nano kestä vielä kovin suurta etäisyyttä minusta (tai myöskään etäisyyden vaihtelua) pujoitellessaan. Lopuksi lähetin sitä kepeille parin hypyn kautta ja  keppien sijaan treenin kohteeksi nousi käännös hypyltä kepeille. Kuinka ohjaan sen. Kun on ihan agilityvalmentaja kouluttamassa, niin kyllähän tämmöinen aloittelevampikin täti tajuaa! ;) Niinpä sain Samin ohjeilla aikaan "ihan täydellisen jaakotuksen", enkä edes tarvinnut siihen suurta määrää toistoja. Kuten olen joskus aiemminkin todennut...enhän minä mikään tyhmä ole, kyllä minä teen, kunhan vaan joku kertoo miksi tehdään niinkuin tehdään ja selittää ohjauksen idean. Sen jälkeen osaan ajatella itsekin...vaikka välillä se vaatiikin parin päivän ajatustyön. Kiitos siis Sami rautalangan vääntämisestä...taaskaan emme saaneet riitaa pystyyn! ;)

Kentällä tehtiin vielä ruutua...ja sehän osasi! Vau! Nyt ei voi muuta kuin olla tyytyväinen! :)

Hyppynoutoa tehtiin metallilla ja palautukset olivat kaikki hienoja. Vähän taakse se saattaa jäädä, mutta aina suoraan ja pitää kapulaa siististi! Lähinnä hypyn kanssa kikkailimme vinoilla linjoilla, josko joskus kävisi niin huono tuuri että kapula lentää tai kimpoilee ihan sivulle. Ainakaan tällä hetkellä Nano ei halua korjata vinoa linjaa hypylle, vaan tarjoaa mieluiten suoraa linjaa luokseni eli hypyn ohi. Niitä työstimme jonkin verran.

Lauantaina lähdimme lasten kanssa mukaan Ojankoon kisoihin. Koirista otettiin mukaan vain Eve ja Cari, joten minullakaan ei ollut mitään paineita hinkata mitään Nanon kanssa, vaan saatoin keskittyä lasten vilkuiluun, juoruiluun ja ratojen katsomiseen. Kylläpä oli kiva päivä! Ei meidän pitänyt ihan niin pitkään olla siellä, mutta lopulta katsoimme kaikki medit ja vielä ekan maksien radankin. Ja lapset viihtyivät myös.

Vähän oli koko porukka töttöröö, kun päästiin vihdoin kotiin. Pikaisen ruuan jälkeen jätin lapset puuhaamaan pihaan ja Samin tekemään koulujuttuja ja lähdin  Pennalaan kotijoukkojen kanssa. Teimme leppoisan lenkin ilta-auringossa. Voiko olla helpompaa lenkkiseuraa kuin kaksi eläkeläistä ja oma pikkupikkuni. Tosin pikkupikku sai lenkkeillä hihnassa suurimman osan lenkistä, sillä kun on viime aikoina ilmennyt taas pientä taipumusta pentuaikana ilmenneeseen humppaamiseen.

Lenkin jälkeen tein kentällä tokoa: luoksetulon stoppeja kierron kautta, stop ja uusi pieni vinkupiru lensi. Hyviä olivat! Tein myös suoraa pitkästä matkasta. Stoppi oli niin hyvä, että oli pakko palkata ja vein sen takaisin seisomaan, kutsuin ja tein myös maahanmenon. Hyvin sujui sekin. Pitäisi oikeasti alkaa tehdä enemmän liikkeitä kokonaisina. SM-karkeloihin on enää viisi viikkoa! Ja ensi viikonloppunahan olemme taas menossa kokeeseenkin, mutta sen otan enemmän harjoituksen kannalta.

Luoksetulon jälkeen tein noutoja Oilin raskaalla sorvatulla, joka poikkeuksetta palautui reippaasti, kauniiseen perusasentoon ja yhtään mälväämättä! Tein kolmannen suorana noutona sivulta, ja tuohan jopa palautti kauniilla laukalla. Täydellinen toteutus!

Ruutu sujui myös mallikkaasti. Ekan se meni sivusta sisään. Lähti nimittäin kentän toisesta päästä kohti ruudun kanssa samassa reunassa, mutta toisessa nurkassa ollutta noutokapulaa, mutta päätti puolivälissä kenttää suunnata kuitenkin ruutuun. Kaksi muuta olivat hyviä!

Kaukoja treenasin naksutellen, ja jalkojen paikalla pysymistä muistutellen. Kun on intoa, pikkupikku saattaa hypätä ylös, ja silloin tassut kyllä tuppaavat myös siirtymään. Eivät matkallisesti paljoakaan, mutta vaihto ei silloin ole teknisesti sellainen kuin haluan. Eli pientä viilausta! Ihan hyvinhän tuo sujui. Etäisyyttä pitää vielä treenata lisää, mutta periaatteessa Nanolla on oikein hyvät kaukot!

Tunnaripalikalla leikimme nostoleikkiä. Kerran se poikkeuksetta korjaa nostettuaan hiukan huonosti. Eteenpäin on tässäkin kuitenkin menty, sillä sivulle tullaan suoraan ja vauhdilla, eikä kapulaa juuri mälvätä siinä. Joten ei kai tässä vielä kannata ranteita viiltää auki. 

Lopuksi teimme hallissa vähän keppejä. Lähinnä taas testailua siitä, kuinka hyvin ja millä vauhdilla se hakee sisään kepeille. Lopuksi tein kaksi kertaa alle putki-A-hyppy-putki ja siitä kepit reilulla etäisyydellä putkesta. Pikku oli superpätevä!

Nyt pitää ihan oikeasti alkaa miettiä josko opettaisi sen puominkin, niin pääsisi kisaamaan. Tosin agility aiheuttaa minulle suurta ahdistusta tällä hetkellä. Nautin kyllä koirani kanssa tekemisestä, ja niistä oivalluksista, joita itse saan jatkuvasti ymmärtäessäni taas jotakin uutta. Mutta samalla luon itselleni hurjia paineita: minun pitäisi olla heti superhyvä. Tai ehkä enemmän niin päin, että minä tiedostan, etten ole superhyvä, ja se saa minut surkeaksi: kysyin jo Samiltakin, että häpeätkö sinä minua? Arvosteletko minua selkäni takana, tyyliin: "silläkin mammalla on kiva koira, muttei se itse ymmärrä agilitysta yhtään mitään."...Oikeasti olen tosi epäreilu, sillä Sami on päässyt jo vuosien saatossa suurimmasta ehdottomuudestaan, ja alkaa ymmärtää että erilaisuutta, erilaisia perhetilanteita, erilaisia arvovalintoja yms. on olemassa, eikä siis sorru kuvaamaani käytökseen. Se ilo on vanhenemisessa...ymmärrys lisääntyy. Ymmärtää, miten vähän oikeasti ymmärtää...ja alkaa vielä hyväksyä ymmärtämättömyytensä. Se vain hymyilyttää...ainakin ajoittain!

Eevan kanssa juttelimme asiasta joululomalla ja Eeva sanoi sen niin hyvin: "kaksikymppisen kropan ottaisin kyllä, mutta en sitä päätä (ajatuksia)". Olet muuten Eeva vaikuttanut ajatteluuni ennenkin: joskus muinoin kun olin jo epätoivoinen Hipun kanssa ja työntämässä sitä Samille ohjattavaksi, sanoit että mieti nyt vielä vähän; mieti että tämä on sinun koirasi, sinä teet sen kanssa sen mihin sinä pystyt, tärkeintä on se että teet itse parhaasi, ei se mihin lopulta päädytään. Vitsit nyt tuli ikävä teitä Eeva ja Roope! Kesäloma alkaa kohta, toivottavasti jokin lomareiteistä johtaa sinne Varsinais-Suomeenkin! :)

Sunnuntaina Sami oli taas kisaamassa, minä huilasin kotona, eli hoidin lapset, pyykkäsit, vein Lotan kaverille leikkimään, hain hänet, tein pihahommia  jne. Illalla Samin tultua kävin vielä Patarilla tekemässä pikatokot. Ruutua, stoppeja ja kapulan palautusta. Nano oli superhyvä, vaikka olin unohtanut namit kotiin ja palkaksi oli vaan leikkiä.

Tänään iltapäivällä aksatreeni Hollolassa: eteen irtoamista, Sami palkkasi edessä. Renkaan muistuttelua...ei se pirulainen osaa sitä! Keinua, superhyvin!

Illalla vedin ensin pentukurssin Jokimaalla, ja sitten teimme Pirjon kanssa tokoa. Kommentoin ensin Viimaa, ja teimme Nanon kanssa ruutusulkeisia ja kapulan nostoja. Nostot erinomaisia, ruutuun lähetykset ensin perseestä, mutta lopuksi ajateltiin.

Alla vielä kuvia (taattua kännylaatua) perjantaiselta Tiirismaan lenkiltämme...

Hetki on Kaunis!!!

Yksinhuoltajakokeiluni jatkui läpi viikon. Käytännössähän minä olen ollut lasten ensisijainen huoltaja jo pitkään, kun Sami on liihottanut maailmalla. Tänä talvena olemme puhuneet asiasta paljon, ja huolimatta treenikaverin kovasta kannustuksesta jatkaa entiseen malliin, Sami on itsekin tajunnut, että hänen on tehtävä muutoksia elämäänsä ja löydettävä aikaa olla lastenkin kanssa. On ollut ilo seurata kuinka hän on lähentynyt lasten kanssa, niin että Sagakin hyväksyy jo isin seurakseen ja avukseen ja välillä jopa pyytää isiä, eikä kelpuuta äitiä...vaikka olisikin ihanaa olla aina se ykkönen, näin sen kuuluu oikeasti mennä!

Lasten kanssa selviäisin kyllä arjesta yksin, mutta viisi koiraa on jo aikamoinen haaste arkipäivinä. Viittä ei kukaan järkevä käytä hihnalenkillä yhtä aikaa, joten edes jonkinlaisen tehokkuuden säilyttämiseksi kävin aamuisin metsässä juoksuttamassa laumaa vapaana. Luulen, että noista aamuhetkistä nauttivat niin koirat kuin minäkin. Päivisin käyn normaalistikin metsälenkillä ja illat ovat aina helpompia kun koirille riittää pikainen pissatus 20min kentän reunassa ja sen voi tehdä kun lapset ovat nukahtaneet.

Tiistaina olin virkavapaalla ja kävin Lotan kanssa tutustumassa kouluun. Joku kysyi jännittääkö äitiä, tai onko haikea olo, kun lapsi on jo noin vanha. Tiedättekö, ei yhtään! Enemmän tämä äiti on innoissaan...odotan jo niin kovin yhteisiä läksyjen tarkistushetkiä. Kun vielä Lotan osalta saimme jättipotin luokkajärjestelyissä, en voi muuta kuin hymyillä. Moni vanhemmista oli hiukan epäileväinen yhdysluokan suhteen, mutta itse sellaista opettavana näen myös sen hyödyt (päiväkodissa Lotan molemmat Katja-opettajat olivat myös tyytyväisiä Lotan sijoittumisesta yhdysluokkaan...meistä kaikista se on hänelle ihanneratkaisu!). Myöskään lasten koulunaloitus parakissa ei pelota yhtään. Mieluummin parakissa, kuin homeisessa koulussa. Parakissa on kivaa, nimim. kokemusta on! Ja kun kaikki mahdolliset kaveritoiveetkin toteutuivat, oli lapsikin onnellinen.

Lotan kanssa lenkkeilimme Renkomäen harjulla jotta koirat saivat humpata päivälläkin, ja juttelimme niitä näitä. On ihana seurata kuinka lapsen ajattelu kehittyy, ja kuinka hän tulee vähitellen tietoiseksi omasta kyvystään vaikuttaa omaan toimintaansa, ja toisaalta oppii huijaamaan sääntöjä ja systeemiä. Fiksu tyttö tuo meidän Lotta!

Hänellä on ollut vaikeutena hillitä toimintaansa ja itsekkyyttään kinkkisissä tilanteissa. Niinpä äiti on jutellut hänen kanssaan kerran jos toisenkin valinnoista. Kuinka pitää miettiä etukäteen omien valintojensa seurauksia ja pyrkiä siihen, että aiheuttaa omilla valinnoillaan mahdollisimman vähän pahaa kenellekään. Lotta fiksuna kysyi vastakysymyksen: mikseivät aikuiset tee vääriä valintoja? Ja millä siinä sitten selittää, että aikuisetkin tekevät vääriä valintoja koko ajan. On vain pystyttävä kantamaan vastuu myös niistä vääristä valinnoista ja pyrittävä korjaamaan niiden seuraukset jos vain mahdollista. Kukapa meistä nauttisi virheidensä myöntämisestä, saati anteeksipyytämisestä (En minä ainakaan!), mutta eiköhän se juuri erota kypsän aikuisen lapsesta...tietoisuus omien tekojen seurauksista ja kyky kantaa vastuu niistä seurauksista.

Oho, mitä pohdintaa...mutta Lotallakin on tarhassa sujunut tosi hienosti joitakin viikkoja, joten eiköhän äidin juttutuokioilla ole jotakin merkitystäkin! :)

Illaksi vein lapset mummille ja papalle Hollolaan ja lähdin hoitamaan talkoovelvotettani agilitykisoihin. Kakkoset saivat niin vähän nollia aikaiseksi, ettei kilpailukirjoja täyttäessä päässyt ranne kipeytymään. Sen sijaan oli ihanaa nähdä monia tuttuja pitkän talven jälkeen ja höpötellä niitä näitä. Kisat venähtivät yli kymmeneen ja kun sen jälkeen haki lapset, sai heidät sänkyyn ja koirat lenkitettyä oli kello yli puolen yön. Kuten jokunen viikko sitten täälläkin uhosin, osaan pitää itsestäni huolen, ja niinpä yösyännä oli vielä ruokailtava (4 kuppia kahvia ja päivällä syöty makaronilaatikko ja omena eivät taida riittää tämän kokoiselle ihmiselle koko päiväksi). Onneksi sain koneelle juttuseuraa, joten ruokailu sujui leppoisissa merkeissä. :)

Keskiviikkona, tervetulleen neljän tunnin unen jälkeen, jälleen yksi aamulenkki metsässä, tehokas työpäivä (musiikkia, askartelua, sählypelejä ja jäätelöä) ja taas lenkki päivällä. Lapset tarhasta kotiin, Samia hakemaan, Sami kisoihin töihin, Sagan kanssa kauppaan, erotuomaritoimintaa kotosalla ja kisoja katsomaan. Huoh! Välillä kaipaan sellaista Harry Potter-kelloa jolla voi siirrellä aikaa eteen ja taaksepäin tarpeen mukaan!

Kisoissa oli jälleen kivaa. Milloinhan olemme Päivin ja Marin kanssa viimeksi höpöttäneet ja nauraneet yhdessä...ihan tuli vanhat hyvät ajat mieleen. Kiitos muruset! Koska "kävele katastrofikin" pysyi hyvin aisoissa, sai äiti nauttia ihan rauhassa omasta ajastaan!

Torstaiaamu tuntuikin sitten ihan luksukselta, kun Sami käytti koirat ja minä sain keskittyä lapsiin ja itseeni. Jottei arki muuttuisi liian tylsäksi käytin päivällä lenkkillä Hipun, Jekun ja Nanon, joita ei huolittu mukaan Pennalaan. Pennalassa Sami kisasi ja meikäläisellä oli äärimmäisen tärkeä tehtävä...kokoonkutsuja. Sellaisella ei kuulkaa ole kolmosten kisoissa mitään virkaa, jos on olemassa edes jotenkuten pätevä kuuluttaja joka osaa lukea listasta koirien nimiä ja numeroita. Ja sellainenhan Pekka on! Joten meikäläinen sai rauhassa katsella kisoja. :)

Perjantai lenkitin koirat päivällä töitten jälkeen ja hain Samin töistä. Pikatreeni Hollolassa ei ollutkaan niin pikainen, vaan ehdin tehdä niin aksaa kuin tokoakin, kahdessa erässä. Nano teki kepit tosi hienosti takaakiertojen kautta. Meikäläinen oli ihan suu auki! Se oli niin hurjan pätevä.... Keinua tehtiin paljon paremmalla innolla kuin maanantaina...edelleen Sami otti kolahduksen pois. Even nostatukseksi tehtiin vielä Kaarre (rengas, hyppy, A, hyppy), jossa rengas tuotti ensin hiukan ongelmia.

Tokoa piti tehdä hallissa, koska kentällä oli muita. Ohjelmassa oli metallinoutoa, tunnarin pitämistä, ruutu, luoksetulon stoppeja, seuraamista. Hyvä treeni!

Väsymys!

Lauantaina aamulenkki, päiväunet, kirppari, alikiitoa... Nano oli hyvä!!! Ja mammakin selvisi tilanteesta. Ghanalaisia miehiä, Jumalan ääni, synttärikutsu, ei hiviä tai hepatiittia. 

Ylläolevan merkinnän tein heti sunnuntaiaamuna muistaakseni mitä on tapahtunut. Teen usein lyhyitä merkintöjä treeneistä saman tien, ja avaan niitä sitten ajan kanssa. Tämä jäin avaamatta ja nyt se näyttää hassulta. :)

Eli lauantaiaamuna annoin Samin nukkua pitkään ja käytin koirat aamusella metsässä tarpomassa. Saga kun päätti vapaapäivän kunniaksi ponkaista pystyyn klo 6.05! Aamupäivällä olinkin sitten niin väsynyt, että päiväuniaika tuli jo ennen puoltapäivää! Sami vei lapset uimahalliin ja minä kävin kirpparilla ja kaupassa. Illan suussa oli vuorossa kimppatreeniä Hollolassa, agilitysellaista. Koska päätin satsata maanantai-iltana tokoon ja jättää agitreenit väliin, käytin tilaisuutta hyväksi ja treenasin kun mahdollista. Katjan kanssa sovittiin etukäteen, että lapset pitävät seuraa toisilleen, ja mammat (sekä isi) saavat treenata rauhassa...tai ainakin jotakin sinnepäin.

Ratana oli maksi kolmosten rata keskiviikon kisoista, ja koska Nano ei vielä tee keppejä eikä muita kontakteja kuin A:n radalla, teimme rataa muutaman esteen pätkissä. Eihän kysymys muutenkaan ole siitä, että Nano ei osaisi, vaan siitä, että täti opettelee valitsemaan sopivia ohjauksia ja rytmittämään ne oikein. Ja huolimatta helvetillisestä päänsärystä se sujui ihan hienosti. Tottakai minä teen virheitä, enkä ole yhtä sujuva liikkeessäni tai ohjauksessani, kuin ihmiset, jotka satsaavat agilityyn päälajina, treenaavaat useita kertoja viikossa, eivätkä ole pitäneet vuosien taukoa. Mutta minä kehityn ohjaajana koko ajan, ja se riittää minulle!

Muutenkin oli mukava ilta. Tuli höpöteltyä niitä näitä (kuten tuosta muistiinpanostani voi päätellä), ja kun lapsetkin viihtyvät hyvin yhdessä, ei ole koko ajan huono omatunto siitä, että heidät on raahattu tunneiksi treenikentän laidalle. :)

Illalla väsyneet lapset sammuivat samantien ja jättivät yhtä väsyneet vanhemmat katsomaan kuinka pieni ponnistaa maasta ja pikkuinen Sveitsi näytti suurvallalle mistä kana pissii! Väsyneitä loikoiluiltoja tarvitaan...aamulla hymyilytti ja päässä soi Haloo Helsingin Hetki on kaunis... vaikkei saanutkaan nukkua mitenkään superpitkään!

Sunnuntaina Sami oli kisaamassa Kotkassa ja me tyttöjen kanssa siivottiin, pestiin pyykkiä ja hoidettiin muutenkin juoksevia asioita. Sokerina pohjalla tehtiin pyöräretki ABC:lle jätskille. Aika vähällä saa lapset tyytyväiseksi. Päivä ilman tokoa aiheuttaisi varmasti vieroitusoireita, joten lähikentällä tehtiin ruutu, hinkattiin luoksetuloa, kerrattiin kaukot, ja muistuteltiin noudon palautukset.

Ruutu sujui ok...jälleen pientä banaania, mutta näillä ylipitkillä matkoilla aletaan saada vähitellen pikkupikulle itseluottamusta juosta vaan eteenpäin tuntui matka kuinka pitkältä vain.

Luoksetuloa suoraan vahvalla vartaloavulla, Nano hyvä.

Kaukoissa saatiin aikaan pientä neuvottelua, kun Nano päätti hypätä maa-seiso-vaihdossa eteen. Ei muuta kuin hurja ihmettely ja koira takaisin taaksepäin. Sen jälkeen teki siistejä vaihtoja, mutta otti häiriötä takaa leikkarista kuuluvista huudoista. Sami siellä huuteli Sagaa joka oli kadonnut leikkarista, mutta istui äitin treenirepun vieressä kentällä. Periaatteessa olen tyytyväinen suoritukseen...mutta aina olisi parannettavaa, ja pitäisihän sen jo kestää noita häiriöitä paremmin. ;)

Noudon palautuksissa metalli ja sorvattu ovat tällä hetkellä ok...etenkin kun ne ovat omia (tai pitkään lainassa olleita). Tunnarissa muistuttelua tarvitaan enemmän. Mutta en epäile, etteikö sitkeällä työllä ja johdonmukaisella palkkauksella (vain suoraan sivulle siististi pitäen tuodut) päästäisi hyviin lopputuloksiin.

Maanantaina lenkki lähimetsässä. Voi saakeli mitä säätöä tähän lenkkiin mahtui: meikäläinen kiehui jo ensimmäisten 300m jälkeen. Even hihna tippui metsään ja vaikka palasin katselemaan sitä, en löytänyt...onneksi se oli Carin katkoma.... ja onneksi Sami kävi myöhemmin etsimässä sen. Hippu ja Eve ryömivät aidan ali vedenottamon puolelle...saatuani ne takaisin oikealle puolelle, Hippu päätti lähteä hippaamaan ylös rinnettä erittäin määrätietoisesti. Mielessä Samin parin illan takaiset kokemukset (Hippu kävi ensin tsekkaamassa komposteja pihoissa ja tuli sitten tyynesti kotiin kesken iltalenkin) karjuin sitä naama punaisena takaisin. Onneksi sillä vielä kuulo pelaa ja minulla uskottavuus riittää, joten se tuli viattoman näköisenä takaisin. Seuraavaksi totesin, ettei Nano ymmärrä lainkaan tule- käskyä. Huoh! Cari oli kyllä kiva ja totteli...ja Jekku!

Samin työpäivän päätyttyä menimme Hollolaan treenaamaan. Koska illalla oli luvassa vielä kokeenomaista tokoa, teimme Nanon kanssa vain vähän aksaa: keppirallatusta putken kautta...ja sehän teki tosi hienosti! Minulla on ihana koira! :) Lisäksi tehtiin keinua ja hiukan kapulan palautuksia.

Illalla oli vuorossa HOTin kokeenomainen treeni Mukkulassa. Huoh! paljon on vielä hommaa... mutta jotenkin ei edes harmittanut kamalasti. Paljon on tekemistä muillakin...ja ne sentään on tokon tosiharrastajia, tosin kuin meikämamma. ;) Paikkakin oli supervaikea, koska nurmi oli tooodella pitkä ja aurinko paistoi kehiin ikävän matalalta.  Paikkamakuut Nano teki EVL koirien kanssa...eikä ongelmia.

Ekassa kehässä teimme seuraamisen, joka oli ok. Ei hyvä, koska pikkupikku levisi vähän sinne tänne. Se on kuitenkin ymmärrettävää, koska ruoho oli todellakin sitä lähes kainaloon. Siinä on aika vaikea liikkua yhtä tasaisesti kuin tasaisella hiekalla. Toisena liikkeena luoksetulo, jossa annoin kunnon vartalonavun seisomiseen. Se olikin super! Loppu oli myös hyvä (hyvä maahanmeno ja suora sivulla), joten ei valittamista.

Istuminen oli ok, mutta minä huomaan tekeväni rytmiavustusta ihan tahtomattanikin. Siihen täytyy kiinnittää huomiota! Toki käskyn voi antaa samaan aikaan kuin vasen käsi heilahtaa luonnollisesti taakse kävelyliikkeessä, jolloin se toimii huomaamattomana apuna, mutta sellainen pieni askelkevennys saisi jäädä tekemättä.  Lopuksi teimme kaukot, joissa myös oli pari lisäkäskyä...Nano kuunteli kovasti taakse viereiseen kehään. Teknisesti vaihdot olivat hyviä, ongelmana siis "vain" häiriöt. Olin silti tosi tyytyväinen kaukoihin...nyt pääsin huomauttamaan Pientä keskittymisestä koetilanteessa.

Pitkän tauon jälkeen toisessa kehässä oli vuorossa hyppynouto, metalli, ruutu ja tunnari. Hyppynoutoon otimme Novan painavan, vieraan, sorvatun kapulan, jonka pitämistä kokeiltiin ennen kehään menoa. No, kuten EVL-koirakot olivat osoittaneet, kehä ei ollut helppo, vaan kapulat katosivat pitkään ruohoon. Nano lähti hyppyyn hyvin, mutta ei löytänyt kapulaa. Kehänauhan vieressä (sisäpuolella) oli rivissä ohjatun kapuloita, joita se kävi kurkkaamassa, mutta fiksuna tyttönä tajusi, ettei nyt haeta niitä, ja jatkoi matkaa. Lopulta liikkuri-Elinan piti näyttää sille kapula. Sen jälkeen loppu sujui hyvin.

Metallia aloitellessa Nano istui johonkin piikkiin tms., sillä se pomppasi äkkiä ilmaan sivulta eikä suostunut enää tulemaan siihen kohtaan...eikä oikein sivullekaan. Vieraan metallin otti hyvin suuhun, muttei tullut suoraan sivulle, vaan alkoi kiertää. Eli oli edelleen sitä mieltä, että sivulla tapahtui jotain kamalaa. Teimme uudestaan eri kohdassa...hyvin!

Ruutuun veimme yhdessä markkerin, ja pieni jatkoi hyvin ruutuun asti, muttei mennyt markkerille, vaan alkoi kiertää tötsiä. Huoh. Kyllä se siitä sitten, kun vain sain sen ruutuun asti... siellä se odotti kävelykaavion ja tuli reippaasti sivulle.

Tunnari oli ok.

Treenailin vielä lainametalleilla noutoja ja kävimme hiukan keskustelua vieraiden kapuloiden suuhun ottamisesta. Nano kun on sitä mieltä, ettei ällöjä vieraan hajuisia kapuloita ole ihan pakko nostaa jos ei tahdo.

Loppulenkki illan hiljentyessä, vuokkojen ja ketunleipien kukkiessa metsässä ja auringon suunnatessa kohti taivaanrantaa oli sopiva lopetus mukavalle illalle. Nano tosin oli hiukan sitä mieltä, että kaahailevat bc:t voisi siirtää toiseen ulottuvuuteen. Lopulta se kulki mielenosoituksellisesti polun sivulla metsässä.

Tiistaina hallissa kepit putkelta ja A:lta sekä takaakierron kautta, lopuksi takanaleikkaus kepeille. On minulla mahdottoman pätevä koira! Keinu tehtiin lopuksi ilman mitään kevennystä. Kovin montaa viikkoa ei tarvittaisi, että kepit ja keinu olisivat kisavalmiita. Kukahan opettaisi Nanolle puomin?

Kentällä tehtiin humppatokoa edellisen päivän palautteluna:  Luoksetuloleikkiä Samin ja minun välillä. Palkka Samilta takaa. Tunnari liikkeenä. Noutoleikkiä. Hyvä oli!

Viikonloppuna oli Nanon  Dippi-vali startannut toiset kisansa, ja on nyt yhtä nollaa vaille kakkosissa! Hienoa työtä Dippi ja Iina! :)

Minä olen taas sekaisin kuin seinäkello. Kun pää rakoilee, se rakoilee, halusi tai ei. Nyt kuitenkin yritän kaikkeni pysyäkseni täyspäisenä, toisin kuin talvella, jolloin sillä...tai millään muullakaan...ei tuntunut olevan väliä. Joten jos ette saa minulta heti vastausta viestiinne, jos en soita heti takaisin, tai jos näytän pystyynkuolleelta, älkää ottako sitä nokkiinne, olen ihan samanlainen kaikille muillekin. Välillä elämä vaan on vähemmän suoraa ja tasaista. Onneksi joukkoon mahtuu koko ajan enemmän noita kauniita hetkiäkin. Niiden voimalla jaksaa!

Onneksi minulla on ihana työ ja ihanat työkaverit!!! Nauru tunnetusti pidentää ikää ja ehkäisee dementiaa. Minä yritän pitää vatsalihakseni kunnossa säännöllisellä naurutreenillä! Kiitos Huvikummun naiset! Alla muutama lainalasteni väläytys viime päiviltä...nekin jaksavat nostaa hymyn huulille kerta toisensa jälkeen.

1) Pidin eilen puhetta siitä kuinka oppilaat ensi viikon jälkeen siirtyvät eteenpäin koulu-urallaan. Kakkoset lähtevät eteenpäin alkuluokasta, kolmoselle. Ykkösistäni tulee kakkosia, joilla on tärkeä rooli esimerkkinä uusille, koulun ulkopuolelta tuleville eskareille ja ykkösille. Kerroin heille heidän olevan ensi vuonna oikeita mallikoululaisia pienemmille. Hetken hiljaisuuden jälkeen eräs pikkunappula totesi kovaan ääneen "Ei kyllä aina uskois!"
Mitä siihen enää saattoi sanoa?

2) Tänään keskustelimme ruokalassa lautasen syömisestä tyhjäksi, ja jotenkin keskustelu johti siihen, että oppilaani kysyi onko hänellä pupu pöksyissä. Minä tietysti kurkistin ja kerroin, että takataskusta pilkottaa korvapari. Poika alkoi kieppua tuolissaan ja taputella housujaan " Höh, eihän siellä mitään ole, vaan ihan tyhjät taskut!"

3) Leikkasimme lehdestä kuvia yhdyssanoista. Eräs oppilas paiskasi lehden pöytään, huokaisi ja sanoi kovaan ääneen: "Ei tästä lehdestä mitään löydy, siinä on vaan alastomia naisia" Opella meinasi purskahtaa kahvit paidan rinnuksille kun tuli kiire katsomaan mikä lehti askartelukaappiin oli eksynyt. Kyseessä oli niinkin vaarallinen julkaisu, kuinYhteishyvä!

4) Toisen kerran etsimme lehdistä julkkiksia yms. erisnimiharjoitukseen. Erään tytön paperissa oli tunnin jälkeen kuvat kakusta ja marjakulhosta. Kysyessäni mitäs erisnimiä ne ovat, tyttö vastasi: "En minä siitä tiedä, mutta kun minulla on kamala nälkä".

Huomenna luokkaretkelle Korkeasaareen, ja sen jälkeen on varmasti taas nippu uusia kokemuksia ja väläytyksiä muisteltavana.