Kirjoitin joitakin viikkoja sitten tällaista pohdintaa...laitan senkin nyt julki ja voin sitten perään julkaista ajatukseni pennuista tällä hetkellä... 3-4 viikkoa myöhemmin.
Pentulaatikon laidalla voisi istua vaikka kuinka kauan. Etenkin nyt kun pennuilla on silmät auki. Toisaalta nämä ovat olleet myös äärimmäisen helpot pennut: ne olivat isoja, virkeitä ja niillä on erinomainen emä. Verrattuna kahteen edelliseen pentueeseemme, on helppous pentujen koossa. Olivathan Nano ja Lilykin (ja Susa) reippaita ja jänteviä, mutta on se aika eri asia onko pennun syntymäpaino 84 grammaa vai 230 grammaa. Vaikka Nanokin kasvoi koko ajan tasaisesti, se kaipasi kuitenkin alkumetreillään enemmän huomiota, hiukan apua kilpailussa nisälle etteivät isommat jyränneet sitä, hiukan nutriplus geeliä ja paljon silmälläpitoa kehityksensä suhteen. Maasta se pienikin ponnistaa, ja Nano painoi ensimmäisen viikkonsa jälkeen huimat 170 grammaa. Suunnilleen saman verran kuin pienin Lyytin pennuista syntyessään. Toisaalta olen usein miettinyt onko ihmiseen itsenäisiä sukulaisiaan voimakkaammin leimautunut Nano sellainen mikä on juuri siksi, että sitä pidettiin sylissä ja käsiteltiin keskimääräistä enemmän ensimmäisinä elinviikkoinaan.
Periaatteessa terveet hyvinvoivat pennut eivät ensimmäiseen pariin viikkoon tarvitse juuri mitään "hoitoa" ihmiseltä. Emä tekee kaiken työn. Lyytinkin pentuja olemme toki käyneet päivittäin katsomassa ja käsitelleet ja kosketelleet, mutta aika omassa rauhassaan ne ovat saaneet olla. On muuten aina yhtä jännä huomata jo tässäkin vaiheessa eroja pentujen reaktioissa käsittelyyn. Tässä pentueessa Iso-Iita huutaa joka kerta suoraa huutoa kun sen ottaa syliinsä laatikosta. Muut pennut käpertyvät tyytyväisinä nukkumaan ihmisen rintaa vasten, mutta ei Iita...ei ikinä. On mielenkiintoista nähdä seuraavan parin kolmen viikon aikana millaisia nämä pennut oikeasti ovat. Minulla on kovat odotukset niiden luonteiden suhteen. Sillä mitä enemmän Lyytin kanssa vietän aikaa, sitä tyytyväisempi olen sen luonteeseen. Se on raivostuttava, mutta myös valtavan ihana. Se on melko avoin vieraita kohtaan, varsinkin kotosalla. Se tykkää olla ihmisen vieressä, se on aina valmis lähtemään lenkille, leikkimään tai muuten vain puuhaamaan ihmisen kanssa. Sillä on vahva saalisvietti ja se tuntuu nopeaoppiselta. Toki terävyyttäkin löytyy yllinkyllin. Sillä on myös paljon enemmän itsevarmuutta kuin äkkiseltään ajattelin. Se ei aina ole ihan helppo koira, mutta johdonmukaisesti käsiteltynä se toimii aikalailla mukavasti. Siitä saisi tosi mukavan harrastuskaverin jos sen kanssa jaksaisi tehdä töitä. Tosin voisin kuvitella sen kanssa tulevan eteen samantyyppisiä ongelmia kuin aikanaan Hipun kanssa: liikaa itsenäisyyttä ja kovuutta ohjaajaa kohtaan sekä vahvaa äänenkäyttöä. Toisaalta jos äänenkäyttö olisi pennusta lähtien kielletty töitä tehdessä, se ei välttämättä olisi ongelma. Hippuakaan ei koskaan kunnolla koulutettu siitä pois ennen kuin vanhemmalla iällä ja se pyrki puskemaan silti, tai juuri siksi, läpi.
Minulta kysytään jatkuvasti ovatko kaikki pennut jo varattuja. Enhän minä edes ole vielä markkinoinut niitä missään. Kyselyitä on toki tullut joitakin muutenkin. En ymmärrä miksi kaikki pennut pitäisi olla moneen kertaan kaupattu jo ennen syntymäänsä. En muutenkaan lupaa kenellekkään mitään tiettyä pentua heti sen synnyttyä...paitsi Enskalla oli aikanaan koti alusta alkaen, jos koti vain sen haluaisi... :) Haluan nähdä millaisia pennuista tulee, kuulla niiden terveystutkimukset ja nykyään pentutestatakin pennut ennen kuin teen lopulliset päätökset. Koska olen aina joko jättänyt itselleni jotakin tai sijoittanut pennun, olen tietenkin halunnut itselleni sen omiin tarkoituksiin sopivimman pennun ja se on selvinnyt välillä vasta aika loppuvaiheessa. Nanokaan ei missään nimessä ollut ykkösvaihtoehtoni ennen kuin ihan lopussa. Onneksi minulle on siunaantunut niin joustavia pennunottajia, että kaikki ovat ymmärtäneet tämän periaatteeni. Karsastan muutenkin pennunkyselijöitä, joiden ykköskriteeri on väri ja valkoisista merkeistäkin esitetään vielä toiveita. Haluaisin sen ja sen värisen pennun ja sillä pitäisi olla täyskaulus. No tietysti jos puhtaasti näyttelytähteä haetaan, niin kaipa sekin voi olla tärkeä kriteeri, mutta onko sillä nyt kotikoiran kanssa niin väliä. Samoin ne kyselijät, jotka haluavat satavarmasti sen muotovalion tai agivalion...niille löytyy varmasti parempia pentuja muualta, koska meillä on myynnissä vain kotikoiria.
Itseasiassa tämäkin on niitä asioita, joista olemme Samin kanssa vääntäneet kättä tässä taannoin. Minä olen tässäkin asiassa tämmöinen kukkahattutäti, enkä ymmärrä sitä että koira on harrastusväline, ei lemmikki. Toki sekin voi onnistua ja koira ei kärsi siitä, voi jopa saada paljon parempaa kohtelua kuin perusmusti perähikiältä. Voi saada...sillä tässä asiassa liikutaan aika viettävällä maaperällä. Onko menestyminen toisille niin tärkeää, että koirasta todella tulee vain se väline, joka kulutetaan surutta "loppuun" tai jos väline ei toimi kuten sen pitäisi, sen laitetaan monttuun tai kiertoon. En missään nimessä sano, että tavoitteellinen koiraharrastus olisi huono juttu, mutta omien unelmien ja tavoitteiden lisäksi pitää tiedostaa ne riskit jotka vaanivat polun varrella jos voitonkiilto silmissä hämärtää todellisuuden tajua niin, että elävän pelivälineen hyvinvointi meinaa unohtua. Mutta ei siitä sen enempää! Ugh, olen puhunut! ;)
Koirien laumaelämää olen myös pohtinyt seuratessani Lyytin sopeutumista osaksi omaa joukkoamme. Tosin joitakin vuosia sittenhän kumottiin jo koko ajatus koirasta laumaeläimenä, joten aivan turhanpäiväistä pulinaahan se on tämäkin, mutta tuleepa pulistua. ;) Sheltithän tulevat melkein poikkeuksetta hyvin toimeen keskenään isossakin laumassa. Ne ovat siis melko sosiaalisia toisia koiria kohtaan ihan luonnostaan. Omia shelttejä seuratessa huomaa hyvin tämän sosiaalisuuden, mutta myös erot eri koirien luonteissa. Hippu tulee periaatteessa kaikkien kanssa toimeen, kunhan vaan kaikki muistavat kunnioittaa häntä riittävästi. Hippu ei itse haasta turhaa riitaa, mutta se pitää kyllä puolensa. On olemassa yksi koira jota se liehitteli maata myöten madellen (Marittan edesmennyt Pimu), mutta muuten se ei juuri kuvia kumartele. Jekku ja Eve ovat vähän hankalampia laumassa. Eve siksi, ettei se pidä vieraiden seurasta...ei ihmisten eikä eläinten. Se saattaa mennä kiinnostuneena katsomaan vierasta, mutta jos vieras yrittää ottaa siihen kontaktia, sillä menee ennemmin tai myöhemmin hermot...yleensä ennemmin. Rauhallinen vieras koira voi olla Evelle ihan jees, mutta se ei tiedä mitään inhottavampaa kuin säheltävä nuori (iso) koira. Silloin sillä tapaa mennä herne nenään ihan kunnolla. Evellä vaan on ongelmana se, ettei sillä oikein ole uskottavuutta. Se murisee hurjana hampaat irveessä ja tekee valehyökkäyksiä, mutta useimmiten muut koirat vaan tyynesti ohittavat sen mielenilmaukset. Ne tehoavat lähinnä nuoriin ja kovin epävarmoihin koiriin. Jekku puolestaan tuntuun välillä vähän kielipuolelta kun on kysymys koirien kielestä.
Tällainenkin helmi oli luonnoksen lopussa... olen siis joskus treenannutkin! :) Lauantaina treeniä Nanon kanssa Pennalassa. Seuraaminen ok, Ruutua joka suunnasta , luoksetulon stoppia, suoraa luoksetuloa, jääviä (top), kepit seitsemän tai kahdeksan kertaa ja vain yksi virhe! JEE!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti