Joskus vannoin, etten kirjoita blogia ennen kuin saan treeniaikaa riittävästi. No treeniaikaahan ei koskaan voi olla riittävästi, mutta nyt on tullut aika, etten puhu sekavia klo 21 tai nukahda istuvilleni ennen kahdeksaa. Ehkä voin siis hyödyntää ilta-aikoja lasten nukkuessa ja Samin ollessa vielä omissa treeneissään. Olen kypsytellyt ajatusta kirjoittamisesta pitkin syksyä, joten ehkä aika todella on kypsä. Elämässäni on tapahtunut tai tapahtumassa muitakin muutoksia, joista blogin kirjoittaminen tauon jälkeen on vain yksi lisää.
Syyslomasta lähtien olen pyrkinyt minulle vieraaseen itsekkyyteen. En koskaan kuvitellut olevani kovin kiltti ihminen, mutta ehkä se sittenkin on totta. Olen antanut tilanteen mennä siihen pisteeseen, että muutoksia on pakko tehdä. Nyt opettelen taas tervettä itsekkyyttä, ja käytän aikaa vain itseeni. Reilun kahden viikon jälkeen on tietysti aikaista sanoa, mutta nyt tuntuu siltä, että tämä muutos olisi pitänyt tehdä jo paljon aiemmin; olen nauttinut suunnattomasti pitkistä lenkeistä syksyisessä metsässä, polkuja vältellen, olen saanut pitkästä aikaa riittävästi treeniapua ja muutenkin tuntuu, että olen kolmen vuoden tauon jälkeen saanut taas otteen elämästä. Kiitos ihanat ystävät tuesta ja avusta...vaikka syksy entisestään pimenee, minun mieleni alkaa valostua.
Ja mikäpä tässä olisi valitellessa. Minulla on maailman paras pikkusheltti, jonka kanssa on kerta kerralta mukavampi työskennellä. Sillä ei ole pitkään aikaan ollut päiviä, jolloin olisimme joutuneet miettimään motivointia. Ei, se tekee aina töitä sata lasissa. Yrittää tehdä mitä pyydetään, ja on niin tosissaan. Se on suorastaan liikuttavaa!
Kun nyt Nanon kanssa on yhteistyö saatu sujumaan ja koira rakastamaan tokoilua, on keskitytty eri liikkeisiin. Nyt syksyllä on tehty tunnaria, ruutua, kaukoja, seuraamista ja noutoja. Vielä pitää ottaa kehityskohteiksi luoksetulon stopit ja ohjattu.
Noudoissa, ihan kaikissa noudoissa, on ohjaajalla ollut ongelmana palautusten hitaus. Leluun pikkuotus tulee kyllä innolla, mutta muuten sillä ei ole mitään kiirettä. Niinpä nyt on vahvistettu palautuksen loppuosaa (viimeiset metrit ja sivulle kiepahtaminen) sekä tehty julmetun pitkiä noutoja. Pitkästä matkasta vauhtia onkin selvästi enemmän.
Ruudussa on ongelmamme ollut se, että Nano ei hahmota ruutua sinällään, vaan on vain hakeutunut markkerille. Nyt markkeri on jätetty pois ja koiralle on pyritty kertomaan oikeaa paikka viemälle se sinne ja kehumalla paikasta. Ajoittain pikkupiski tekeekin jo ihan selvästi ajatustyötä, ja vilkuilee tötteröitä mennessään oikeaan paikkaan. Välillä taas vauhdin hurma vie järjen mennessä ja meno on komeaa, mutta ah, niin epätarkkaa. Siispä toistoja, toistoja ja vielä kerran toistoja, ja nimenomaan oikeita toistoja.
Kaukot ovat tällä hetkellä yksi vahvuuksistamme. Nano osaa vaihdot ja kestää hyvin sen, että sille huomautetaan jos se tekee virheitä (=liikkuu). Suurin ongelma kaukoissa on maasta seisominen, jossa se nousee helposti hyvin etupainoisesti, mikä vaikeuttaa seuraavan vaihdon suorittamista puhtaasti. Se kuitenkin yrittää aina tehdä oikein mikä helpottaa asiasta muistuttelua kovasti.
Tunnari puolestaan levisi kesällä silkkaan tekemättömyyteen. Nyt syksyllä toistoja tehden N on taas alkanut keskittyä, mutta täydelliseen rauhaan on vielä matkaa. Nanosta näkee niin selvästi, että se haluaa tehdä oikein, ja ollessaan epävarma jostakin tempusta, se hidastuu tai alkaa tarjota nopealla tahdilla erilaisia vaihtoehtoja, josko joku olisi se oikea. Niinpä sen kanssa on tärkeää saada onnistumisia, ja paljoooon toistoja, jotta koira tietää varmasti mitä siltä odotetaan. Silloin se on vauhdikas ja itsevarma.
Seuraaminen puolestaan on ikuisuusongelmamme. Milloin nyökitään, milloin edistetään, poikitetaan tai mennään väljästi. Niinpä seuraamisharjoitteet tulevat kuulumaan joka ikiseen treeniimme tästä päivästä hamaan hautaan. Ja kun ohjaajakin vielä oppisi liikkumaan rennosti eikä jäkkittäisi itseään. ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti